Jussi

Joulukuun alussa, kun tenttikausi oli pahimmillaan, puhelin soi. Se oli tuntematon numero. Vastasin:

- Jussi.

- Moi. Minä täällä.

- Kuka?

- No Make.

Hiljaisuus. En saanut sanaa suustani. Jalat olivat pettää altani. Kuulin vain hänen odottavan raskaan hengityksensä. Suljin puhelimen. Kädet täristen poistin numeron vastatuista puheluista. Istuin sängyn laidalle, ja suuri viha pyyhkäisi lävitseni. Minä en ollut unohtanut enkä antanut anteeksi, joten älä jätkä yritä. Kyyneleet valuivat poskilleni ja pyyhin niitä käsiin raivoissani mutisten: mitä saatanaa itket sydänparka.

Muutamaa päivää ennen joulua äiti soitti juuri, kun olin tullut kämpille töistä.

- Jussi, on tapahtunut aivan kamalaa.

- Mitä! Isäkö, karjaisin pelästyneenä.

- Ei, ei. Tapasin äsken sattumalta Maken äidin. Tiedätkö, että Make on yrittänyt tappaa itsensä pari viikkoa sitten?

- Eikä.

- Sen sisko oli löytänyt sen sieltä asunnolta ihan viime tipassa. Se on nyt siirretty psykiatriselle puolelle.

- Jaa, no ehkä se on hyväksi.

- Minä kuulin kyllä, että te ette enää ole ystäviä, mutta pitäisikö sinun kuitenkin käydä katsomassa häntä.

- Ei! Make pani välit poikki, kun minä kerroin, että olen homo. Joten se siitä.

- Mutta Jussi-kulta, se oli varmaan vain ensi järkytys. Meninhän minäkin ihan mykäksi.

- Make ei mennyt. Hän löysi hetkessä kaikkein julmimmat ilmaisut osoittaakseen halveksuntaansa minua kohtaan. Minulla ei ole mitään intoa antaa anteeksi.

- Hmh. No itse kai parhaiten tiedät.

- Ja sitten, sopiiko, ettei tästä asiasta puhuta joulunpyhinä?

- Tietenkin. Ja Jussi, tiedäthän, että minä rakastan sinua aina.

- Ja minä sinua. Ja isää ja jopa paska-veljeänikin.

- Et puhu noin rumasti omasta veljestäsi!

- En, en. Hei hei.

Make yrittänyt itsaria! Laskin, että se on täytynyt tapahtua heti kohta sen puhelun jälkeen. En tuntenut mitään. En myötätuntoa, en sääliä, mutta mietin pääni puhki, mitä asiaa Makella oli ollut. Olisiko hän mahdollisesti yrittänyt ahdistuksensa keskellä pyytää minua apuun? Kylmät väreet puistattivat minua. Ei, en suostu kantamaan tästä syyllisyyttä, hoin itselleni. Se ei mitenkään ole minun syytäni! Pakenin lähimpään baariin ja vedin lärvit, yksin, vihaisena ties kenelle.

Tammikuun pakkasilla olin kiiruhtamassa kotiin yliopistolta. Malla, vanhempi Maken pikkusiskoista, tuli vastaan ja pysäytti minut.

- Jussi!

- Moi.

- Joko olet kuullut?

- Ai että Make on hullujenhuoneella itsariyrityksen jälkeen? Joo.

- Se on kylläkin päässyt jo kotiin. Voisitko kertoa, mikä teidän väleihinne tuli? Te olitte aina niin läheisiä.

- En voi. Kertokoon Make, jos haluaa.

- Mutta kun se ei halua!

- Ei sitten.

- Jumalauta Jussi! Tajua nyt, että me olemme siitä huolissamme!

- Tajuan minä, mutta mitä minä siihen asiaan liityn. En mitenkään.

- Kyllä liityt ja helvetisti liitytkin! Kun minä vein Makea ambulanssilla ensi apuun, se vain huusi houreissaan, että Jussi, Jussi, minä tein väärin, niin väärin. Jussi ei anna minulle koskaan anteeksi! Niin että ole kiltti ja selitä.

- Siis yritätkö sinä nyt väittää, että minä olen jotenkin syyllinen sen jätkän itsemurhayritykseen?

- Joo. Jotenkin. Se on pässin selvää meistä kaikista.

- Haista, ämmä, vittu!

Käännähdin ja lähdin harppomaan eteenpäin. En saanut hengitettyä, rinta puristui kasaan. Kuulin Mallan purskahtavan takanani itkuun ja huutavan:

- Paskiainen! Raukkis!

Kotona yritin epätoivoisesti rauhoittaa itseni. Minä en mitenkään voi olla syyllinen. Emmehän me olleet edes olleet missään tekemisissä puoleen vuoteen. Ja minunhan se itsari olisi pitänyt tehdä ja jo silloin toukokuussa. Mutta miksi Make oli huutanut siitä väärin tekemisestä ja siitä, etten minä anna anteeksi. Hyvä jumala, katuiko hän sitä, että pani meidän välimme poikki ja vielä sillä tavalla?! Jos katui, niin hyvä vain, mutta eihän nyt sen takia olisi tarvinnut yrittää tappaa itseään. Ja mihin joku Maken kaltainen hetero jonkun homon anteeksiantoa tarvitsi? Ei mihinkään. Painukoot helvettiin koko perhe.

Toukokuu on usein merkinnyt jonkinlaista käännekohtaa Maken ja minun suhteissa. Niin nytkin. Olin ostanut marketista laatikon olutta ja se kainalossa astuin ulos. Oven pielestä Maken ääni huusi:

- Jussi!

Sydämeni pysähtyi. Sekunnin harkitsin matkan jatkamista niin kuin en olisi kuullut, mutta jalkanikin pysähtyivät. Käännyin. Make oli kohottautuneena käsiensä varaan pyörätuolissa ja hän näytti haltioituneelta kuin ilmestyksen kokenut. Kohautin toista olkapäätäni ja yritin hymyillä:

- Moi.

- Jussi.

- Joo, joo. Minäpä hyvinkin. Mitä kuuluu?

- Mitäs tässä. Entä sinulle?

- Eipä paskempaa.

- Niin.

- Yritit sitten taas tappaa itsesi.

- Joo. Tuota, voitaisko jutella?

- En tiedä. Ei ainakaan, jos aiot syyttää minua itsetuhoisuudestasi.

- En tietenkään! Miksi minä niin tekisin?

- Malla ainakin syytti minua.

- Ei! Voi saatana! Helvetin muija, minä tapan sen! Minä en ole koskaan syyttänyt sinua, en sanallakaan! Se on keksinyt sen omasta päästään. Usko minua, Jussi. Ole kiltti.

Siinä samassa Maken äiti ilmestyi ostoskassien kanssa kaupasta. Kun hän näki minut, hänen ilmeensä kirkastui.

- No mutta Jussi! Hei pitkästä…

Hänen äänensä hävisi kuulumattomiin ja hän punastui. Hän vilkuili Makea ja minua hämillään. Sitten hän mutisi jotakin ja lähti puolijuoksua autolleen. Seurasin häntä katseella. Hän pani kumman hätiköiden ostokset takakonttiin, katsahti pikaisesti meihin, näytti henkäisevän syvään kuin niiskauttaen ja painoi käden suulleen. Kun hän tajusi minun katselevan, hän syöksyi autoon.

- Mikä sinun äitiäsi vaivaa? Hän käyttäytyy oudosti.

- Mutsit on mutseja ja aina huolissaan pojistaan.

- Mutta toivovat heille parasta, naurahdin, sillä tämä oli nuorempana meidän perusvitsejä, kun äidit haukkuivat meitä.

- Tuota, miten sen juttelun kanssa? Kävisikö se sinulle?

- Kaipa se käy, huokaisin. – Taitaisi tehdä hyvää molemmille. Ai mutta ei nyt. Olen menossa kavereiden kanssa tuonne kallioille pussikaljaretkelle.

- Mitenkä onnistuisi…

- Ja ne on sitten homoja, keskeytin äkkiä, ettei Make vain pyrkisi mukaan. – Enkä tiedä, miten sinne kallioille tuolla pyörätuolilla…

- Lopeta! En minä ole änkeämässä mukaan.

- Ai jaa. No soita vaikka huomenna, niin sovitaan tapaaminen.

- Okei, mutta et sitten heti katkaise puhelua.

- Sillä ehdolla, että jos sen teen, sinä et heti vedä ranteita auki.

- En vedä.

- En katkaise.

- Kättä päälle, hän ojensi kouraansa minulle, mutta en ollut valmis tarttumaan siihen.

- Etkö ole kuullut tieteen uusimpia tuloksia? Homous tarttuu ihokontaktissa.

- Ilmankos, hän naurahti ja veti kätensä takaisin. – Kaipa minä ansaitsin tuon piikin, mutta tulet vielä yllättymään.

- Toivottavasti en ikävästi.

- Et.

Sitten hän lähti lykkimään tuolia äitinsä autolle. Katselin hetken hänen menoaan ja käännyin sitten kohti metsää ja kallioita. Hiukan minun sydämeni pamppaili, mutta oli minun silti pakko tunnustaa, etten vieläkään ollut antanut hänelle ihan pohjia myöten anteeksi. Ja vuosi oli sentään mennyt! Yritin marmattaa itselleni, että olin kohtuuttoman pitkävihainen, mutta minkäs tunteilles teet.