Marko

Tutustuin Janneen noin kahdeksan vuotta sitten. Hän oli – ja on edelleenkin - kantapaikkani pubi-isäntä ja pääomistaja. Emme tietenkään olleet ylimpiä ystäviä heti ensi silmäyksestä. Alkuun minä olin vain uusi asiakas, ja hän henkilökuntaa. Mutta kun kävin siinä pubissa vähintään kerran viikossa, niin kerta kerralta vaihdoimme Jannen kanssa aina yhä useamman sanan. Hän vaikutti minusta jännältä tyypiltä. Hän näytti kovikselta, jäntevä ja komea kaveri, jolla oli siihen aikaan tumma matala irokeesikampaus. Nahkaliiveissä oli metallisia niittejä ja farkuista tai mustista reisitaskuhousuista roikkui ketjuja. Ja kuitenkin tämä pitkä – minun mittaiseni, siis yli 180 senttiä – ja harteikas mies hymyili kuin aurinko melkein aina, oli uskomaton jutunkertoja ja kohteli ihmisiä tosi ystävällisesti. Luulenpa, että aika monelle meistä syy kanta-asiakkuuteen siinä baarissa oli nimenomaan Janne.

Olin aloittanut sinä syksynä uudessa työssä sairaanhoitajana lasten psykiatrisella osastolla. Olin onnistunut saamaan edullisesti mukavan kaksion keskustan laitamalla olevalta alueelta, kävelymatkan päässä sairaalasta – ja siitä pubista. Olin uusi kaupungissa, pieneltä paikkakunnalta tullut enkä tuntenut ketään. Vuorotyö vaikeutti harrastustoimintaa, jonka parissa olisi voinut tutustua muihinkin kuin työkavereihin. Vapaa-aikanani kävin lenkillä, salilla tai pubissa, jos en roikkunut telkkarin tai tietsikan ääressä kotona. Siinäpä se minun elämäni oli pääpiirteissään silloin alussa.

Pubissa vakiopaikakseni tuli pian baaritiskin pää. Istuin siinä tuopin ja iltapäivälehtien kanssa. Joidenkin toisten kanta-asiakkaiden kanssa pääsimme pian moikkailuasteelle ja vaihdoimme muutaman sanankin. Useimmiten juttukaverini oli kuitenkin Janne. Aina kun tuli rauhallisempi hetki, hän tuli luokseni juttelemaan, kisaamaan kanssani lehtien kymmenen kysymyksen tietovisaa tai ratkomaan niiden ristikoita. Puheemme pyörivät yleisissä asioissa, eniten urheilussa tai tietokilpailukysymysten innoittamissa aiheissa. Henkilökohtaisesta elämästään ei kumpikaan kertonut mitään.

Suhteemme alkoi muuttua kohti ystävyyttä seuraavasta tapauksesta lähtien. Oli joulukuun alku, perjantain alkuilta. Pubissa oli melkoinen rysis, kun paikkaan ahtautui samaan aikaan työviikkoaan lopettelevia ja viikonloppua aloittelevia asiakkaita. Janne ja tarjoilija, Nina, saivat paiskoa hommia hiki hatussa. Silloin kuului tiskin takaa särkyvän lasin ääni ja Jannen parahdus:

- Perkeleen perkele!

- Mikä hätänä, naurahdin tutulta paikaltani.

Janne irvisti minulle tuskaisesti ja nosti oikean kätensä ylös. Se valui verta kohtalaisen reilusti. Hoitajaroolini astui oitis remmiin.

- Ei hätää. Missä teillä on ensiapuvälineet?

- Tuolla takana.

- Näytä.

Kiersin tiskin ja seurasin Jannea takahuoneeseen. Heitin nahkatakkini sivupöydälle, käärin hihani ja kaivoin sidetarpeet Jannen näyttämästä kaapista. Hän katsoi minua hieman oudoksuen, kun pesin ensin omat käteni. Aavistuksen epävarmasti hymyillen hän kysyi:

- Osaatko varmasti tämän homman?

- Minä olen sairaanhoitaja. Psykiatrinen tosin, mutta haava kuin haava, minä hoidan.

- Ei ihan äkkiä uskoisi. Et näytä siltä.

- Sorry, etten ole sisar hento valkoinen.

- En minä sitä, mutta kun nuo käsivarretkin on kuin milläkin bodarilla.

- Jaa, mutta ei niitä ole hankittu hoitotyössä vaan salilla raatamalla.

- Vau, hän hönkäisi, mutta rentoutui selvästi.

Puhdistin haavan. Se oli noin kolme senttiä peukalon hangasta keskelle kämmentä. Hankala paikka käden käyttöä ajatellen. Tein siihen oikein siistin sidoksen. Rypistin otsaani:

- Et sinä tästä ihan sairaslomaa saa, mutta tänä iltana työnteko tökkii varmasti.

- Hitto ja tiedossa on vilkasta menoa koko illaksi. Mistä minä saan tähän hätään ekstran?

- Voinko minä olla avuksi?

- Sinä? Mutta sinullahan on kaljakin kesken.

- Ei sillä väliä. En ehtinyt ottaa vasta kuin pari hörppyä, joten riippuvuus ei päässyt vielä pahaksi.

- Oletko joskus tehnyt baarihommia?

- En, mutta voithan huohottaa koko ajan niskaani ja neuvoa, miten hommat hoituu.

Niin tehtiin. Janne käytti vasenta kättään, mihin pystyi, ja minä olin kaksin käsin hänen oikeanaan. Kanta-asiakkaat naureskelivat meille hilpeinä ja nimittivät meidät kaksipäiseksi ja kolmikätiseksi tarjoilijaksi. Se ilta oli elämäni hikisin pesti. Minun täytyy nostaa kunnioituksesta hattua tarjoilijoille. Heidän työnsä voi olla totisesti kiireistä ja rankkaa. Paitsi että siinä joutuu fyysisesti koville, mielessä täytyy pitää yhtä aikaa kymmenen eri asiaa ja sen lisäksi kohdata kaiken karvaiset örveltäjät aina yhtä säteilevänä.

Valomerkki tuli viimein puoli kahdelta. Siitä tunnin päästä asiakkaat olivat ulkona, paikat siivottu ja järjestetty seuraavaa päivää varten ja vain hämärät yövalot olivat enää päällä. Olimme kaikki kolme aika uupuneita, mutta jännän tyytyväisiä niin kuin kunnolla hoidetun urakan jälkeen sopiikin. Janne ehdotti, että ottaisimme porukalla kaljat loppujen lopuksi hyvin menneen illan kunniaksi. Nina ei voinut jäädä, mutta minä istahdin vakiopaikalleni kaljoittelemaan Jannen seuraksi. Hän istui ihan viereeni ja levitti kyynärpäänsä tiskille. Hän kiitteli ja kehui työpanostani. Vaatimattomana miehenä minä tietysti yritin vähätellä osuuttani, mutta hän väitti, että he olisivat olleet todella pulassa ilman minua. En tosin ihan uskonut ja halusin vaihtaa puheenaihetta:

- Miten käsi jaksaa?

- Ihan hyvin, vähän kirvelee vain. En muuten meinaa vieläkään uskoa, että sinä olet hoitsu, Janne virnuili.

- Mikä siinä nyt niin vaikeaa on? Kyllähän mies pystyy mihin vain.

- Joo, tietenkin, mutta kun sinä olet tuommoinen lihaskimppu. Kauanko olet jo treenannut?

- Kymmenisen vuotta, yleensä pari kolme kertaa viikossa.

- Kymmenen vuotta! Minkä ikäinen sinä sitten olet?

- Kaksikymmentäyhdeksän. Entä sinä?

- Saman ikäinen. Ensi tammikuussa kolmekymmentä.

- Katsos poikaa. Otetaanpa sukupolvemme malja, innostuin, ja me skoolasimme vahvan yhteenkuuluvuuden tunteen vallassa.

- Kestääkö se kymmenen vuotta saada tuollaiset lihakset?

- Ei, ei, nopeamminkin saa ja vielä isommatkin. Mutta en minä enää näitä yritä kasvattaa. Kunhan pidän niitä vain yllä. Enkä minä tätä harrastusta niin hirveän vakavasti ota. Vähän vain pullistelen omaksi iloksi ja kunnon vuoksi, koetin naureskella, mutta pakkohan minun oli vähän esitellä hauiksiani.

- Pitäisiköhän minunkin alkaa treenata näitä, Janne puolestaan näytteli omia käsivarsiaan hymyssä suin.

- Hyvät, jäntevät alut sinulla ainakin on. Vuodessa noista saa jo melkoiset. Oletko ennen jo treenannut?

- Olin itse asiassa aika innostunut karatesta pikku kakarasta asti, mutta lopetin viisi vuotta sitten, kun kunnianhimo ei riittänyt kilpailemiseen. Nykyään huidon silloin tällöin kotona käsipainoilla, en muuta. Niin tai käynhän minä juoksemassa muutaman kerran viikossa.

- Hei, aletaan lenkkeillä yhdessä. Ja minä voin viedä sinut salillekin ja opettaa, miten tehdä jutut oikein ja tehokkaasti.

Niin alkoi kahden miehen ja ikätoverin ystävyys. Kävimme yhdessä juoksemassa ja salilla pumppaamassa lihaksiin kokoa. Kun lunta tuli, ryhdyimme hiihtämäänkin, mitä en ollut tehnyt vuosiin. Se oli hienon rentoa yhdessä hikoilemista, eikä meidän välillemme syntynyt vähäistäkään kilpailumeininkiä, pikemminkin kannustimme koko ajan toisiamme. Tietenkin sopivien aikojen löytäminen oli töiden takia jatkuvaa sompailemista ja sovittamista, mutta kumpikin nautti toisensa seurasta siksi paljon, että oli valmis pieniin uhrauksiinkin mukavuuden kustannuksella.

Juttelumme pyöri lähinnä urheilemisessa, jonkin verran puhuimme toistemme työasioista, mutta muuten ei vielä kovin henkilökohtaisiin menty. Toisaalta miesten välinen ystävyys kai toimiikin parhaiten yhdessä tekemisessä, ei niinkään jatkuvassa lörpöttelemisessä. Minulle oli tärkeää myös se, ettei minun tarvinnut enää tuntea itseäni typerän yksinäiseksi erakoksi uudessa kaupungissa. Tosin viihdyin Jannen lähellä hänen itsensäkin takia. Hänen näkemisensä ja läheisyytensä tuottivat minulle aina suurta mielihyvää ja iloa. Ajatukseni harhailivat häneen usein ja kuin itsestään. Hänen tapaamistaan odotin aina innoissani. Miksi, sitä ei juolahtanut mieleenikään pohtia.

Ihmissuhdeasioita sivusimme ensimmäisen kerran vasta Jannen syntymäpäivillä tammikuun lopulla. Juhlat pidettiin tietenkin kantapubissa. Janne oli kutsunut sinne ison ja kirjavan joukon ystäviään, muutama nainen, mutta pääasiassa miehiä. Hän jakeli kaikille nipun juomalippuja, joilla sai tiskiltä melkein, mitä halusi. Minä tyydyin tavallisiin oluttuoppeihini. Meno oli aika riehakasta ja hilpeän äänekästä alusta alkaen, mutta ilmaisten juomien ansiosta kiihtyi pian melkoiseksi hulinaksi.

Naureskellen Janne esitteli minut niille, joita en ollut ennen pubissa nähnyt, parhaimpana mahdollisena personal trainerina, mitä miehellä voi olla. Vähän ihmettelin parin tyypin pitkiä ja arvioivia katseita esittelyn jälkeen, mutta en tajunnut niiden merkitystä. Istuin vinosti Jannea vastapäätä ikkunapenkillä – en kehdannut eristäytyä vakiopaikalleni baaritiskille. Sitten viereeni, ihan kylkeen kiinni kiilautui yksi kaveri. Hän oli ihan siisti, mukavan oloinen tyyppi, mutta hän tunki liiaksi iholle, painoi reidellään jalkaani, taputteli selkää, pani kättä kaulalle ja nauroi liikaa. Vähän yllätyin, kun Jannella oli tällaisiakin ystäviä.

Olin jo hätää kärsimässä, kun Nina, se tarjoilija, huomasi vaikeuteni ja tilaisuuden tullen valtasi sen tyypin paikan. Nina taputti rauhoittavasti kättäni ja alkoi härnätä Jannea ja minua:

- No, pojat, te olette aikuisia miehiä, mutta sanokaapa minulle, miksi te ette ole vielä perustaneet perhettä.

- Nina-rakas, Janne nauroi. – Tietenkin sinä sen ymmärrät, että me kumpikaan emme koskaan mene naimisiin kenenkään muun kuin sinun kanssasi.

- Tai keskenänne, Nina täräytti, mutta ennen kuin ehdimme reagoida, hän jatkoi nopeasti: - Voi kunpa olisin vapaa! Mutta mieheni ja lapseni eivät taitaisi pitää siitä, että ottaisin ristikseni vielä teidät kummatkin.

- Ota sitten vain minut, hihkaisin. – Ei tuosta Jannesta niin väliä, mutta minä tulen erittäin hyvin toimeen lasten ja miesten kanssa.

- Joo, mutta minä olen parempi keittiö- ja siivoushommissa! Ja kyllä minä aviomiehenkin hoitelen.

Tähän tapaan vitsailimme aikamme, kunnes Nina meni hakemaan juotavaa. Kysäisin nopeasti Jannelta:

- Mikset muuten ole kenenkään naisen kanssa?

- Se nyt vielä puuttuisi, hän tuhahti ja punastui. – Vaikka minua kuristettaisiin kurkusta, en luovu elämästäni poikamiehenä. Vapaus ennen kaikkea! Miksei itselläsi ole naista?

- Oli minulla kerran nuorempana yksi suhde, punastuin minä vuorostani. – Ei minusta ollut sellaiseen. Parempi säästää naiset mieheltä, jonka katse vain vaivoin ulottuu omaa napaa kauemmaksi.

- Tuo ei ole totta. Sinä et ole pätkääkään itsekeskeinen!

- Äh, no niin tai näin, parisuhde kuulostaa pelottavalta ja tukahduttavalta, jos rehellisesti sanon.

- Niin minustakin. Otetaanpa vapaille miehille!

Ja mehän otimme, iloisesti nauraen. Olin kumman tyytyväinen, ettei Jannekaan haikaillut naissuhteiden perään. Silloin tällöin vilkuilin Jannea, mutta en oikein saanut otetta humaltuvassa päässäni poukkoilevista ajatuksista. Ehkä en uskaltanut tarttua niihin, ties mitä ne olisivat olleet. Sinä iltana sain karkottaa kimpustani vielä pari muuta vapaata miestä. Janne seurasi niitä tilanteita tarkkana, mutta hymyili vain pirullisesti, kun katsoin häntä apua anovasti. Minua ei haitannut yhtään, että miehellä on homoja kavereina, mutta olisi hän vähän voinut pitää minunkin puoliani.