Ville

Olen töissä suurehkon firman suunnitteluosastolla, jo kolmatta vuotta. En kerro alaa enkä yksityiskohtia, ettei synny turhia spekulaatioita. Toimistollamme on työn luovuutta ajatellen hämmästyttävän konservatiivinen pukeutumiskoodi. Siellä on pakko käyttää pukua, kauluspaitaa ja solmiota. Ehdottomasti hillityt värit. Ja kokonaisuuteen sopivat pikkukengät kesät talvet. Kerran yksi jenkkivieras saapasteli tiloissamme kylläkin siistissä puvussa mutta komeat bootsit jalassa. Dziisus, mikä kohina ja kuhina. Toisaalta palkkaan suhteutettuna niuhottava pukeutumisvaatimus on mitätön kiusa. Kaikkeen tottuu, eikä se pahemmin haittaa työntekoakaan eikä porukan hyvää henkeä. Vapaa-ajalla ei vain meinaa tunnistaa työtovereitaan, kun kukaan ei silloin käytä pukua.

Tosin kovin moni tuskin tapaa toisiaan työn ulkopuolella. Suurin osa on naimisissa. Ja vaikka olemme huomattavan miesvaltainen porukka, emme harrasta yhdessä mitään liikuntaakaan. Joskus oli puhetta salibandystä, muttei siitä mitään tullut. Meitä on neljä naimatontakin miestä, mutta edes me emme käy työn jälkeen kaljoilla keskenämme. Muutenkin juhliminen yhdessä on vähäistä ja aina muodollista: pakolliset pikkujoulut ja kevätjuhlat sekä joskus vierailijoiden kunniaksi järjestettyjä kokkareita.

Luulin pitkään olevani toimiston ainoa homo. Eihän seksiasioista tietenkään ääneen huudeltu, mutta olin uskonut kuitenkin homon tunnistavani, jos sellainen jengissä olisi ollut. Olin ollut talossa jo pari vuotta. Ihmissuhderintamallani oli ollut pitkään hiljaista, entinen räväkkä seksielämäni oli kuihtunut muutamiin satunnaisiin pikapanoihin. Sitten yhtenä päivänä viime huhtikuun lopulla kiikutin lähimmälle esimiehelleni Jormalle lupaamaani muistiota erinäisistä ideoista, joissa sovellettiin uutta tutkimustietoa. Hänen ovensa oli raollaan ja koputin. Kun kurkkasin sisään, ei ketään ollut paikalla. No, ajattelin heittää paperit hänen pöydälleen. Astuin sisään, tyrkkäsin muistion tiskiin ja tulin törkänneeksi tietokoneen hiirtä. Näytöllä välähti valo, ja vaistomaisesti kumarruin katsomaan, olinko sotkenut jotakin. En, netti vain oli auki…

Mutta tunnistin sivuston heti! Jumankauta, roikun itsekin melkein joka ilta samoilla sivuilla runkkailua harrastaen! Siellä voi katsella videopätkiä, joilla homot painivat ja päälle päätteeksi panevat toisiaan. Milloin alasti, milloin lihakset öljyttyinä, milloin minkinlaisissa urheilutrikoissa. Tosi kiihottavaa – siis minusta ainakin. Ja pomo samalla sivulla! Samassa säikähdin, ettei ole hyvä jäädä kiinni juuri sillä hetkellä. Loikkasin takaisin käytävään ja tyyneyttä tavoitellen rynnistin omaan huoneeseeni.

Huh huh, Jorma-pomo homosivuilla! En yrittänyt edes teeskennellä työntekoa, istuin tuolillani aivan pöllämystyneenä, ja silmäni varmaan harittivat useisiin epämääräisiin suuntiin. Päässäni poukkoili ruuhkaksi asti ihmetteleviä ajatuksia, jotka töniskelivät toisiaan. Meidän Jorma! Oliko hän oikeasti homo vai oliko sivu vahingossa auki? Hän oli kyllä vanhapoika – minua kymmenisen vuotta vanhempi, silloin nelikymppinen – mutta homojuorun tynkääkään ei hänestä ollut kuulunut käytävillä. Oli se silti mahdollista! Eikö?

Jormasta ei kyllä muutenkaan juoruiltu. Häntä pidettiin ihan kelpona johtajana, joskin sosiaalisesti hieman pidättyväisenä ja tosikkona. Hän ei itse paljon nauranut tai kertonut vitsejä, mutta ei mitenkään yrittänyt hillitä muiden hilpeää menoa. Hän vaati meitä ajattelemaan rohkeasti, etsimään yllättäviä näkökulmia asioihin. Suunnittelukokouksissa jokaisen oli pakko sanoa aina jotakin. Jos sitten pakollisesta asiaan valmistautumisesta huolimatta ei ollut ajatuksen tynkääkään, hän käski sanoa ihan mitä tahansa älytöntä. Niistä lausahduksista saatiin hyvät naurut, mutta kaksi kertaa ne johtivat pohdintoihin, joista seurasi taloudellisesti hyvin merkittäviä tuloksia. Älyttömyyskin voi kannattaa. Jorma kannusti viemään rohkeasti eteenpäin ideoitamme, seurasi edistystä tarkoin ja kriittisin kommentein. Ei haitannut, vaikka lopputuloksena olisikin ollut umpikuja. Pääasia, että prosesseja oli käynnissä, ja että ne etenivät. Siis tiukka ja kannustava pomo samanaikaisesti.

Mutta että vielä homokin? Ja painimiehiä? Ajatus kierteli houkuttelevana aivoissani ja tietysti yhä innostuneemmin alempana toisessa tärkeässä elimessäni. Jos hän oli meikäläisiä, saisinkohan pokattua hänet? Olisi melkoisen kiimainen juttu päästä painimaan kyrvät pystyssä pomon kanssa. Sitten taas tuli epäilys. Miten se nyt olisi mahdollista? Jorma oli iso miehekäs äijä. Ei mikään lihaskimppu, mutta jäntevän oloinen ja liikkui kuin tiikeri, yhtä aikaa rennosti ja vaarallisesti. Hmm, aika seksikkäästi, havahduin huomaamaan. Naamaltaan hän oli tavallisen näköinen, ei komistus eikä kaunotar. Jaa, no toisaalta suora nenä, jämäkkä leuka ja vaalea tukka päässä, ei pahakaan. Kuitenkin, homoko? Miksei? Olinhan itsekin samanmallinen, iso, harteikas ja jäntevä. Tumma siilitukka erona, mutta homo. Miksei Jorma sitten?

Laadin suunnitelman. Kuinkas muuten, suunnittelija kun olen. Päätin alkaa vakoilla Jormaa ja aina tilaisuuden tullen mennä fyysisesti liian liki nähdäkseni, kuinka hän reagoi toisen miehen läheisyyteen. Typerä suunnitelma, ei olisi ikinä mennyt läpi palavereissamme. Mutta mitä odottaa, kun pukumiehen kiimainen kalu sotkeutuu aivojen työhön.

Ensimmäinen tilaisuus tuli jo kahvipaussilla isossa neuvotteluhuoneessa, jossa tapahtuvat kaikki yhteiset kokoontumiset. Jorma vaati, että koko sakki osallistuu kahvitteluun iltapäivällä, koska se on hyvä infohetki ja siellä syntyy usein hyviä ideoita tavallisen juoruilun ohessa. Kun astuin sisään, Jorman silmät iskeytyivät heti pelottavan tuimina minuun. Menin sekaisin kahdeksi ja puoleksi sekunniksi, kunnes onnistuin hymyilemään teeskennellyn viattomasti:

- Huomasitko, että kävin heittämässä sen muistion pöydällesi.

- Huomasin.

Ääni oli pettävän kehräävä, mutta silmät salamoivat oikean viestin: Jos sinä puolestasi huomasit jotakin muuta, pidä jumalauta turpasi kiinni. Jess, kiljaisin sisäisesti, asiassa oli selvästi jotain hämärää. Mutta oliko se homohämärää? Se ei ollut selvää.

Istuin muutaman tuolin päähän pöydän toiselle puolelle. Otin rennon asennon, jossa – niin ainakin kuvittelin – näytin hemmetin seksikkäältä, rullailin ja venyttelin kravattiani ja katselin pieni hymyn virne suupielessä Jormaa. Hän näytti keskittyvän kuuntelemaan lähellään olevia, ei muka huomannutkaan minun tiirailuani, mutta hänen kätensä paljastivat hänet. Ne vaelsivat levottomina pöydällä, hipelöivät kuppia ja taivuttelivat lusikkaa. En tietenkään voinut olla varma, johtuiko se minusta. Halusin vain ajatella niin ja herkuttelin sillä ajatuksella. Teki mieli huutaa hänelle: Hei, jätkä, minä olen täällä, näetkö pullistelevat hauikseni ja levottoman vilskeen housuissani.

Viimein hän nousi, pyöritteli venytelläkseen olkapäitään ja kääntyi katsomaan minua. Siinä katseessa oli tuimaa haastetta! Minäkin nousin. Lähdimme viemään kuppeja astiakärryyn oven suuhun. Laskimme astiat yhtä aikaa, ja pidin huolen, että kämmenemme koskivat toisiaan. Siinä hipaisussa oli sähköä! Tunsin, kuinka ihokarvani puvun alla ponkaisivat pystyyn. Nielaisin ja mutisin:

- Ehditkö jo vilkaista sitä muistiota?

- En, hän vastasi hiljaa ja piti silmänsä likaisissa astioissa. – Teen sen huomenna iltapäivällä. Onko sinulla mitään sitä vastaan, että käymme sen sitten läpi kaikessa rauhassa työajan jälkeen? Ties vaikka voisit kirjata sen ylitöiksi.

Hikosin. Pääsisin olemaan hänen kanssaan kahden kesken tyhjässä toimistossa. Tietysti se sopi minulle. Kun poistuimme ovesta, minun oli ihan pakko yrittää ahtautua siitä samanaikaisesti Jorman kanssa. Muutaman sekunnin sadasosan hetken työnsimme toisiamme olkapäillämme! Kontakti, jossa oli ripaus voimaa, jess! Olin loppupäivän aivan sekaisin kiimasta, mutten sentään uskaltanut runkata työpöytäni alla niin kuin hetken harkitsin.

Seuraavaan päivään heräsin intoa puhkuen. Ennen töitä kävin salilla vetämässä pienen treenin. Okei, turhamaisuuttani, halusin lihakset pikkuisen enemmän esiin. Ensimmäisen kerran näin Jorman aamupäivällä, kun kävin kusella. Hän oli vessassa samoissa puuhissa. Säpsähdin, kun avasin oven, mutta astelin muka rentona viereiselle pisuaarille ja vedin hitaasti kelpo letkuani ulos. Hän selvästi tarkasti vehkeeni ylimielinen hymynvirne poskillaan. Mutta sitten hän vilkaisi silmiini varoittavasti ja nyökkäsi kopin suuntaan. Joku oli siellä paskalla. Nyökkäsin ja mulkaisin kuin ohimennen hänen varustustaan, kun hän tunki sitä tummanharmaan pukunsa housuihin. Joo, ehkä hänellä oli varaa olla hieman ylimielinen. Jorman jorma on valtava! Hikinorot hulahtivat valumaan kainaloissani.

Huoneessani yritin käydä vielä läpi muistiotani, mutta oikeasi keskityin mietiskelemään Jorman varustusta. Tuli oikein kuuma. Ramppasin jatkuvasti vesiautomaatilla. Mietiskelin, että jos pääsisin oikeasti painimaan pomon kanssa, ja jos se olisi kunnon homopainia, voisin harkita ottelun häviämistä vapaaehtoisesti. Ihan vain päästäkseni sen jättikalun käsittelyyn. Kuvitellessani millaista sen ryhmysauvan tunkeutuminen perseeseeni olisi, muistin äkkiä, etten ole varustautunut liukkarilla enkä kortsuilla. No, hoidin asian apteekkireissulla lounastauolla.

Lounaan jälkeen sain sähköpostin: Iso neuvotteluhuone 16.45. Jorma. Hyvä, toimisto olisi silloin tyhjä. Viimeiset poistuvat yleensä puoli viiteen mennessä. Kahvitauolla käytännöllisesti katsoen makasin tuolilla tapani mukaan. Pitkät koipeni olivat oikonaan ja levällään pöydän alla. Jorma tuli istumaan viereeni! Ryhdikkäänä kuin moittiakseen velttoa olemustani. Mutta hän painoi polvellaan reittäni! Työnsin vähän takaisin. Jep jep, hän painoi vähän voimakkaammin. Ja sitten minä, sitten hän ja niin edelleen. Kun jalkamme kävivät minussa valtaisat himot herättävää taisteluaan, yläpäämme osallistuivat kylmän viileästi pöytäkeskusteluun. Mielipuolista!

Toimisto hiljeni jo neljältä. Hermoilin huoneessani. Jumppasin, venyttelin ja pumppasin lihaksiani hiljaisella jännitä-rentouta –menetelmällä, mutta varoin tulemasta hikeen. Tasan määrättynä aikana astuin neuvotteluhuoneeseen. Jorma istui pöydän kauimmaisessa päässä ja viittasi minut istumaan siinä oven vieressä olevaan päähän. Mitä helvettiä, halusiko hän meidän pitävän kahden hengen palaverin monen metrin päässä toisistamme? Halusi. Heti kun olin istunut ja saanut paperit eteeni, alkoi tulla asiaa. Ja vain asiaa, totista työpuhetta, muistiotani koskevaa kritiikkiä. Olin puulla päähän lyöty. Kirosin typeriä odotuksiani painista ja isosta kalusta. Minun ei auttanut muu kuin unohtaa haihatteluni, ryhdistäytyä ja keskittyä asiaan. Jorma käytti melkein tunnin käydessään läpi kehitelmiäni kohta kohdalta. Hänen huomautuksensa olivat kyllä suurimmaksi osaksi minustakin aiheellisia ja lupasin muokata ideoitani heti huomisesta alkaen.

- Muuten helvetin hyvää työtä, Jorma sanoi, nousi ylös ja sulloi papereita salkkuunsa.

- Hyvää? Pikemminkin kuulosti siltä, ettet ole eläissäsi lukenut typerämpää, naurahdin ja nojauduin taaksepäin venytellen hartaasti raajojani.

- Vain hyvä työ innostaa perusteelliseen kritiikkiin, hän hymyili ja silmäili minua alta kulmain.

Hymähdin imarreltuna, ristin käteni niskan taakse, tein selällä pientä kiertoliikettä ja pullistelin hauiksiani niin, että takin hihat kiristyivät. Ihan tosi, en juuri sillä hetkellä ajatellut mitään himokasta, olin vain niin puuduksissa. Mutta samassa huomasin, kuinka Jormassa tapahtui selvä asennemuutos. Asiallisuus hävisi ja silmiin ilmestyi kylmä, kiimainen katse. No nyt heräsin minäkin. Venyttelyni muuttui oitis hitaammaksi, riettaan nautiskelevaksi. Panin himoviestiä menemään niin perkeleesti. Ja pomo tulkitsi viestin oikein. Rivo virnistys heitti:

- Paikat jumissa, vai?

- No joo, kun on istunut koko päivän.

- Aiotko vain vääntelehtiä siinä vai tehdä jotakin muuta asialle?

- Hitto, kyllä jotain räväkämpää puuhaa pitäisi lihaksille saada.

- Oletko koskaan kokeillut painia?

- Enpä juuri, mutta varmaan kunnon matsi herättäisi pahemminkin puutuneet lihakset.

Hymyilin ja katsoin Jormaa niin haastavasti kuin osasin. Nousin hitaasti ylös, muka veltosti, vaikka pulssini takoi kuin taisteluvalmiilla uroksella kuuluukin. Hän lähti mitään sanomatta tulemaan minua kohti, letkeän rauhallisena, pää kumarassa silmät puoliummessa. Hän veti salkkua perässään pöydän pintaa pitkin vain keskisormi kahvaan pujotettuna. Jumankauta, että hän oli kiihottava peto siinä tummanharmaassa puvussaan!

Jos hän olisi halunnut ulos ovesta, hän olisi mahtunut kiertämään minut reilusti. Mutta ei. Hän pysähtyi parinkymmenen sentin päähän minusta. Siinä me olimme vastatusten ja vain tuijotimme hetken toisiamme. Molempien hengitys oli jo aavistuksen raskasta. Ylimielisen halveksivasti hän hymähti:

- Tästä ei varmaan pääse ohi ilman tappelua?

- Ei pääse, sihautin leukapielet kireinä.

Äkisti hän työnsi minua rintakehällään. Jouduin ottamaan askeleen taakse ennen kuin pystyin panemaan vastaan. Siinä me puskimme toisiamme rinta rintaa vasten, kasvot vain sentin päässä toisistaan. Kumpikaan ei hymyillyt enää. Kylmät katseet haastoivat toisensa. Okei, tätä peliä ei siis pelattu naurussa suin. Tätä leikki kaksi kovista. Hyvä niin, sillä mikään ei kuumenna minun pallejani niin kuin tosi kovikset. Mieleeni ei enää juolahtanutkaan, että olin harkinnut häviämistä vapaaehtoisesti suuren kullin toivossa. Ei, tästä tulisi totinen ja rajun irstas pukumiesten yhteenotto. Jorma irrotti keskisormensa salkunkahvasta. Hän tarttui minun kravattiini ja sähisi:

- Säännöt ovat nämä. Ottelu päättyy vasta, kun jompikumpi antautuu. Ja voittaja panee hävinnyttä.

- Helvetin hyvät säännöt.

Salamana kaappasin Jorman pään puristukseen kainalooni ja yritin kampata hänet maahan. Hän puolestaan tempaisi minut käsivarsiensa tiukkaan syleilyyn ja koetti nostaa minua heittoon. Teutaroimme pitkään ankarassa sylipainissa ja törmäilimme seiniin, pöytään ja tuoleihin. Siinä miehiset voimat väänsivät vastakkain. Tuhisimme, puhisimme, ynähtelimme ja urahtelimme, mutta sanaakaan ei sanottu. Sitten yritin siirtää painopistettäni saadakseni Jorman suuremmalla painolla nurin, mutta hän ehti käyttää tilannetta hyväkseen ja heitti minut lattiaan. Hän seurasi perässä lujassa otteessani, ja liikevoimaa hyväksi käyttäen onnistuin pääsemään hänen päälleen. Hän kamppaili rajusti ja sai työnnettyä minut syrjään. Päädyimme polvillemme. Kädet alkoivat hakea uusia otteita ja jalat ponnistivat lattiasta voimaa. Tilanteet vaihtelivat nopeasti, mutta kumpikaan ei tuntunut saavan yliotetta. Huohotus vain yltyi, puvut rypistyivät, solmiot löystyivät ja hiki virtasi molempien naamalla.

Vaikka ottelu oli vauhdikas, kaluni ei jäänyt odottamaan lopputulosta, vaan seisoi jo aivan täysillä. Niinpä kun Jorma sai minut alleen ja hinkkasi reidellään haarojani, olin vähällä lennättää mällini. Olen kuitenkin sen verran taistelijaluonne, etten ruvennut nautiskelemaan kesken kamppailun. Yhdessä välissä pääsin Jorman selkään. Käteni puristuivat hänen kaulansa ympäri. Kiepautin meidät niin, että minä olin selälläni ja hän minun päälläni. Survaisin sääreni hänen haaroihinsa ja nyt puolestani minä hieroin jaloillani hänen uskomattoman isona ja kovana seisovaa kyrpäänsä. Jorma riuhtoi ja vääntelehti päästäkseen irti, mutta hänen vihaisessa ääntelyssään oli selvästi nautinnon sävy.

Tietenkin silloin kuului käytävältä pientä kolinaa! Jähmetyimme niille sijoillemme ja pidättelimme hengitystä. Selvästi siellä liikkui joku.

- Voi perkele, iltasiivooja, Jorma kähähti. – Unohdin kokonaan.

Meillä on sellainen systeemi, että työhuoneet siivotaan päivällä, kun huoneen haltija on paikalla. Yleiset tilat kuten tämä iso neuvotteluhuone siivotaan sitten erikseen iltaisin. Järjestelyllä pyritään estämään teollisuusvakoilua. Niin tai näin, siinä me kaksi pukumiestä makasimme painisyleilyssä kummallakin kalu pystyssä, ja siivooja tulossa. Ponkaisimme pystyyn ja yritimme pikaisesti oikoa pukuja ja kiristää kravatteja. Koetimme saada niin hengitykset kuin kalutkin rauhoittumaan.

- Vittu, murahdin pettymystäni. – Just kun minä olin lopullisesti päihittämässä sinut.

- Voi saatana jätkä, matsi ei ollut lähelläkään ratkaisua, Jorma mutisi hiljaa hampaittensa raosta.

- Oho! Sinulla ei ollut toivoakaan päästä enää siitä lukosta!

- Sinulla on turhan suuret luulot itsestäsi, Jorma tunki äkäisen naamansa nenääni kiinni.

- Jumalauta, tämä pitää vielä katsoa loppuun asti, sähähdin takaisin.

- Sehän käy. Onko sinulla menoa tänä iltana?

- Ei.

- Mennään minun luokseni. Nähdään kymmenen minuutin kuluttua alhaalla parkkihallissa.

Marssimme neuvotteluhuoneesta salkkuinemme ja papereinemme. Käytävällä tervehdimme kohteliaasti muina miehinä siivoojaa. Hän oli muuten salskea, komea nuori mies, ilmeisesti opiskelurahoja tienaamassa. Naurahdin mielessäni, että minun täytyy varmaan jäädä jatkossa useammin ylitöihin.