Ville

Aamulla pakkailin tavaroitani vastentahtoisesti. Jorma katseli minun puuhiani hiljaa. Lähteminen oli haikeaa. Kun olin jo ajopuvussani kypärä kourassa pyörän vierellä, halailimme pitkään ja uudelleen ja uudelleen. Silitin käsi ajohanskassa hänen poskeaan ja sanoin:

- Muistatko, kun kerroit, että sinussa on vielä salainen joku, jota muut roolisi suojelevat?

- Joo, hän naurahti.

- Minäpä tunnen nyt hänetkin.

- Häh?

- Se on se mies, joka makaa hiljaa vieressäni ja rakastaa minua, muttei aio koskaan kertoa sitä.

Jorma nielaisi ja käänsi päänsä pois. Tartuin häntä leuasta ja käänsin pään takaisin:

- Älä pelkää. Rakastan häntäkin enkä esitä mitään vaatimuksia. Vain kainon toiveen, että pysymme kavereina emmekä lakkaa koskaan painimasta.

Hän kaappasi minut syleilyyn ja puristi helvetin kovaa. Kun kaasutin pois, näin taustapeilistä hänen seisovan kädet shortsien taskussa ja tuijottavan varpaitaan. Jotain hän jäi miettimään. Soitin hänelle illalla, mutta valittelimme vain haikeaa oloa eron takia emmekä palanneet keskusteluihimme.

Kaupungissa kotona paluu arkeen oli vaikeaa. Minulla oli koko ajan ikävä. Oli toki tarkoitus, että kävisin viikonloppuisin siellä mökillä, paitsi sinä ensimmäisenä, jolloin sinne oli tulossa se Jorman serkku perheineen muutamaksi päiväksi. Sinä viikonloppuna pistäydyin kaljoilla homobaarissa, ensimmäistä kertaa kuukausiin. Se meidän toimistomme iltasiivoojanuorukainen oli muuten siellä, muttei tunnistanut minua. Hyvä niin. Join pari olutta ja menin kotiin.

Työt alkoivat seuraavana maanantaina. Olin ihan hukassa. Kaverit ottivat toki iloisina lomalta palaajan vastaan. Mutta oli vain kertakaikkisen hölmö tunne pukeutua taas pukuun ja kravattiin. Se ahdisti, puristi ja kutitti ärsyttävästi joka puolelta. Olisipa töissä saanut käyttää nahkakuteita!

En muuten ensi alkuun käynyt töissä moottoripyörällä, vaan autolla. Parin viikon päästä keksin sitten muuttaa yhden huoneeni kaapeista pieneksi vaatekomeroksi niin kuin Jormakin oli tehnyt. Säilytin siellä työpukua ja vaihdoin aamuin illoin ajohaalarin huoneessani. Syntyipä toimistolla kuhina, kun motoristiminäni paljastui.

Mutta töihin en meinannut osata tarttua. Kyselin muilta meneillä olevista projekteista, mutta niihin oli vaikea hypätä mukaan kesken vauhdin. Sitten muistin sen mökillä saamani idean ja aloin kehitellä sitä. Mutta jumituin heti ensi metreillä, kun en millään muistanut, miten olimme Jorman kanssa ratkaisseet kaksi ongelmaa siinä. Soitin hänelle:

- Minä täällä. Kuule, muistatko sen idean, jota kehittelimme. Voisitko vilkaista niistä papereista…

- Jumalauta, soitatko sinä minulle työasioissa! Minulla on loma! Minua ei kiinnosta pätkääkään mitkään vitun paperit.

- Sorry, sorry! Ei sitten, ehtiihän nuo.

- Tuletko ensi viikonloppuna?

- Tietysti. Mikään ei pysty pidättelemään minua. Ja aion piestä sinut pahanpäiväisesti, murisin puhelimeen.

Illalla heti kohta, kun olin tullut töistä – silloin vielä puku päällä -, ovikello soi. Jorma tuli! Hän oli siinä nahkaisessa ajohaalarissaan ja ojensi minulle ne muistiinpanot. En saanut sanaa suusta, tuijotin vain onnessani. Hän mulkaisi pukuani ja murahti:

- Hyi helvetti, sinä näytät ihan pelleltä.

- Mitä! Solvaatko sinä pukumiestä, vitun motoristi?

- En vain solvaa. Sinä uhkailit minua puhelimessa siihen malliin, että päätin tulla opettamaan sinulle, että pukumiehet eivät nahkajätkien nenille hypi.

- Tämä tietää pukumiehen ja motoristin tappelua.

- Niin tietää.

Luoja, miten onnellinen painiottelu siitä tuli! Tietysti myös raju ja hikinen, sehän on aina meidän tavoitteemme. Vaikka kämppäni on iso, siinä temmellyksessä kahden huoneen huonekalut siirtyivät paikoiltaan tai kaatuivat nurin. Pukumies hävisi, ja vannon, ettei tahallaan, vasta todellisen kamppailun jälkeen. Puku oli rypyssä ja kravatti riekaleiksi revitty. Mutta siitä hyvästä pukumies sai jumalattoman ihanaa ja syvästi kaipaamaansa kyrpää kunnolla perseeseensä.

Lojuimme pitkään toistemme sylissä makuuhuoneen lattialla ja hyväilimme toisiamme. Hän kertoili serkun perheen vierailusta ja kaikesta, mitä hauskaa oli lapsille keksinyt. Keskinäisistä väleistämme kumpikaan ei uskaltanut alkaa puhua. Lopulta Jorma nousi ja sanoi, että hänen täytyy vielä samana iltana ajaa mökille. Käy vain pikaisesti tarkastamassa kotona postin. Hän oli siis tullut aivan ensimmäiseksi minun luokseni! Yritin kerjätä häntä jäämään yöksi, mutta hän ei lomallaan halunnut viettää ainuttakaan ylimääräistä hetkeä kaupungissa. Eteisessä otin pienen pöydän laatikosta vara-avaimen ja ojensin sitä hänelle:

- Ota. Ties vaikka sinulla joskus olisi asiaa tänne.

- Mitä nyt? Onko tämä taas sitä parisuhdetyrkytystä, hän mumisi happamena.

- Älä nyt, vittu, aloita, ärähdin. – Otat tämän avaimen ja itse päätät, mitä se sinulle tarkoittaa ja mihin sitä käytät.

Hän katsoi minua tiukasti silmiin, puhkesi sitten hymyyn ja antoi suukon poskelle. Hän lähti eikä ottanut sitä avainta.

No, niiden papereiden ansiosta pääsin taas kunnolla töihin käsiksi. Soittelimme Jorman kanssa melkein joka ilta, mutta emme taaskaan puhuneet syvemmin suhteestamme. Perjantaina ajoin mökille. Kun ohitin sen tienhaaran, josta olimme kääntyneet sille metsäpainipaikalle, tunsin haaroissani mukavaa kutinaa. Me telmimme koko viikonlopun reippaina ja hikisinä miehinä. Lihakset siinä menossa kipeytyivät, mutta olihan niitä sitten mukava hautoa saunan lämmössä. Ja naiminenhan rentouttaa aina lihaksia.

Jorma kertoi, että se Markku oli käynyt parina iltana ja kautta rantain kinunnut painiottelua. Jorma oli torjunut yritykset. Lauantaina iltapäivällä keksimme ottaa aurinkoa painitrikoissa. Pelleilimme ajatuksella, että meillä olisi syksyllä töissä pukujemme alla trikoiden malliset rusketusraidat. Tietenkin Markku tepasteli paikalle. Hän naureskeli trikoitamme, mutta me uhosimme, että hitto, me valmentaudumme henkisesti ammattilaispainijan uralle. Häntä huvitti entistä enemmän ja hän yritti haastaa meitä ottelemaan. Emme suostuneet. Kun katsoin hänen haikeisiin silmiin, tunsin äkkiä syvää myötätuntoa siitä, että hän niin kovasti kaipasi toisen miehen kosketusta. Ymmärsin, mitä Jorma tarkoitti, kun hän oli vaatinut armeliaisuutta toisia ihmisiä ja heidän ratkaisemattomia ongelmiaan kohtaan. Päätin, etten enää koskaan ikinä mainitsekaan Jormalle parisuhteesta. Mitä valittamista minulla loppujen lopuksi oli? Minulla oli maailman paras kaveri ja yhteiset harrastukset hänen kanssaan!

Seuraavalla viikolla paahdoin töitä innoissani. Aloin käydä taas salilla. Myhäilin, että kasvatan Jorman huomaamatta sellaiset voimat, ettei hänellä ole enää mitään mahdollisuuksia minua vastaan. Suunnitelmahan ei tietenkään toteutunut. Soittelimme taas päivittäin ja viikonlopun vietin mummon mökillä tosi miesten vauhdikkaissa kisailuissa. Miten meillä voikin synkata kaikki niin hyvin yhteen?

Sitten Jormankin loma loppui. Hän sanoi puhelimessa tulevansa kaupunkiin niin viime tipassa, ettei ehdi tapaamaan minua ennen kuin töissä. Jännitin hänen ensimmäistä työpäiväänsä kuin joulua. Kun ajoin parkkihalliin, huomasin heti Jorman pyörän. Pysäköin omani hänen Triumphinsa viereen. Siinä ne nököttivät kuin kaksi rakastavaista.

Kun vaihdoin huoneessani mustat nahkakuteeni harmaaseen kangaspukuun, huomasin pöydällä firman kirjekuoren, jonka päällä oli Jorman käsialalla kirjoitettu minun nimeni. Avasin kuoren. Siellä oli paperilapulle teipattu avain. Paperissa luki: ”Olen raivannut tilaa hammasharjallesi. Osoitteen tiedät. Nähdään viimeistään illalla kotona. Pomosi ja rakas miehesi.”

Tärisin. Olin älyttömässä horkassa varmaan viisi minuuttia. Tungin lopulta avaimen ja lapun taskuun. Marssin Jorman huoneen ovelle ja koputin. Astuin sisään ja vedin oven perässäni kiinni. Jorma katsoi minua epävarmana ja kysyvästi hymyillen. Kävelin hänen viereensä, kiskaisin hänet rajusti kravatista ylös ja suutelin häntä. Pitkään.

Nykyään joka perjantai-ilta rivitalon pihassa pärähtää käyntiin kaksi Triumph-moottoripyörää ja kaksi nahkapukuista jätkää suunnistaa kohti mummon mökkiä ja painiotteluita.