Juhani

J. Karhu muutti tämän paritalon tuohon toiseen puoliskoon viime helmi-maaliskuun vaihteessa. Tämä on ihan mieletöntä, mutta J. Karhu on oikeastikin siis niin karhu, niin karhu, oikea bear. Hän osti oman puolensa Mumman ja Ukon perikunnalta.

Ihan pakko kertoa muutama juttu Mummasta ja Ukosta – näillä nimillä heidän lapsenlapsensa kutsuivat heitä. He olivat aivan uskomattoman ihana, vähän höpsähtänyt pariskunta, naimisissa yli kuusikymmentä vuotta. He olivat jo melkein kahdeksankymppisiä, kun ostin tämän oman puoliskoni. Asuin näiden maailman suloisimpien naapureiden kanssa seitsemän vuotta, tai Mumman kanssa vain viisi, kun hän kuoli kaksi vuotta ennen Ukkoa.

Kun heille selvisi, että minä olen homo, he olivat haljeta ihastuksesta. He olivat alkaneet epäillä sitä, kun tulimme pitäneeksi ystävieni Läskin ja Tikun kanssa vähän liikaa ääntä seksisessioissamme. Erään kerran Mumma sitten tarttui minua hihasta asuntojen yhteisessä kuistieteisessä – siitä on sitten omat sisäänkäynnit asuntoihin. Silmät innosta säihkyen ja punaiset posket hymyyn kurtistuneina hän kuiskasi:

- Juhani, oletko sinä se semmoinen mies?

- Ai mimmoinen?

- No, mikä se on? Kun tykkää toisista miehistä.

- Homo vai?

- Hyi kamala mikä sana! Just se.

- Joo, olen minä homo.

- Oi, miten ihanaa! Tiedätkö, olen kyllä kuullut, että sellaisia miehiä on, mutta en ole elävänä koskaan tavannut. Saisinko minä vähän koskea sinuun? Tunnustella, miltä se semmoinen mies tuntuu?

- Ole hyvä vain, nauroin, ja tämä pieni mummeli taputteli vapisevin käsin minua joka puolelta, - Miltä tuntuu?

- Nyt olen kyllä vähän pettynyt. Et sinä mitenkään erilaiselta mieheltä tunnu. Ukko, tulepa sinäkin koettamaan! Ei tämä miehimys minusta mitenkään erilainen ole!

Ja ukko tuli, silmät killillään ja suu naurussa. Hänkin kopeloi minut läpi ja huokaisi sitten:

- Ja mekö Mumman kanssa fundeerattiin, että kyllä sinun vähän erilaiselta täytyy tuntua.

Sen jälkeen aina, kun Läski ja Tikku tulivat käymään, tämä iloinen pariskunta oli ovensa raosta iskemässä minulle silmää tietävän näköisinä.

Ja kerran kun minulla oli tilapäisiä sydänsuruja ja itkin rakkaudetonta elämääni heidän keittiönpöytänsä ääressä, Mumma taputti kättäni ja ehdotti:

- Ota tuo Ukko sänkyysi. Ei siitä minulle enää mitään iloa ole.

- Minä olen kyllä heti valmis, Ukko käkätti niin, että kahvit läikkyivät pöydälle. – Taidan vain olla liian vanha noin nuorelle ja komealle miehelle.

Minä liikutuin niin, että oli ihan pakko halata heitä. Vaikka oli Ukosta vielä Mummallekin iloa. Meillä lipsahti yhtenä myöhäisiltana poikien kanssa taas kerran paneskelutuokiomme turhan äänekkääksi. Siis ihan totta, Läski kiljuu kuin teurastettava porsas kun sitä panee kunnolla takapuoleen. Ja Tikku puolestaan mörisee matalalla bassollaan niin, että peruskalliokin vavahtelee. Kas, kun seismologian laitos ei ole kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. No, joka tapauksessa aamulla Mumma tuli pihalla puristamaan minua käsipuolesta. Hän hehkui onnesta:

- Kiitos, että teillä oli niin mukavaa eilen ehtoolla.

- Anteeksi. Me taisimme metelöidä liikaa.

- Voi ei! Me kuuntelimme ihan mielissämme Ukon kanssa korvat pitkällä. Ja tiedätkö, mitä? Hihihii… Ukko innostui niin, että minullakin oli mukavaa. Ymmärrätkös, Mumma kikatti ja pukkasi minua kylkeen.

Voi luoja, ne vanhat pervot olivat innostuneet peuhaamaan kuunneltuaan aikansa meidän menoamme. Tai onhan se aika suloista, että kahdeksankymppisetkin vielä intoutuvat lempimään. Viikolla, kun juttelimme pihalla, Ukko tempaisi äkkiä Mumman takaapäin halaukseen ja puristeli tämän rintoja. Hän käkätti vanhaan tapaansa:

- Koskas te pojat aiotte taas pitää hauskaa? Ajattelin, että jos varoittaisit hyvissä ajoin, että osaa varata nitroja yöpöydälle.

Tulee oikein haikea mieli, kun nyt muistelen niitä kahta hervotonta naapuriani. Sitten Mumma kuoli muutamassa sekunnissa, kun hänellä katkesi saunan jälkeen verisuoni päässä. Heidän poikansa Pertti yritti houkutella Ukkoa sen jälkeen hoitokotiin, mutta tämä ei millään halunnut lähteä kotoaan minnekään. Niin minä sitten lupauduin katsomaan hänen peräänsä. Kävin hänelle kaupassa samalla kun itsellenikin, huolehdin, että hän varmasti söi ja hoiti hygieniaansa, ja pesin pyykit. Vuosi sitten syksyllä Ukon liikkuminen kävi huonoksi, ja hän päätti itse siirtyä hoitokotiin – minua vaivaamasta niin kuin hän sen ilmaisi. Kun Pertti vei hänet, Ukko halasi minua pihalla.

- Pidä itsesi miehenä, Lateksi, hän kuiskasi ja käkätti päälle silmää iskien: - Tiedät kyllä, minkälaisena miehenä.

Kerron kohta tuon Lateksi-jutun. Ukko kuoli siellä hoitokodissa ensimmäisenä yönään. Ikävään, minä veikkaan, Mumman ja kodin ikävään. Pertti pani naapuriasunnon myyntiin. Hän oli niin fiksu mies, että halusi minut mukaan siihen ostajan valintaan. Hän sanoi, että minullehan siinä naapuria valitaan, ja ettei parasta tarjousta hyväksytä, jos minä en pidä ostajasta. Olin siis ihan liikutettu hänen eleestään. Ja niin päädyimme J. Karhuun.

Ehkä kannatin häntä siksi, että hän oli yksinäinen mies. Kaipa näin hänessä tulevan kohtaloni, vaikka eihän hän ole kuin neljä vuotta minua vanhempi, neljäkymmentä. Eikä hänen tarjouksensakaan huono ollut, Pertti oli ihan tyytyväinen. Varmaan viehätyin siihenkin, että hän vaikutti niin eleettömän vaatimattomalta, vaikka on häijyn näyttävä mies. Hän on minua joitakin senttejä pitempi, mutta muuten järkyttävästi isompi. Silti hänessä ei ole läskin läskiä, kaikki on paljastunut huikeiksi lihaksiksi. Hänellä on niin valtavat hartiat, että hän joutuu kulkemaan ovissa sivuttain, ja silloinkin nännit meinaavat juuttua saranapuolelle, sillä hänen rintakehänsä on tynnyri. Ja jestas, mitkä reidet ja pohkeet – niitä en tietysti nähnyt tarkasti silloin talvella. Niistä riittäisi kolmen miehen tarpeisiin, eivätkä nämä silti näyttäisi rimppakintuilta. Hänellä on tumma sänkitukka ja –parta ynnä muuallakin varsin runsas karvoitus, ihan on riittäisi töitä ruohonleikkurille. Siis täysi karhu.

Hän opettaa yhdessä kaupungin lukiossa englantia, ruotsia ja ranskaa. Ihmettelen, miten hän pystyy möreällä äänellään laisinkaan lausumaan ranskaa. Ylipäätään on outoa ajatella, että mies, joka pikemminkin näyttää ronskilta roskakuskilta, on kielten opettaja. Toisaalta eihän minustakaan kukaan usko, että olen katsastusinsinööri. J. Karhulla ei kyllä takuulla ole koulussa kurinpito-ongelmia, pahinkin huligaani vaipuu ihan luonnostaan lattianrakoon hänen fysiikkansa edessä. Tai ehkä hän taikoo oppilaansa mykiksi samalla keinolla, jolla lumosi minut typerästi hymyileväksi ’kyllä, joo, kyllä’ –nyökyttelijäksi. Syvältä kulmien alta katsovat maailman kauneimmat tumman siniset silmät niin totisina sinua, että tunnustat saman tien kaikki syntisi ja paheesi, nekin, joista olet vasta haaveillut. Tällainen mies siis muutti naapurikseni.

Kun hän muutti, hänellä ei ollut ainuttakaan ystävää apuna, vain kaksi muuttofirman miestä. Niin ja sitten tietenkin minä. Minä vähän huolestuin, josko hänellä ei ole lainkaan kavereita. Meinasi ihan sääliksi käydä. J. Karhulla oli laatikkokaupalla kirjoja, mutta huonekaluja todella vähän. Jos vähän pistän omiani, niin vanhanpojan välttämättömät sänky, pöytä ja pari tuolia. Ihmettelin, millä hän aikoo täyttää asuntonsa, viisi huonetta, keittiö ja kylppäri. Kuntoiluvälineitä oli kylläkin sitten senkin edestä.

Niistä sain idean. Meillä on yhteinen kellari, jossa on sauna, pesuhuone, pyykkitupa pesukoneineen, omat varastot ja sitten iso tyhjä tila. Sillä tilalla ei ole mitään käyttöä, joten ehdotin J. Karhulle:

- Sinähän voisit tehdä kellariin kuntosalin.

- Jaa. Niin. Kävisikö se?

- Tietysti. Saunaankin olisi vain pari askelta.

- Niin. Kiitos. Se on sitten muuten sinunkin käytettävissäsi, Karhu murahti ja katsoi minua totisena päästä varpaisiin päätellen ilmeisesti minun kuntosalia tarvitsevan.

- Oh, enpä tiedä, osaisinko käyttää puoliakaan noista vempaimista.

- Minä opetan, hän tokaisi, ja vannon, että hänen suupielensä nytkähtivät millin verran hymyyn päin.

Sillä silmänräpäyksellä päätin, että niiltä oppitunneilta en lintsaa enkä myöhästy kertaakaan. Kun kaikki hänen tavaransa oli saatu sisään, opastin J. Karhulle intoa puhkuen ja kädet huitoen vielä, miten sauna pannaan päälle, pesukone ja lämmitys toimivat ja kaikkea muutakin siinä talossa asumiseen liittyvää. Sivu mennen, viime kevättalvena minun ei tarvinnut enää tehdä lumitöitä, J. Karhu rakastaa niitä. Kun muuttohommat siltä osin olivat ohi, odotin tietenkin, että hän tarjoaisi talkookaljat tai jotain, mutta sain tyytyä kahvikupposeen. J. Karhu on raitis.

Rinnakkaiselomme naapureina käynnistyi rauhallisissa merkeissä, siis emme juuri häirinneet toisiamme. Jotain pientä käytännön asiaa J. Karhulla oli joskus kysyttävänä, muuten emme edes juurikaan nähneet toisiamme. Saati kuulleet, sillä hän elää ihmeen hiljaisesti. Lähdimme useimpina aamuina yhtaikaa töihin. Tarjosin hänelle pari kertaa kyytiä, kun hänellä ei ole omaa autoa, mutta hän sanoi kulkevansa työmatkansa ehdottomasti aina polkupyörällä tai kävellen. Hiukan hermostuttava mies noin niin kuin elämäntapojen kunnollisuutta ajatellen. Kyllä miehessä pientä säröä pitäisi olla.