Marko

Hikinen kuntopiirimme jatkoi toimintaansa pitkin kevättä. Juttelumme aihepiiri laajeni hiljalleen. Yhdellä juoksulenkillä Janne kertoi muun muassa lapsuudestaan. Hän on hyvin rikkonaisesta kodista, jossa alkoholisoitunut isä piti muuta perhettä pelon vallassa. Sen takia Janne aikoinaan ryhtyi harrastamaan karateakin, kyetäkseen puolustamaan itseään, äitiään ja pikkuveljeään. Ehkä se parisuhteen kartteleminenkin oli niitä peruja. Työssäni valitettavasti törmään vastaaviin lasten kohtaloihin turhan usein. Silti annoin Jannelle aika epäammattimaisen neuvon: Älä ikinä anna vanhemmillesi anteeksi ennen kuin olet vihannut vihasi loppuun. Hän halasi minua tiukasti ja taisi nieleskellä itkua.

Oli jotenkin vaikeaa sen jälkeen kertoa Jannelle, että minä olen ihan tavallisen hyvästä, kolmipoikaisesta duunariperheestä. Meillä jätkillä oli kyllä melko tiukat säännöt, mutta meistä pidettiin hyvää huolta, kannustettiin opiskeluun ja urheiluun, ja meillä naurettiin paljon. Paitsi minä, taidan olla ollut syntymästäni asti vähempinauruinen ihminen.

Janne pääsi tutustumaan perheeseeni, kun kävimme kesäkuussa viettämässä viikonloppua vanhempieni mökillä. Hän päivitteli, kuinka voi olla niin mukava ja lämminhenkinen perhe. Minä en tietenkään huomannut mitään erikoista. Semmoista tavanomaista touhotusta, kalkatusta ja vitsailuahan tuo oli koko ajan. Sunnuntai-iltana äiti soitti perään ja piti aivan hirmuisen kuulustelun, että mikä mies se Janne oikein on. Kun minä ihmettelin äidille, että mitä hän oikein meinaa, että Janne on minun paras kaverini, hän rauhoitteli minua, että juu ja oikein mukavalta kaverilta vaikuttaakin, niin komeakin. Olin ihan ihmeissäni. Kun kerroin tästä Jannelle pubin terassilla kaljoitellessamme, hän nauroi makeasti:

- Ai että olen komeakin! Äitisi pitää minua selvästi sinun homopoikaystävänäsi.

- Mitä! Haista paska, ärjäisin ja lehahdin punaiseksi, mutta oudosti olin mielissänikin. – Enhän minä ole homo!

- Jaa jaa, äidit näkevät pojissaan enemmän kuin nämä koskaan kykenevät itsessään tajuamaan.

- Lopeta tai minä vien sinut nurkan taakse ja käsittelen sinua hieman.

- Ah, rakas poikaystäväni, onko tuo varmasti lupaus?

Mulkaisin Jannea äkäisesti, mutta emmehän me minnekään nurkan taakse menneet, hekoteltiin vain tuopin ääressä. Mietiskelin asiaa kyllä jälkeenpäin. En minä ole homo, vakuutin itselleni, eikä Jannekaan. Mutta myönsin, että pidän hänestä aivan älyttömän paljon. Olisin varmasti voinut halata ja pussatakin häntä, mutta eihän se vielä tarkoita homoseksuaalisuutta. Sehän edellyttäisi, että haluaisin naida hänen kanssaan, vai mitä? En minä sellaista pystyisi tekemään. Vai pystyisinkö, jos Janne olisi homo ja pyytäisi? Pääni oli lievästi sekaisin, ja ajatukseni alkoivat pelottaa minua.

Kävimme mökillämme toisenkin kerran viikonloppua viettämässä. Silloin saimme olla ihan kaksistaan. Lauantaina samosimme lähimetsässä mustikoiden perässä, mutta emme löytäneet niitä kuin kourallisen. Metsässä rämpiminen lähentää kummasti miehiä toisiinsa, ja niinpä saimme ajatuksen alkaa harrastaa jatkossa vaellusretkiä yhdessä.

Iltapäivällä lämmitimme saunan ja aloimme ottaa kaljaa. Eipä aikaakaan, kun pääsimme melkoisen riehakkaaseen tunnelmaan. Jannella riitti juttuja, jotka saivat minutkin nauramaan. Hikoilimme lauteilla ja hypimme järvessä. Kun Jannellekin oli jo kehittynyt kovan treenaamisen tuloksena hyvänkokoiset lihakset, me tietenkin innostuimme nousuhumalan kannustamina pullistelemaan toisillemme. Se taas johti siihen, että vaadin Jannea opettamaan minulle joitakin karaten perusjuttuja. Äkkiäkös me siitä pääsimme alastomina kaljatölkit kourassa pihanurmikolle vääntämään.

Se oli iloista ähkettä, puhketta ja kiroilua, minä pääasiassa jalat ilmassa. Mutta sitten täysin vahingossa tulin huitaisseeksi kyynärpäällä Jannea leukaan. Hän valahti saman tien tajuttomaksi. Säikähdin mielettömästi. Taisin joutua lievään shokkiin. Olin polvillani hänen vieressään ja kesti tuhat vuotta ennen kuin muistin, miten tällaisessa tilanteessa pitää toimia. Käänsin hänet kylkiasentoon, kohotin varmuuden vuoksi hieman hänen jalkojaan ja silittelin hänen päätään. Olin aivan lohduton. Oikeasti tilanne ei kestänyt kaiketi minuuttiakaan, kun Janne jo alkoi räpytellä silmiään ja katseli minua pöllämystyneenä:

- Oho. Mitä tapahtui?

- Anteeksi, anteeksi. Se oli vahinko, höpötin lähes hysteerisenä.

- Olipa tärsky, hän hymyili ja hieroi leukaansa.

- Minä vien sinut terveyskeskukseen.

- Miksi?

- Olit tajuttomana. Täytyy tarkistaa, ettei tullut päähän mitään pahempaa.

- Älä ole ääliö. Ja sinä olet kännissä, et voi ajaa autoa, hän murisi huvittuneena ja alkoi nousta ylös, mutta painoin hänet tiukasti nurmeen.

- Lepäät ainakin hetken siinä.

- Enkä lepää. Tässä on huono maata.

- Sitten vien sinut sänkyyn.

Kaappasin hänet tiukasti syliin ja lähdin kantamaan mökkiin. Janne katsoi minua ällistyneenä ja kietoi sitten toisen kätensä kaulaani. Hätäni keskelläkin ehdin tajuta, miten hyvältä hänen ihonsa tuntui ihoani vasten. Laskin hänet hellävaroin sängylle ja peittelin huolella. Janne katsoi touhotustani vaiti silmä kovana. Hain hänelle makeaa mehua ja istuin siinä sängyn reunalla, kun hän joi. Tuijotimme hiljaisuudessa vakavina toisiamme silmiin. Hitto, että Janne on komea, ajattelin. Mökki vähän rasahteli, ulkoa kuului pihapuiden huminaa, jokunen lintu lauloi. Janne kuiskasi:

- Sinä olet ihan hoitsu. Ihana sellainen.

- Mitä, havahduin, tajusin tunteeni ja pakenin. – Tuota, taidan käydä siivoamassa saunan.

Kompuroin pää sekaisin saunalle. Istuin alalauteelle. Yritin hengittää syvään, mutta kyyneleet vain alkoivat valua silmistäni. Ei, ei, ei, huusin äänettömästi.

Se ilta sujui rauhallisesti, emmekä me paljon puhelleet. Ilmassa oli kyllä odottavaa jännitettä, mutta kumpikaan ei uskaltanut rikkoa sitä. Palasimme kotiin jo aamusta. Kaupungissa oli helppo uida takaisin rutiineihin ja olla unohtavinaan koko tapaus. Jatkoimme entiseen reippaaseen tapaan lenkkeilyä, salia ja pubia. Mustikkametsässä suunnittelemiamme vaellusretkiä emme toteuttaneet. Emme tainneet uskaltaa. Tuli kyllä useinkin hetkiä, jolloin aisti toisen läheisyyden voimakkaammin kuin koskaan ennen tai jumittui tuijottamaan toista miettivin silmin. Mutta ainakin minä ravistauduin niistä hetkistä irti heti, kun tunnistin ne.

Syyskuussa täytin minä vuorostani kolmekymmentä. Veljiltäni tuli muuten iso paketti, jonka runsaista pehmusteista joutui työllä ja vaivalla kaivamaan punaisella rusetilla koristellun kossupullon, veljellistä huumoria nähkääs. Janne olisi halunnut järjestää minulle samanlaiset isot bileet kuin hänellä itselläänkin oli ollut. En suostunut. Sen illan ryyppäsin kuitenkin Jannen piikkiin, siinä hän ei antanut periksi. Onneksi seuraava päivä oli vapaapäivä, sillä valomerkin tullessa olin ympäripäissäni. Janne ei päästänyt minua lähtemään, vaan vaati, että odottaisin, kunnes hän sai siivottua paikat. Sitten hän retuutti minut autoonsa ja vei kotiin. Sisälle sänkyyn asti. Hän riisui minut alasti, ja voin tuntea vieläkin hänen kätensä vartaloani riepottamassa. Viimeinen muistikuvani on, kun hän kääri minut tiukasti peittoon ja minä kuiskasin luultavasti typerä hymy naamallani:

- Helvetin hoitsu…

Kumpaahan tarkoitin? Häntä vai itseäni?

Joulukuun alussa lauantaina puolen päivän aikaan Janne soitti ja kuulosti omituiselta:

- Kuule, mitä jos peruttaisi se tämän päivän salitreeni…

- Ai. Mikä nyt?

- Yksi juttu. Onko sinulla vapaata niin, että pystyisit ryyppäämään tänään oikein kunnolla?

- Maanantaina vasta töihin.

- Hyvä. Tule pubiin niin pian kuin pääset.

- Mille niin kiire on ryypätä?

- Haluan, että tutustut yhteen ihmiseen. Minulle tärkeään ihmiseen.

- Ai. Okei.

Rehellisesti sanoen, ensimmäinen ajatukseni oli hieman mustasukkainen, miten Jannella muka voi olla joku muukin tärkeä ihminen kuin minä. En tavallisesti ole niin hirmuisen tarkka, mitä päälleni puen, mutta nyt se tuntui erittäin tähdelliseltä. Halusin näyttää Jannen tärkeältä ihmiseltä. Kiskoin jalkaani kireät, siniset farkut, jotka törkeästi myötäilivät pakaroitani ja paksuja reisiäni. Murretun vihreä college-pusero, jonka väriä Janne oli usein kehunut. Vessan peilin edessä tälläsin vaaleita kutrejani pikkutarkasti minuutti tolkulla. Sitten vielä komeat bootsini ja nahkatakki kaulus pystyssä. Koko ajan mietin kuumeisen ahdistuneena, kuka se ihminen olisi. Oliko Janne löytänyt viimein naisen itselleen?

He istuivat pöydässä pubin perällä. Janne viittoi minua sinne ja huusi, että kalja odotti jo. Astelin heidän luokseen jalat jäykkinä ja kireä hymy huulillani. Janne esitteli:

- Petri, tässä on paras ystäväni Marko. Marko, tässä on Petri, poikaystäväni.

- Poi… Ai, hei, sain hönkäistyä hölmistyneenä samalla, kun maailmani muuttui autioksi ja kylkiluitteni väleissä puhalsi kylmä tuuli.

- Moi, Petri hymyili housut pudottavan veikeästi, mutta en pitänyt siitä, en halunnut.

- Me tutustuimme pari kuukautta sitten täällä ja aloimme nyt seurustella vähän vakavammin, Janne hehkutti riemuissaan.

Nyökyttelin ja yritin näyttää iloiselta niin, että naamaan sattui. Janne hoiteli puhumisen, me Petrin kanssa vilkuilimme toisiamme arastellen alta kulmien, toisen hyväksyntää odottaen. Hän oli arviolta meitä samanmittaisia viisi senttiä lyhyempi ja meitä samanikäisiä viitisen vuotta nuorempi. Hän ei ollut komea, ei ollenkaan. Niin kuin Janne ja minä olemme. Petri oli kaunis. Miten mies voi olla kaunis! Ei mitenkään, mutta hän vain oli. Tummat hiukset lainehtivat kiiltävinä olkapäille, taivaansiniset suuret silmät ihmettelivät mustien kulmakarvojen alla ja kaunismuotoisen nenän alla leveä suu odotti suudelmaa kaiken aikaa. Kaikki istui kasvoissa hyvin yhteen, leukakin oli miehekäs. Hyi hitto, Janne tykkää kauniista pojista, yritin vähätellä mielessäni, mutta tiesin kyllä valehtelevani itselleni. Kun Petri nousi lähteäkseen kuselle, hän osoittautui jäntevän laihaksi, leveäharteiseksi ja kapealanteiseksi. Hän käveli rennon letkeästi, näyttävyydestään tietoisena. Joo, mutta lihaksikas hän ei ole, yritin ajatuksissani vielä mitätöidä häntä. Turhaan. Ymmärsin Jannea.

- No, Janne kysyi ujosti, kun jäimme kahden.

- Mikäs siinä. Hyvännäköinen jätkä, hymyilin arasti silmät tuopissa.

- Eikö olekin. Ja se on muutenkin tosi hyvä tyyppi.

- Tuota Janne… Sorry nyt, mutta tämä on minulle vähän hämmentävää. En ole tajunnut missään vaiheessa, että sinä olisit homo.

- Niin. Olen aina ollut. Minä aioin monet kerrat kertoa, mutta en vain saanut sanottua.

- Niin, ei siitä ole tietysti helppo puhua, nieleskelin. – Mutta olenhan minä sentään sinun ystäväsi.

- Minä pelkäsin sinua.

- Minua?

- Ajattelin, että ehkä minä en homona kelpaisikaan sinun ystäväksesi.

- Niinkö vähän sinä minuun luotit, mutisin hiljaa.

- Anteeksi.

Tein kaikkeni hillitäkseni vapinaa. Kurkkuani kuristi. Sisälläni syttyi helvetillinen tulimyrsky ja se teki kipeää. Juuri sillä hetkellä pakotin itseni tunnustamaan sen viimeinkin ja minun olisi pitänyt karjua se saman tien koko maailmalle: Minä olen itsekin homo ja minä rakastan sinua Janne mielipuolisesti! Älä mene toiselle! Auoin suutani kuin hengenhädässä, mutta en huutanut. Sammutin tulen ja huokaisin syvään:

- Tietenkin saat anteeksi.

- Kiitos. Tuota, eihän tämä nyt sitten varmasti vaikuta meidän väleihimme?

- Ei, ei! Tai siis homous ei vaikuta, mutta kun sinulla nyt on poikaystävä, niin totta kai se vaikuttaa.

- Eikä! Miten muka? Eihän sen tarvitse.

- No, et kai sinä enää voi niin vapaasti lähteä lenkille tai salille tai ryyppäämään kuin ennen!

- Mutta voimmehan me ottaa Petrin mukaan.

- Jaa, kaipa me voisimme. Jos hän siis suostuu…

En oikeasti olisi halunnut Petriä mukaamme. Tuntui kuin jotakin hyvin henkilökohtaista vietäisiin Jannen ja minun väliltä. Mutta Petri suostui suorastaan riemu mielin. Hän sanoi, että onkin kaivannut seuraa urheiluharrastuksiin ja ehdotti vielä, että liittyisimme johonkin salibandyporukkaankin. Onneksi hän ei halunnut lähteä salille lihaksia pumppaamaan, jotain jäi sentään vain Jannelle ja minulle.

Tuoppien myötä Petri alkoi muutenkin vapautua. Hän kertoi valmistuneensa joitakin vuosia aikaisemmin autonasentajaksi, mutta työskentelevänsä yhdessä tukkuliikkeessä autokuskina ja jakelevansa tavaroita tilaajille kaupungissa ja lähiseudulla. Niissä merkeissä he olivat Jannenkin kanssa tutustuneet pubin takaovella. Hän yritti kysellä minun työstäni, mutta en minä oikein osannut puhua niistä lasten kipeistä asioista hänelle samalla tavalla kuin Jannelle, jolla sentään riittää myötätuntoa potilaitamme kohtaan. Taisin heittää vain muutaman hauskan sattumuksen, joita silloin tällöin tapahtui potilaiden kanssa.

Luulen, että onnistuin pitämään pokkani ja salaamaan tunteeni aika hyvin. Janne katsoi tosin minua välillä epävarmasti ja kysyvästi, mutta minä vain hymyilin. Totta kai minua kirpaisi, kun näin heidän katsovan lemmekkäästi toisiinsa tai pöydän suojissa sujauttavan käden toisen reidelle. Oireellista kyllä, mutta joka kaljan hakureissulla jäin aina vain pitemmäksi aikaa suustani kiinni Ninan kanssa. Kerran yksi kanta-asiakkaista, vanhempi mukava pieni äijänkäppyrä haastoi minua vääntämään kättä siinä baaritiskillä. Minusta kun olisi isona miehenä kunnon vastusta hänelle päinvastoin kuin muista pubin surkimuksista. Nauraa käkätimme ja skoolasimme ajatukselle, mutta kieltäydyin kunniasta. Sanoin, että jos kunnolla tapellaan, niin sitten olen heti valmis. Se pieni hento mies oli pudota baarijakkaralta, kun nauroi niin hulluna.

Jäin miettimään sanomistani. Olin täynnä pettymystä, katkeruutta, kipua, mustasukkaisuutta, vihaa, pelkoa ja ties mitä sen takia, että tunnustin vasta nyt homouteni, liian myöhään Jannea ajatellen. Kaikki ne tunteet kietoutuivat pakahduttavaksi aggressioksi, joka kieltämättä kohdistui eniten Petriin, mutta myös Janneen. Siis syyttömiin. Tunsin, että ihan pienestäkin syystä saattaisin alkaa tapella kenen kanssa tahansa. Yritin komentaa itseäni lähtemään kotiin, mutta en pystynyt jättämään niitä kahta jätkää kahden kesken. Masokismia. En onneksi tapellut sinä iltana kenenkään kanssa, mutta umpitunneliin join itseni.