Jussi

Keväällä olimme sitten kerran hänen kotonaan, hänen huoneessaan, jossa minulla edelleen oli oma sänky. Make puuskahti:

- Hitto, että on tylsää!

- Hei, ainahan me voimme runkata.

- Minulla on jo kädet rakoilla, hän naurahti. – Ei kun oikeasti haluaisin lähteä baariin ja vetää lärvit.

- Mitä! Viimeinkin sinussa pilkahtaa elonmerkkejä! Mehän menemme ryyppäämään saman tien!

Menimme baariin, jonne pääsee tosi helposti pyörätuolilla. Maken silmät hehkuivat innosta ja uteliaisuudesta. Hän katseli ihmisiä ympärillään se ihana hymy naamallaan. Hörpiskelimme olutta, ja minä lörpöttelin ummet ja lammet onnessani. Mutta sitten hänen ilmeensä alkoi muuttua happamaksi. Olimme tuskin juoneet puoliakaan tuopeistamme, kun hän mumisi:

- Lähdetään pois.

- Täh? Vastahan me tulimme. Etkä sinä vielä ole lähelläkään kännissä.

- En halua tulla humalaan. Tajuatko! Painutaan helvettiin täältä. Haluan kotiin.

Mikä siinä auttoi. Lähdimme. Työnsin pyörätuolia puiston poikki ja kiroilin mielessäni, kun tämä Maken ensimmäinen yritys murtautua ulos päänsä sisältä päättyi niin surkeasti ja nopeasti. Äkkiä Make jarrutti. Hänen päänsä tutisi ja rystyset puristivat valkoisina tuolin renkaita. Istuin siinä vieressä olevalle penkille ja katsoin hänen kasvojaan. Ne olivat raivon vääristämät. Tukahtunut parahdus purkautui kireiden leukojen välistä:

- Miksi minulle kävi näin? Mitä elämällä on minua vastaan? Mitä minä olen tehnyt, että se rankaisee minua näin? Paska elämä!

- Ensinnäkin, huokaisin ja päätin pitää saarnan. – et ole ainoa, jolle on käynyt noin. Toisekseen on naurettavaa ja typerää syyttää elämää, kun sinä itse joit kaljaa, tartuit itse kännissä rattiin ja itse ajoit ylinopeutta tuntemattomalla pikkutiellä. Sinun katkeruutesi ei ole oikein vakuuttavaa, kun sinä itse ja vain sinä olet syyllinen tuohon tilaasi.

Hän katsoi ja kuunteli minua ja kalpeni vitivalkoiseksi. Silloin tein jotain hullua. Silitin kaksin käsin hänen poskiaan ja painoin kevyen suudelman hänen huulilleen. Sanoin:

- Make rakas, sinä elät.

- Vitun hinttari, hän naurahti ja nuolaisi huuliaan.

- Ja koska sinä elät, jatkoin rauhallisesti. – sinun pitää tehdä elämälläsi jotakin.

- Niin kuin mitä?

- Aloitat syksyllä yliopistolla ja asetat päämääräksesi tohtorin hatun. Ryhdyt poliitikoksi tai kansalaisjärjestöaktiiviksi. Ryhdyt vaikka ajamaan vammaisten asioita.

- Ai minä vai!?

- Juuri sinä. Etkä koskaan anna periksi. Et missään asiassa. Paitsi tietenkin, jos olet väärässä.

Joskus ystävistä on hyötyäkin eikä pelkästään iloa. En tietenkään voi ottaa kaikkea kunniaa itselleni, sillä varmasti Make oli sisäisesti jo kypsä tarkastelemaan elämän mahdollisuuksia uudesta perspektiivistään, pyörätuolista. Joka tapauksessa hän muuttui. Tietenkin apeitakin jaksoja tuli eteen, mutta yhä useammin hänessä loisti päällimmäisenä vanha kunnon hurmaava Make. Hän otti yhteyttä muihin vammaisiin ja alkoi osallistua aktiivisesti heidän rientoihinsa. Minutkin kutsuttiin joskus mukaan. Tästä minut kyllä haukutaan, mutta tämän huomasin enkä malta olla sanomatta; vammaiset ovat keskenään välillä pöyristyttävän sisäänpäin lämpiävää porukkaa ja osoittavat hämmästyttävää ymmärtämättömyyttä valtaväestöä kohtaan. Sen voi ymmärtää heidän kokemustensa perusteella, mutta yhteistyötä voi olla vaikea rakentaa niillä asenteilla.

Vaikka raadoin taas koko kesän setäni firmassa, ehdimme Maken kanssa aika usein terasseille, eikä hän enää pelännyt ’terveitä’ eikä humalaakaan. Hänen vanhempansa katsoivat meitä välillä vähän alta kulmain, kun pörräsimme hilpeinä koisimaan – ja runkkaamaan – Maken huoneeseen. Kai he kuitenkin olivat tyytyväisiä, kun Maken elämänilo alkoi palata eikä hän enää kiukutellut heille kaiken aikaa.

Kun Maken opinnot syyskuussa alkoivat, vanhemmat ostivat hänelle pienen kaksion yliopiston läheltä. Kämppä remontoitiin ja täytettiin monenlaisilla apuvälineillä niin, että Make pystyi asumaan siellä ilman kenenkään jatkuvaa apua. Tosin joku hänen perheestään ramppasi siellä melkein joka päivä varmistamassa, että kaikki oli hyvin. Ja olihan siellä se minunkin sänkyni.

Siitä asunnosta kehkeytyi sen talven bilemesta niin vammaisille, talous- ja hallintotieteen opiskelijoille kuin yhdelle humanistillekin. Opintonsa Make otti kuitenkin tosissaan, aivan kuten oli patistanut minua tekemään omieni kanssa. Hän lähti mukaan myös opiskelijapolitiikkaan. Minun piti oikein varoitella häntä kahmimasta liikaa tekemistä, ettei vauhti lopu kesken. Mutta ainahan hän oli ollut vauhdikas tarmonpesä. Sitä paitsi lisävoimaa hän alkoi saada, kun fysioterapeutin kehotuksesta ryhtyi käymään salilla ja pakotti minutkin ’ruipelon’ mukaansa. Näkisittepä Maken ylävartalon nykyään, siinä moni bodarikin kalpenisi kateudesta.

Sitten toukokuun lopussa meidän välimme menivät poikki. Aivan totaalisesti. Olimme olleet iltapäiväkaljoilla yhdellä terassilla ja palailemassa kotiin puiston läpi. Make aloitti hiprakassaan:

- Vittu, että minä alan olla kyllästynyt runkkailemiseen.

- Minä en ikinä!

- Mutta minä haluan naista, oikeaa pillua!

- No iske sellainen.

- Hahahaa. Minäkö? Jalkapuoli vammainen? Hei, vosu, lähdetkö kanssani pyörätuoliajelulle?

- Älä viitsi. Puolet sinun naispuolisista opiskelukavereistasi ja moni niistä vammaisista tytöistäkin katselee sinua sillä silmällä. Olenhan minä huomannut.

- Älä puhu paskaa. Ja vaikka niin olisikin, niin niiltä häviäisi himot, kun ne näkisivät minun jalkani.

- Jos et usko itseesi etkä aio tehdä asialle mitään, niin älä sitten valita.

- Iske sinä minulle nainen.

- Häh?

- Sinä olet tuommoinen hyvännäköinen jätkä. Sinä saat naisen kuin naisen, kun vain sormiasi näpsäytät. Toisit sen sitten minun kämpille ja…

- Ai, ja sitten sanoisin, että sorry, sinun täytyykin ensin antaa tälle minun jalkapuolikaverilleni, niinkö?

- Niin no…

- Kuule, Make, minun täytyy nyt varmaankin kertoa sinulle yksi juttu, josta olen jo monesti aikonut puhua. Etkö ole koskaan ihmetellyt, että minä en ole milloinkaan iskenyt ketään tyttöä, en edes suudellut tai muuten lääppinyt?

- En. Mutta nyt kun ajattelen, niin et tosiaan olekaan.

- Make, minä olen homo.

- Täh!

- Minä olen aina ollut. Varmaan syntymästä saakka.

- Etkä. Voihan vittu! Miten… kuinka… siis… Mitä sinun vanhempasikin sanovat!?

- Isä itki yhden päivän ja äiti mykistyi kolmeksi. Sen jälkeen asia on ollut ok. Isoveli ei tosin puhu minulle vieläkään kuin pakosta.

- Mutta oletko sinä siis ollut homo kaikki nämä vuodet, jotka me olemme olleet parhaat ystävät?

- Joo.

- Voi helvetti! Minä olen paininut sinun kanssasi! Minä olen nukkunut samassa huoneessa homon kanssa! Minä olen runkkaillut hinttarin kanssa! Etovaa!

- En minä ole ollut koskaan sinusta sillä lailla kiinnostunut! Älä nyt maksaasi halkaise.

- Voi saatana, miten oksettavaa! Sinä olet iljettävä, vastenmielinen! Vittu saastainen homo! Painu… no vaikka sinne ruskeaan reikään, hinttari! Yök. Minä tapan sinut! Minä en halua nähdä sinua enää ikinä!

- Et voi olla tosissasi. Miten helvetissä yksi pieni sana homo voi muka muuttaa kaiken hauskan, mitä meillä on ollut, yhtäkkiä rumaksi!?

Hän ei katsonut minuun, näytti vain keskisormea ja rullasi raivona pyörätuolillaan tiehensä. Minä en kyennyt hievahtamaankaan. Tärisin siinä paikoillani pitkään ja minun oli kylmä, niin kylmä. Kukaan ei pysty loukkaamaan ihmistä niin kuin hänen lähimpänsä. Kun viimein pääsin liikkeelle, hymähdin katkerana, että siinä vammaisvähemmistön edustaja osoitti suvaitsevaisuuttaan seksuaalivähemmistön edustajalle. Normiväestö varmaan taputti käsiään.

Onneksi sain taas raataa sedälläni koko kesän, niin jäi vähemmän aikaa jauhaa Makea. Sitä pohdin, että jos vaikka lähin loukkaakin pahiten, lähimmälle pitäisi olla helpointa antaa myös anteeksi. Minä en antanut. Eipä minulta kukaan anteeksi pyydellytkään. Poistin Maken numeron kännykästä. Välttelin yhteisiä tuttuja ja paikkoja, joissa voisimme törmätä. Isän suhteilla minäkin sain oman asunnon ja pääsin pois kotoa. Se olikin hyvä, sillä porukat alkoivat jo ihmetellä, kun Makea ei ole näkynyt pitkään aikaan. Syksyllä näimme tietenkin muutaman kerran yliopistolla, mutta emme olleet tuntevinamme toisiamme. Naurettavaa, myönnän. Yksi tyttö tuli kerran ihmettelemään, kun en enää pyöri Maken kanssa heidän porukoissaan. Kohautin vain harteitani. Minulla oli omat opiskelu- ja homokaverini, joiden kanssa pidin hauskaa. Niin helvetin hauskaa muka, etten olisi tuntenut sitä ahdistusta.