Kalle

Työtoverini Johannes, tuttavallisemmin Joha, oli oikea kiusankappale. Hän oli ärsyttävä työpaikkakiusaaja. Olen varma, että oppinsa hän oli hankkinut jo koulukiusaajana. Rehellisyyden nimessä myönnettäköön, että hän oli sitä ihan avoimesti eikä selän takana salamyhkäisesti kuten kaiketi todella pahantahtoiset kaltaisensa. Toden puhumista jatkaakseni, Joha ei ymmärtänyt olevansa kiusaaja. Hän kuvitteli olevansa hauska kaveri. Mutta eihän se tietenkään vähennä kiusaamisen ärsyttävyyttä. Enää hän ei härnää minua eikä ketään muutakaan.

Joha on vuoden minua vanhempi, 33-vuotias. Ehkä hän siksikin kuvitteli, että hänellä olisi oikeus kohdella minua alentuvasti. Tai sitten hänellä oli jonkinlainen alemmuuskompleksi, koska olen häntä pitempi ja rotevampi, en tosin kovin paljon. Hänellä tuntui olevan vahva kilpailuvietti, ja ehkä sen takia hänen oli pakko yrittää kaikin tavoin haastaa minua, isompaansa. Urheilumiehiä hän joka tapauksessa oli. En edes tiennyt, mitä kaikkia urheilulajeja hän harrasti. Paljon niitä kuitenkin oli, sillä hän esiintyi kaikkien mahdollisten ja mahdottomien asiantuntijana ja mollasi ylimielisesti muiden tiedot niistä lajeista.

Sen tunnustan, että hän on komea mies. Tumman ruskeat hiukset ja silmät, hyvännäköiset kasvot, jäntevä vartalo. Itse olen vaalea. Ensimmäiset kuukaudet tutustumisemme jälkeen katselin häntä hieman ’sillä silmällä’, mutta kun hänen luonteensa alkoi paljastua, kiinnostukseni lopahti. Hän väittää huomanneensa muutoksen suhtautumisessani ja ärsyyntyneensä siitä. En usko. Luulenpa, että häntä otti päähän työyhteisömme naisten minuun osittama kiinnostus. Minä olin heidän mielestään kuulemma niin hyvännäköinen ja miehekäs. Ne naisten hämmentävät lirkuttelut torjuin aina muka hölmistyneenä ja yrmeästi alta kulmain tuijottaen. Kumma kyllä, se tuntui naisia vain innostavan. Ihan kuin he olisivat lyöneet vetoa, kuka minut ensimmäisenä nappaa. En siis ollut töissä koskaan mainostanut olevani homo. En kyllä yrittänyt sitä erityisesti salatakaan, eipähän vain tullut puheeksi sillä tavalla, että olisin tuntenut tarvetta kertoa asiasta.

Kotiväelleni kerroin homoudestani 23-vuotiaana heti ensimmäisen mieskokemukseni jälkeen. Se oli oikeastaan aika hupaisa, mutta myös liikuttava tilanne. Meitä on neljä poikaa, syntyneet kahden vuoden välein. Olen toiseksi vanhin. Voisi luulla, että äidilläni on ollut meissä kestämistä, ja ehkä hänellä olikin. Hän ei ole vain koskaan valittanut, ja hänellä on aina ollut aikaa työlleen musiikinopettajana ja harrastuksille meistä huolimatta. Nimittäin, meidän suurenmoisen hullu isämme oli meistä pojista niin innoissaan ja ylpeä, että hän hoiti meitä ”korkeimman omakätisesti” vauvasta asti. Hän on vaihtanut vaipat, kylvettänyt ja ruokkinut meidät. Hän peuhasi meidän kanssamme kaiken aikaa ja tekee sitä edelleen, vaikka on jo 58 ja mekin aikuisia miehiä. Sen tarmonpesäisämme perässä jouduimme hiihtämään, juoksemaan, pelaamaan kaikkia pallopelejä, painimaan, nyrkkeilemään, harrastamaan judoa ja mitä vielä. Kaiken lisäksi äiti treenasi meistä veljeksistä laulukvartetin. Laulamme harrastukseksi vieläkin. Vanhimman veljeni Jarkon vaimo Kirsi suostui kosintaan, kun kvartettimme esitti hänelle kosinnan höysteeksi puolen tunnin ja monen laulun serenadin.

Kaikesta ilosta ja riemusta huolimatta kaipasin totisena, ujona luonteena välillä rauhaa ja yksinäisyyttä. Sitä löysin matematiikasta, kemiasta ja biologiasta. Aika outoa lapselle ja nuorelle, mutta mieleni tyyntyi ja tyyntyy edelleen luonnontieteiden logiikasta. Vaikka matematiikka tutkisi epäjärjestystä, sen tavoite on löytää siitä ’järki’, ja se lohduttaa minua. Veljeni ymmärtävät minua tässä asiassa hyvin, vaikka ovat aivan eriluonteisia ja ihan eri aloilla. Muutenkin he ovat edelleen minun parhaat ystäväni.

En muista, miksi olimme koko perhe koolla, kun päätin paljastaa homouteni. Tein sen siksi, että tämän luonteisena olen kertakaikkisen haluton teeskentelemään päivääkään jotain muuta kuin olen. Siksi inhoan vierailuja tätien ja setien luona ja sukujuhlia muuten kuin oman perheeni parissa. Voitte uskoa, että niiden tilanteiden välttely on vaikeaa, kun kaikki muut pikkuserkkuja myöten ovat niin hemmetin sukurakkaita. Jotta ei tarvitsisi valehdella, mökötän niissä tapaamisissa aina hiljaa ja mahdollisimman torjuvan näköisenä. Nyt siis täräytin kuitenkin kotona omalle perheelle:

- Olen tullut siihen tulokseen, että olen homoseksuaali.

Se tavanomainen hälinä vaikeni oitis. Päät kääntyivät ja viidet kulmakarvat kohosivat hiusrajaan. Isäni punehtui.

- Et helvetissä ole! Älä puhu paskaa, hän karjaisi. – Mistä sinä tuollaista olet saanut päähäsi?

- Kokemuksesta. Ja minä kai sen parhaiten tiedän, mitä olen.

- Et tiedä! Sinähän olet minun poikani!

- Ainakin olin, mutta olenko edelleen?

Isä mykistyi ja kalpeni. Hetken hän katsoi minua järkyttyneenä, astui sitten muutaman askelen luokseni ja tempaisi minut tiukkaan syleilyyn. Hän painoi pääni olkapäätään vasten ja kuiskasi:

- Olet. Saat minun puolestani olla vaikka elefantti, mutta minun poikani sinä olet vuoren varmasti. Aina.

Sitten hän tyrkkäsi minut kauemmaksi, karautti itkut kurkustaan ja mulkaisi muihin poikiin:

- Onko muilla jotakin ilmoitettavaa?

- Tuota, itse asiassa minulla olisi, mumisi silloin vasta 19-vuotias pikku veljeni Ville.

- Nii-iin…

- Minulla oli sattumoisin juuri toissa päivänä ensimmäinen seksuaalinen kokemukseni toisen ihmisen kanssa, ja hän oli mies. Pidin siitä niin paljon, että olen myös varma omasta homoseksuaalisuudestani. Kiitos, Kalle, että avasit tämän keskustelun.

Isä lyheni hetkeksi ainakin kymmenen senttiä ja vilkaisi äitiä. Sitten hän ryhdistäytyi ja suuteli Villeä molemmille poskille:

- Hienoa poikani! Sinä olet nyt mies. Onnittelen ensimmäisestä seksuaalisesta kokemuksestasi. Toivottavasti se oli kunnon ryskettä.

- Oli se, Ville hymyili onnessaan.

- Löytyykö tästä perheestä lisää homoja, isä murahti ja katsoi Jarkkoa ja Kimmoa.

Pojat purivat huuliaan nauruun purskahtamaisillaan ja pudistivat päätään. Isä huokaisi syvään ja kääntyi äidin puoleen, joka katsoi miestään hyvin hellästi. Isä veti äidin kainaloonsa ja laskeskeli aivan tavallisella äänellä kuin mitä tahansa pelitilannetta:

- Homot ja heterot kaksi-kaksi, tasapeli, fifty-fifty. Ei paskempaa, kultaseni. Ja nyt, pojat, minulla puolestani on tärkeä ilmoitus. Olen niin hemmetin onnellinen ja ylpeä, että tämä jumaloimani nainen on synnyttänyt tähän taloon neljä noin upeaa ja uljasta miestä. Iso hali ja heti!

Iso hali tarkoittaa, että koko perhe syöksyy isoksi rykelmäksi ja halaa ja suukottelee toisiaan. Meidän perheemme on hullu. Toisaalta, mitä olen muualta kuullut ja Villen monivuotinen asuinkumppani Lauri on kertonut, saamme homoina olla tosi kiitollisia omituisesta perheestämme. Vaikka meilläkin tapellaan paljon – varsinkin me veljet keskenämme – ja huudetaan naama punaisena, ketään ei koskaan hyljätä tai halveksita.

Töissä en siis homoudestani ollut maininnut. Mielestäni se ei vähääkään kuulunut sellaisille ulkopuolisille, joita en muutenkaan kaivannut yksityiselämääni. Erityisesti se ei mielestäni ollut Johan asia, kun en enää silmäillyt häntä kiinnostuneena. Enhän minäkään tiennyt mitään hänen privaatista puolestaan, en halunnutkaan tietää. En ollut koskaan tavannut häntä työpaikkamme ulkopuolella. Minulle riitti ihan tarpeeksi hänen työminänsä ja siinäkin oli liikaa kestämistä.

Olemme jo vuosia toimineet tutkijoina samassa tiimissä laboratoriossamme. Hän suhtautuu tutkimiseen rennosti ja impulsiivisesti. Ei hänen työssään sinänsä ole mitään moitittavaa. Tyylimme on vain erilainen. Minä otan työni vakavasti, tarkasti ja hyvin analyyttisesti. Myönnän, että olen tosikko. Myös sosiaalisesti ja siksi kai houkutteleva kiusanteon kohde. Hän saattoi napata käsistäni papereita ja yrittää houkutella minut ajamaan itseään takaa. Tai pomppia edessäni nyrkkeilijänä kouriaan huitoen ja ärsyttää minua matsiin. En tietenkään suostunut, mulkaisin vain häntä tuhahtaen. Joskus hän sotki kiusallaan tutkimuksessa tarvitsemiani aineita, ei kylläkään koskaan mitään todella tärkeitä. Tutkimuksiini puuttuminen oli kuitenkin pahinta, sillä minä oikeasti rakastan työtäni. Vaikka olen hyvin rauhallinen ihminen, jouduin usein laskemaan kymmeneen laitteiden edessä pieleen menneitä töitäni katsoessani.

Joha teki minusta pilaa paitsi kahden kesken niin ennen kaikkea muiden kuullen. Hän väänsi jatkuvasti vitsejä huumorintajuttomuudestani, intohimoisesta suhteestani työhön ja ynseästä suhtautumisestani naisiin. Nämä kyllä kikattivat hänen jutuilleen, mutta kaikesta huolimatta loivat hermostuttavan kaihoisia katseita minuun. Tuntui kuin Joha olisi siitä vain entisestään ärsyyntynyt, pilkkasi minua vielä pahemmin ja nauroi äänekkäimmin. Sentään hän ymmärsi olla hiljaa ja kuunnella tarkasti, kun työpalavereissa puhuin tutkimuksistani.

Yleensä jaksoin siis hymyillä kuivasti hänen höpinöilleen tai ylimielisesti olla reagoimatta. Suoraan sanoen hän oli pääasiassa minulle niin yhdentekevä ja merkityksetön ihminen, etten kokenut mitenkään tärkeäksi tarttua hänen sanoihinsa tai tekoihinsa millään tavalla. Melkein kaksi vuotta kestin häntä, mutta kaipa ihoni alle oli pikku hiljaa jotakin hiertävää tarttunut, kun lopulta räjähdin hänelle, oikeastaan aika mitättömästä ja lapsellisesta kiusasta.

Osastomme työn tarkkuuden takia emme voi tulla laboratorioon omissa vaatteissa, emme edes omissa sukissa ja alushousuissa. Niinpä töihin tullessa riisumme vaatteet yhdessä pukuhuoneessa, menemme suihkuun ja sieltä suoraan toiseen pukuhuoneeseen, jossa pukeudumme työasuihin. Ja töistä lähdettäessä sama kuvio päinvastoin.

Eräänä ihan tavallisena syyskuun alun päivänä lähdimme töistä Johan kanssa samoihin aikoihin. Varsinkin iltapäivästä hän oli ollut erityisen hermostuttava kiusanhenki. Tulin suihkusta itseäni kuivaten arkivaatepuolelle. Joha oli ehtinyt vetää jo kalsarit jalkaan, kun avasin pukukaappini ja tartuin alushousuihini, mustat lahkeettomat. Salamana Johan käsi nappasi ne minulta, ja ilkkunaurua hihkuen hän akrobaatinvartaloineen alkoi loikkia ympäri pukuhuonetta ja heilutella kalsareitani kuin mustaa merirosvolippua.

- Lapsellista. Anna ne takaisin, huokaisin lopen kyllästyneenä.

- Kalsarit lähti! Menikö miehuuskin, se ääliö nauroi ja pomppi sinne tänne.

- Lopeta! Tänne ne ja heti, karjaisin yhtäkkiä raivona.

- Tule ottamaan. Tule, tule…

Hän tuli lähelleni ja roikotti alushousuja nenäni edessä. Hän ei ehtinyt räpäyttää silmiäänkään, kun tartuin häneen ja heitin lattialle selälleen. Hänen naurunsa katkesi leikaten. Polkaisin aika voimalla jalkani hänen lihaksikkaalle vatsalleen, kumarruin ja revin häneltä hänen kalsarinsa. Rojahdin istumaan hänen rintakehälleen ja puristin polvet tiukasti hänen kylkiinsä. Toisella kädellä tartuin leukaan ja väänsin hänen suunsa auki. Tungin ne raidalliset kalsarit hänen kitaansa. Hän ukisi jotakin epäselvää, makasi muuten liikkumatta ja tuijotti minua silmät tikkatauluna. Tempaisin häneltä alushousuni ja nousin pukeutumaan. Sivusilmällä huomasin, että hänen aika mukavan kokoinen kalunsa oli ihan kuin hieman turvoksissa.

Joha ei tehnyt elettäkään noustakseen. Hän vain makasi siinä kalsarit suussa ja tuijotti välillä minua, välillä kattoa. Kun vyötin farkkuni ja aloin kiskoa bootseja jalkaan, minua rupesi jo hermostuttamaan se makaaminen. Taisin hieman huolestua, josko hän oli loukannut itsensä heitossani. Sanoin ihan tyynesti:

- No niin, leikki on ohi. Voit jo nousta.

Ei mitään. Pelkkää tuijotusta.

- Satutitko itsesi, kysyin, kun vedin nahkatakkia päälleni, mutta hän vain puisti lattialla päätään. – Hyvä. Minä menen nyt. Nähdään huomenna.

Seuraavana päivänä hänellä ei ollut enää kalsarit suussa kuin ehkä henkisessä mielessä. Nimittäin kiusaamiseni loppui siihen. Tosin sitten seurasi muuta. Hän liimautui minuun. Hän pysytteli koko ajan lähelläni ja seurasi perässä kaikkialle. Hyvä, että tarpeilleni pääsin ilman hänen seuraansa. Hän keskusteli kanssani enää vain asiallisesti, mutta hän tuijotti minua usein kumman hajamielisen näköisenä. Parissa päivässä hänen käytöksensä alkoi ärsyttää minua jopa pahemmin kuin se kiusaaminen. Harkitsin jo pyytää anteeksi sitä pukuhuonekohtausta, mutta koska en mielestäni ollut pääsyyllinen, en ottanut asiaa puheeksi.