Marko

Aamulla kömmin krapulaisena hammaspesulle. Katsoin rumaa, turpeaa naamaani peilistä ja purskahdin lohduttomaan itkuun. Olin koominen näky, iso lihaskimppu vaahtoa suupielissä ja silmistä lensi vettä kuin suihkukaivosta. Vihasin itseäni, pelottavaa homouttani ja vannoin, etten koskaan mene sänkyyn yhdenkään miehen kanssa, vaikka kuinka hinttari olisin. Sitä paitsi, oliko se nyt aivan varmaa, että olin homo. En minä ainakaan olisi halunnut olla. Jospa vain yritin uhrautua, koska Janne oli minulle niin rakas. Kiellä se, kiellä, kiellä, älä tunnusta, nyyhkytin peilikuvalleni. Mutta Jannea kaipasin aivan tolkuttomasti. Olin varma, että suhteemme kuihtuisi hiljalleen pois.

Melko oikeassa olinkin. Maanantaina kävimme kolmestaan juoksemassa. Minuun iski hirmuinen kilpailuvietti ja olisin halunnut näyttää Petrille, että pystyn jättämään hänet kevyesti kuin nallin kalliolle. Jannen takia hillitsin itseni. Sen jälkeen teimme yhä harvemmin mitään yhdessä. Pari kertaa soitin Jannelle ja kävimme salilla, mutta lopulta lakkasin soittelemasta. Jos Janne ei olisi ollut sinnikäs ja soitellut, olisimme varmaan kadonneet toistemme elämästä kokonaan. En päässyt työvuoron takia edes Jannen synttäreille. Toimitin hänelle kyllä lahjaksi kirjan, joka kertoi alkoholistiperheiden lasten ongelmista. Kun hän oli lukenut sen, hän soitti liikuttuneena ja sanoi ymmärtävänsä nyt paremmin itseään.

Loppukeväästä Janne otti viimein puheeksi suhteemme hiipumisen. Poikkesimme salilta tullessamme pubiin muutamalle virkistävälle. Hörpiskelimme olutta hiljaisina, kunnes Janne sanoi vakavana:

- Tämä minun homouteni taisi sittenkin ottaa sinulla koville.

- Eikä ottanut. Miten niin?

- Sinä et pitäisi minuun mitään yhteyttä, jos minä en soittelisi sinulle.

- Ei se homoudesta johdu, ärähdin ja sydäntäni kouraisi. Halusin aivan hillittömästi kertoa omasta homoudestani, mutta en saanut sanottua sitä.

- Petristäkö sitten?

- Niin…

- Hei, se on oikeasti hyvä tyyppi.

- Niin kai. Minä en vain tunne sitä vielä.

- Ja Marko, minä rakastan sitä.

- Joo, joo helvetti! Totta kai minä sen tajuan! Minä vain… en vain osaa ajatella teitä kahta yhdessä. En edes halua ajatella sitä. Ja on niin saatanan noloa roikkua kolmantena pyöränä teidän joukossa.

- Vitun hetero, sinä et ole mikään kolmas pyörä, hän rähähti kiukkuisena, tarttui minua rinnuksista ja kiskaisi meidät nokakkain. – Minä en aio luopua sinusta. Marko, sinä olet minulle liian tärkeä.

- Ja sinä minulle, sopotin alahuuli väpättäen.

- Todista se. Me aiomme lähteä Petrin kanssa kesällä vaeltamaan Kuusamoon. Sinä tulet mukaan.

- En varmasti tule. Te aiotte kuitenkin nussia joka käänteessä ja minä saan vetää vain käteen.

- Lupaan, että pidämme selibaattia koko reissun ajan.

Räjähdimme nauramaan, ja minä lupasin lähteä. Siitä ei kylläkään tullut mitään, kun eihän meidän lomat tietenkään osuneet yksiin. Keskustelu kuitenkin puhdisti ilmaa. Minunkin kaikkein pakahduttavimmat tunteeni alkoivat helpottaa. En tosin tullut sen aktiivisemmaksi yhteydenpitäjäksi. Jannekin loukkasi olkapäänsä, joten hän joutui jättämään salitreenit pitkäksi aikaa. Lopulta näimme enää vain, kun kävin pubissa. Silti tapaamisemme olivat silloin ihan iloisia. Pari kertaa äidyin jopa Petrin kanssa ryyppäämään oikein railakkaasti ja ilman pahoja tunteita. Janne oli ihanan helpottuneen oloinen, kun tarjoili meille.

Syksyllä meidän osastollemme tuli lähihoitajaksi yksi Jarkko, vasta valmistunut nuori pitkä ja hoikka kaveri. Me teimme samaa vuoroa, kun meillä on semmoinen työpari-idea, että uusi ja vanha tekevät mahdollisimman paljon hommia yhdessä. Sillä tavalla saadaan kulkemaan niin talon hiljainen kuin ulkoa tuleva uusi tieto työpaikan hyväksi. Jarkko liimautui minuun pian aika tiiviisti. Ensin luulin, että se on vain uuden kaverin epävarmuutta, mutta se paljastuikin myöhemmin homokiinnostukseksi.

Jarkko joka tapauksessa houkutteli minut uimaan. Siitä tuli minulle uusi, erittäin hyvä laji entisten täydennykseksi. Oikein ihmettelin, etten ollut itse sitä aikaisemmin älynnyt. Kävimme Jarkon kanssa uimahallissa usein aamuvuorojen jälkeen, siis iltapäivällä. Aika pian huomasin, että hän kuolasi lihasteni perään, kun olimme alasti tai uikkareissa. Ihan piruuttani pullistelin hänelle ja lopulta oikein kehotin häntä tunnustelemaan, kuinka kovat ja tiukat lihakseni olivat. Hän oli pyörtyä onnesta, mutta en päästänyt häntä pitemmälle. Se oli semmoista kissa ja hiiri –leikkiä, josta taisimme molemmat nauttia.

Kerran sitten, kun aamuvuorot päättyivät ja edessä oli vapaapäivä, raahasin Jarkon uimahallin jälkeen pubiin. Janne oli tavan mukaan töissä. Istuimme baaritiskille, minä vakiopaikalleni. Huikkasin Jannelle:

- Moi. Nyt on hirveä jano.

- Moi. Mikä se nyt niin janottaa?

- Kai se nyt alkaa kaljaa tehdä mieli, kun huhkii tunnin pelkässä vedessä. Olen ruvennut käymään uimahallissa. Nytkin vedettiin ainakin neljä kilometriä. Vai valehtelenko?

- Valehtelet, Jarkko naurahti.

- Tässä on muuten Jarkko, uusi työkaverini. Tuo tympeän näköinen tyyppi tuossa tiskin takana on Janne. Sille pitää nyt olla mielin kielin, jos aiomme vetää perseet.

- Jeesus, että sinä lörpöttelet. Mikä sinun on, Janne rypisti kulmiaan huvittuneena. – Pääseekö siitä kloorinhajusta pilveen?

- Joo, mahtava fiilis, hihkuin ja Jarkko nauroi mukana.

Uppouduimme sitten hänen kanssaan juoruilemaan työasioista. Ja nehän ovat aina niin kiinnostavia, että vievät helposti kokonaan mukanaan. Kumarruimme koko ajan lähemmäs toisiamme, kunnes olimme melkein otsa otsassa. Unohdin Jannen kokonaan. Jarkko taputteli silloin tällöin innoissaan nahkatakkini selkämystä tai tarrasi hihaani sanomaansa painottaakseen. Vasta kun tilasin meille lisää kaljaa, huomasin Jannen oudon ilmeen, ei hymyn häivettäkään, kun hän kopautti tuopit eteemme.

- Talo tarjoaa tämän kierroksen, hän möläytti ja katsoi minua äkäisesti.

- Oho, mistäs nyt tuulee, hämmästelin.

- Äh, hän vain tuiskahti ja kääntyi nolona pois.

Olin ihmeissäni. Kun jatkoimme intensiivistä juttelua Jarkon kanssa, seurasin sivusilmälle Jannea. Hän vilkuili meitä välillä kumman levottomana, lohduttomana suorastaan, välillä taas kiukkuisena kuin ampiainen. Ja äkkiä minä tajusin: Janne oli mustasukkainen! Häpeä kyllä, mutta aloin tuntea siitä sadistista nautintoa, tulin oikeastaan kunnolla hilpeälle tuulelle. Julmuuksissani ryhdyin suorastaan tyrkyttämään itseäni Jarkon lääpittäväksi, mikä tietysti oli epäreilua häntä kohtaan.

Kun lähdimme Jarkon kanssa yhdessä vessaan, Janne seurasi meitä alta kulmain naama valkoisena. Aloin olla tilanteesta sen verran innossani, että kusirännillä esittelin kohtalaisen kokoista kulliani Jarkolle ihan avoimesti, venyttelin sitä ja suihkin kusta sinne tänne. Hän selvästi riemastui jutusta. Kun olin pesemässä käsiäni, hän äkkiä kietoi takaapäin kätensä vyötäisilleni, painautui selkääni ja kuiskasi korvaani:

- Sinulle vai minulle?

- Voi Jarkko hyvä, hymyilin ja irrottauduin hänestä. – Emme kummallekaan. Ja vaikka menisimmekin, niin emme ainakaan samaan sänkyyn.

- Ai. Minä luulin…

- Joo, tiedän. Sinä olet minusta oikeasti ihan hyvä tyyppi eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että sinä koskettelet minua ja puristelet lihaksiani. Itsehän minä niitä sinulle tyrkytänkin.

- Miksi?

- Se tuntuu minusta hyvältä. Imartelee minua ja nostaa itsetuntoa.

- Tarvitsetko sinä muka itsetunnon nostatusta?

- Kaikki ihmiset tarvitsevat. Sitä paitsi voin minäkin alkaa lääppiä sinua.

- No, eihän se naimiselle vedä vertoja, mutta on sentään tyhjää parempi, hän huokaisi. – Niin että lääpitään sitten.

Vähän minua hävetti se ketun häntä kainalossani, mutta palasimme paikallemme naureskellen. Jatkoin Jannen kiusaamista. Pidin välillä kättäni Jarkon nahkatakin olkapäällä, kun puhuin jostakin vakavasta, välillä pörrötin hänen tukkaansa, kun hän murjaisi vitsin, välillä naputtelin nyrkillä hänen olkavarttaan sanojani painottaakseni. Jarkko hoiteli oman osansa lääppimisestä innokkaasti. Sitten Janne lykkäsi eteemme uudet kaljat.

- Talo tarjoaa, hän mutisi ja katsoi anovasti suoraan silmiini.

- Älä ole typerä, ärähdin ja tungin väkisin setelin hänen kouraansa.

Kun hän toi vaihtorahoja, hän tarjosi niitä minulle käteen, mutta en ottanut niitä vastaan, ja hän joutui laskemaan ne pöydälle. Silloin aloin hävetä käytöstäni. Toppuuttelin lääppimistämme pikku hiljaa ja kuiskasin Jarkolle, että näiden tuoppien jälkeen lähdettäisiin. Kun sitten lähdimme, Janne katsoi peräämme niin surkeana, että minulle tuli kertakaikkisen paha olo. Erosimme Jarkon kanssa tahoillemme. Minä menin kotiin ja vihasin itseäni niin, että itkeä teki mieli. Mikä vitun idea oli rääkätä Jannea!

Aamulla heräsin aikaisin siihen, kun puhelin pirisi ärsyttävän sitkeästi yöpöydällä. Tartuin siihen äkäisenä ja murisin krapulaäänellä:

- Mmmmniih…

- Minä täällä. Janne.

- Minä nukun vielä!

- Ei ihme. Lähdetkö lenkille?

- Häh? Oletko sinä hullu? Minulla on kankkunen.

- Mitä se eilinen show oikein oli?

- Mikäääh?

- No se jätkä, joka käpälöi sinua koko ajan.

- Ai Jarkko. Minähän sanoin, että se on minun työparini.

- Vitun pari! Homo se on ja aivan kuumana sinuun! Miten sinä annoit sen kopeloida niin itseäsi, Janne raivosi niin, että minulta hävisi krapula saman tien.

- Haloo jätkä, olet itsekin homo.

- Joo, mutta minun et antaisi ikinä koskea itseesi niin!

- Et ole koskaan yrittänyt.

- Haista home! Älä, vittu, rupea leikkimään homoa minulle! Tekohomo!

Janne katkaisi puhelun siihen. Voi Janne, ei minun tarvitsisi leikkiä homoa sinulle, jos antaisit suunvuoron. Tai uskaltaisin tunnustaa sinulle totuuden. Hetken harkitsin soittaa hänen peräänsä. Sitten tuli Jannelta tekstiviesti: ’Anteeksi se homottelu.’ Vastasin: ’Homot OK. Taisin tosiaan käydä eilen ylikierroksilla.’ Olin kuitenkin kumman onnellinen Jannen puhelusta, taisin todella merkitä hänelle jotakin.