Jussi

Tämä on vähän sellainen nyyhkytarina, eikä tässä edes paljon naida. Mutta joskus elämässä vain tapahtuu nyyhkyasioita, jotka saavat tavallisen arjen ja tunteetkin pois tolaltaan. Sitten jälkeenpäin, kun tilanteet rauhoittuvat ja niitä pahoja juttuja pystyy katselemaan huumorilasienkin läpi, niin ehkä huomaa suhtautuneensa asioihin ylidramaattisesti tai liian sentimentaalisesti, siis nyyhkymäisesti.

Me olemme Maken kanssa molemmat 25-vuotiaita. Teemme kumpikin parhaillaan gradujamme. Minä olen opiskellut suomen kieltä ja kirjallisuutta, Make talous- ja hallintotieteitä. Asumme yhdessä. Make on onnettomuuden seurauksena vammainen ja käyttää liikkumisessa pyörätuolia. Minä olen ns normaali.

Asuimme lapsuudessa ja nuoruudessa samassa kaupunginosassa, mutta parhaat kaverit, paita ja peppu, meistä tuli yläasteella. Me teimme kaiken yhdessä. Pelasimme lätkää, joka vaihtui lukiossa salibandyyn, ja jalkapalloa. Pakersimme läksyt yhdessä. Olimme muuten kohtalaisen hyviä oppilaita, mitä voi pitää pienenä ihmeenä. Vedimme yhdessä ensimmäiset kännit. Kokeilimme tupakkaa ja vähän muutakin, jotka onneksi jäivät molemmilla yhteen kertaan. Emme olleet mitään pahoja kundeja, mutta toimintatarmoa kummallakin piisasi niin, että yhtä jos toista hölmöyttä tulimme harrastaneeksi. Kaiken kaikkiaan olimme kai ihan tavallisia nuoria jätkiä, jotka telmivät ja höyrysivät menemään pelkästä elämisen riemusta.

Roikuimme toistemme luona niin paljon, että vanhempamme eivät olleet aina varmoja, kuinka monta lasta heillä minäkin päivänä oikein olikaan. Minulla on oikeasti yksi isoveli ja Makella kaksi pikkusiskoa. Isäni kuitenkin kyllästyi jatkuvasti raahaamaan kellarista Makelle patjaa ja osti hänelle oman sängyn minun huoneeseeni. Viikon päästä minulla oli oma sänky Maken huoneessa. Yöt venyivät joskus aamutunneille, kun meillä riitti sitä puhumista. Aiheet olivat välillä syvällisiä elämänpohdintoja, välillä löysää läpän heittoa.

Ja tietenkin me runkkasimme yhdessä. Aamulla salakuljetimme sitten tuhriintuneita vessapaperimyttyjä kalsareissa pönttöön. Runkkasimmehan me toki muuallakin. Koulun poikienvessassa, kellareissa ja suosikkipaikassamme pienessä metsikössä. Kerran lähistön parkkitalossa runkkasimme mällit yhden mustan Audin kuljettajan puoleisen oven kahvaan. En tiedä muista nuorista tyypeistä, mutta tuntuu kuin me olisimme olleet jotenkin seksuaalisesti hyperaktiivisia, runkkuaddikteja.

Semmoinen ero Makessa ja minussa kuitenkin oli, että minä olin homo. En edes muista, kuinka nuori olin, kun tiedostin oman homoseksuaalisuuteni, hyvin varhain kumminkin. Silti en koskaan ottanut asiaa puheeksi Maken kanssa. Minä en ollut kiinnostunut hänestä seksuaalisesti tai en ainakaan tunnistanut itsessäni sellaista, joten se ei tuntunut mitenkään tärkeältä asialta keskustella. Hänhän oli sitä paitsi minun läheisin ystäväni, kuin veli, eikä sellaista himoita. Ehkä minä myös pelkäsin hänen reaktiotaan. Ties vaikka homouteni olisi karkottanut hänet viereltäni.

Make nimittäin oli umpihetero. Tai siis käyttäytyi niin. Kun liikuimme isommassa porukassa tai pörräsimme discoissa, hän oli koko ajan tyttöjen kimpussa. Ja tytöt hänen. Makehan oli paitsi hauska tyyppi niin myös seudun komein sälli. Tummat puolipitkät hiukset, paksut kulmakarvat, suuret ruskeat silmät, joissa pitkät mustat ripset. Ja leveä, paksuhuulinen suu, jonka hymy paljasti tasaiset valkeat hampaat ja vei jalat alta keneltä tahansa. Lisäksi meillä molemmilla oli liikuntaharrastusten ansiosta hyvännäköiset vartalot – tämä ei ole vain minun mielipiteeni muuten.

Joten ei siis mikään ihme, että Make jätti jälkeensä pitkän rivin kyynelehtiviä tyttöjä. Hän ei koskaan ruvennut seurustelemaan kenenkään kanssa, pisin suhde lukioaikaan taisi olla kaksi viikkoa. Jätkäporukassa hän esiintyi hirmupanijana ja seksiasioiden asiantuntijana. Kerran minun oli pakko haukkua hänet, koska minusta hänen puheensa menivät liian naissukupuolta halveksiviksi. Huomautin, että hänen äitinsä ja siskonsa ovat myös naisia. Hän siisti kyllä sitten puheitaan.

Muutaman kerran, kun olimme runkkailemassa, Make yritti huohotuksen keskellä tivata minulta:

- Mitä sinä kuvittelet juuri nyt?

- Mitä?

- Sinun päässäsi! Minkälainen pano siellä on just nyt menossa?

- Häh?

- Täytyyhän sinun päässäsi jotain mielikuvia liikkua nussimisesta! Eihän tässä muuten kiihotu. Sano nyt!

- No en tietenkään kerro!

- Mikset?

- Tästä hommasta menee maku ja lerssi lörpähtää, jos sen kertoo. Keskity nyt vain omaan mällinheittoosi.

En tietenkään voinut kertoa, että harrastin parhaillaan alastonpainia kalut pystyssä komean historianopettajamme kanssa. Ei hänkään kertonut omia fantasioitaan. En ollut tosin kiinnostunutkaan niistä. Arvasin ne muutenkin, ja ne olisivat vain häirinneet minun homorunkkailuani. Oikeastaan kumma, että pystyin vaivaantumatta runkkaamaan heteron kanssa.

Sitten tapahtui se onnettomuus. Oli ylioppilaaksi tulomme jälkeinen kesä. Olimme yhdeksäntoistavuotiaita. Minä paahdoin kesätöissä setäni firmassa oikein urakalla, että saisin kerättyä rahaa talven opiskelijaelämää varten. Muistaakseni olimme juuri edellisellä viikolla saaneet tietää päässeemme opiskelemaan. Eka yrittämällä ja juuri niitä aineita, joista parhaillaan pukerramme graduja!

Jengiä oli viikonloppuna lähdössä yhdelle mökille bailaamaan. Minä en päässyt mukaan, kun hikoilin ahneuksissani töissä. Joskus mietin, olisiko minun mukanaoloni estänyt sen onnettomuuden. Kun läheinen joutuu kärsimään, niin varmaan jokainen väkisinkin tulee pohtineeksi omaa syyllisyyttään asiaan. Turhaahan sellainen spekulointi tietysti on, tapahtui mitä tapahtui ja sillä selvä. Mitään et voi muuttaa.

Make kertoi, että hän oli siellä mökillä ehtinyt juoda jo joitakin kaljoja ja päällä oli mukava nousuhumala. Sitten hänestä oli äkkiä alkanut tuntua helvetin tylsältä, ja hän oli päättänyt palata kaupunkiin. Hän oli kenellekään puhumatta hypännyt auton rattiin. Ajaessaan itselle tuntematonta kapeaa soratietä hänelle oli iskenyt rallikuskifiilis, ja hän oli painanut kaasua raskaalla jalalla. Sitten vain vauhdilla loivaan ylämäkeen, jonka päällä tie kääntyy oikealle, ja Make vasen kylki edellä tien yli paksun kuusen kylkeen. Kesti kauan ennen kuin hänet löydettiin ja saatiin kaivettua siitä romusta.

Vasen jalka jouduttiin amputoimaan polven yläpuolelta. Oikean jalan hermoja ei olla saatu toimimaan niin, että sitä jalkaa voisi käyttää. Make joutuu liikkumaan loppuelämänsä pyörätuolilla. Tosin sitä oikeaa jalkaa jumpataan edelleen joka päivä. Ensisijaisesti siksi, ettei se surkastuisi, mutta takana on pienen pieni toive, että hermoradat saataisiin toimimaan. Silloin vasempaan jalkaan voisi hankkia proteesin, ja Make voisi alkaa treenata kävelyä ainakin kyynärsauvojen avulla.

Onnettomuus oli hirveä shokki. Tietenkin ennen kaikkea Maken perheelle. He olivat aivan lohduttomia. Mutta myös minun kotiväkeni meni pois tolaltaan, jopa idiootti-isoveljeni järkyttyi. Ja minä. Makea pidettiin melkein koko ensimmäinen viikko tajuttomana. Istuin tuntikausia hänen vuoteensa vierellä ja itkin. Rukoilin häntä heräämään ja paranemaan. Samalla kuitenkin tunnustelin peiton läpi sitä kohtaa, jossa vasemman jalan olisi pitänyt olla, ja vähitellen tajusin, ettei mikään tule olemaan niin kuin ennen.

Omaiset toivoivat, että en olisi silloin paikalla, kun Make herätettiin tajuttomuudesta ja hänelle pikku hiljaa kerrottiin, mitä hänelle oli tapahtunut ja mikä hänen tilansa oli. Ymmärsin heitä täysin. Kun sitten pääsin katsomaan häntä, hän tuijotti minua hölmistyneenä ja epätoivoisena. Sitten hän käänsi päänsä pois eikä puhunut minulle sanaakaan. Tartuin kuitenkin hänen käteensä, ja hetken epäröinnin jälkeen hän puristi minun kouraani. Sen takia uskalsin käydä katsomassa häntä joka päivä, vaikka istuimmekin parisen viikkoa sanaa sanomatta.

Kun hän viimein alkoi puhua, hän halusi pitäytyä mahdollisimman arkisissa tavallisissa asioissa. Useimmiten juttelimme televisio-ohjelmista, joita hän oli katsellut. Yhteisistä kavereistamme hän ei halunnut kuulla mitään. Kun opiskeluni alkoi, hän uteli niistä jonkin verran ja kannusti minua ottamaan ne tosissaan. Mutta kun otin puheeksi hänen omien opintojensa aloittamisen, hän sulkeutui täysin. Kipeät asiat hän torjui kokonaan.

Kun fysioterapeutti aloitti sairaalassa hänen treenaamisensa, hän tappeli vastaan eikä millään meinannut suostua istumaan pyörätuoliin. Hän oli huutanut, ettei hän ole mikään saatanan vammainen. Ensimmäisellä kerralla kun näin hänet istumassa pyörätuolissa, hän ei katsonut minuun, mutta kuiskasi:

- Miksi minä en kuollut saman tien.

- Haista jätkä paska, ärähdin, vaikka rintaani pisti tuska hänen puolestaan.

Hän mulkaisi minua hölmönä ja purskahti nauramaan. Sitten me jo halasimmekin toisiamme ja purskahdimme itkuun.

Pian sen jälkeen hän pääsi kotiin, mutta samalla alkoi päivittäinen rankka kuntoutus. Hänen mielialansa vaihtelivat syksyn ja talven mittaan syvästä epätoivosta naurun täyteiseen itseironiaan ja fysioterapiassa koetun edistymisen tuottamaan iloon. Mutta hän alkoi puhua myös syvimmistä tuntemuksistaan. Ei kuulemma kotonaan, jossa hän vain kiukutteli, mutta minulle. Katkeruus nousi päällimmäiseksi asiaksi. Ehdotin hänelle, niin kuin se kuntoutusporukkakin, että hän menisi tapaamaan muita vammaisia, joilla oli samanlaisia kohtaloita. Hän vain irvisteli happamasti. Hän jatkoi katkeraa ruikuttamistaan kuukausi tolkulla, ja suoraan sanoen minä aloin jo totaalisesti kyllästyä siihen.