Tuomo

Olen Tuomo, 31 vuotta. Minua hieman arveluttaa ja toisaalta naurattaa kertoa ammattiani, sillä tiedän sen aiheuttavan osassa homokuntaa ylimääräisiä väristyksiä. Olen palomies. En kuitenkaan aio kertoa hurjista seksiseikkailuista täysi työvarustus ylläni. Niitä ei nimittäin ole. Kerran vain olen runkannut kaikki kamppeet päällä. Kuvittelin silloin painivani yhden uuden työkaverini kanssa ja lopuksi heittäväni lastit hänen naamalleen. Ei siis rankkoja juttuja miehekkäistä palomiehistä. Ei, ajattelin kertoa vuokralaisestani.

Asun pienessä kaupungissa, kolme kilometriä keskustasta – tai kirkolta niin kuin vanhat vielä sanovat. Melkein koko sukuni asuu tässä kaupungissa, asunut kai satoja vuosia. Minulla on omakotitalo, jonka rakensi aikoinaan sodan jälkeen isoisäni. Tontti on iso, silloin ne keskustojen ulkopuolella olivat sellaisia. Puutarha on isoäitini perustama ja sittemmin äitini huolella vaalima. Pihalta löytyy omenapuita, yksi luumupuu, marjapensaita ja kasvimaa. En itse ole erityisen innokas maantonkija, mutta korjaan kyllä sadon talven pimeillä nautittavaksi.

Pihasta löytyy minulle turhankin tilava päärakennus ja naapuritonttia vasten autotalli, varasto, liiteri sekä sauna yhdessä rivissä. Tontin perällä on pihamökki. Rakennukset ovat hyvässä kunnossa. Meidän suvussa miehillä peukalo ei ole keskellä kämmentä. Tuo pihamökki rakennettiin aikoinaan isoisän kuoleman jälkeen – ennen minun syntymääni – isän nuoremmalle veljelle. Hän viihtyi siinä kuulemma kolme vuotta, muutti sen jälkeen Ruotsiin ja sieltä edelleen Australiaan. Joulukortteja vaihdellaan vieläkin, muuten miehestä ei suku tiedä mitään.

Nelisen vuotta sitten remontoin mökin. Serkkuni suunnitteli homman. Siinä on tupakeittiö, kamari ja kylpyhuone, kaikki mukavuudet. Siitä tuli tosi siistin näköinen, oikeastaan kaunis. Ajatus oli tarjota sitä vuokralle, kun kaupungissa on ajoittain asuntopula. Kaksi vuokralaista minulla ehti olla jonkin aikaa, kunnes kaksi vuotta sitten siihen muutti Kalle, oikeastaan Carl.

Elokuun alkupäivinä silloin kaksi vuotta sitten poikkesin töistä tullessa markettiin ruokaostoksille. Törmäsin siellä tätiini, joka on lukion rehtori. Ensin kuuntelin ne tavanomaiset haukkumiset, kun en juuri koskaan käy heillä. Sitten hän kysyi:

- Onko se sinun pihamökkisi vielä vapaana?

- Joo, on se. Edellinen vuokralainen lähti toukokuussa.

- Eikös siinä nykyään ole kaikki mukavuudet?

- Hei, oma tyttäresi suunnitteli remontin, enkä minä poikennut piirustuksista millin vertaa. En olisi uskaltanut.

- Hehe. Etpä kai. Sanna on joskus aivan mahdoton. Kuule, meille on tulossa uusi poikien liikunnanopettaja, ja hän tarvitsisi asunnon. Kunnalla ei ole yhtään säällistä asuntoa vapaana. Vuokraisitko sen mökin, jos se kaveri hyväksyy sen?

- Joo, mikä ettei.

Olin ajatukseen tyytyväinen. Ei täkäläisellä vuokratasolla kyllä rikastumaan pääse, mutta tuleepahan kerättyä remonttirahastoa, kun omakotitalosta löytyy aina rahareikiä.

Kalle tuli katsomaan mökkiä jo parin päivän päästä ja oli mökkiin enemmän kuin tyytyväinen. Ja minä Kalleen. Keväällä valmistunut liikuntatieteen maisteri pölähti pihaan autonrotiskollaan iltapäivällä. Koslasta nousi leveästi hymyilevä komistus, joka sai minut hengähtämään syvään. Olen hieman erakkoluonne enkä minä niin vain ihastu tai muuten tunteile. Mutta Kallessa oli jotain, joka sai kerta heitolla muurahaiset juoksemaan ihollani. Siinä missä minä olen tummakarvainen – leukani näyttää aina siltä kuin parranajosta olisi pari päivää – Kalle oli punertavan vaalea kulmakarvoja ja silmäripsiä myöten. Siinä missä minä näytän vankalta painijalta, hänellä oli kymmenottelijan sopusuhteisen lihaksikas ruumiinrakenne. Urheilijoista juuri kymmenottelijat ovat parhaimman näköisiä, koska heillä on niin monipuolisesti kehoa rassaava lajivalikoima. Ehkä liikunnanopettajan pitääkin osata kaikki mahdolliset lajit.

Kallen asenne oli avoin ja rento, jotenkin mitään pelkäämätön. Hänen katseensa oli metkasti kiusoittelevan ilkikurinen. Minä olen outojen seurassa aika pidättyväinen, joten Kalle joutui pääasiassa hoitelemaan puhumisen. Hän kyseli paljon kaupungin menosta, vapaa-ajan vietosta ja varsinkin liikuntamahdollisuuksista. Vastailin lyhyesti ja ainakin sisäisesti punastelin koko ajan, sillä hän sai minut aika kiihottavan levottomuuden valtaan, sydämeni ja polveni tuntuivat nyrjähtelevän tuon tuosta siinä hänen vierellään. Kerroin änkytellen kaupungin tavanomaisen tarjonnan, muutama kapakka, taidepiirejä, SPR ja vapaa palokunta, urheiluseurat, kuntosali uimahallin yhteydessä ja tonttini vierestä kulkee lähin lenkkeilyreitti, josta pääsee talvella laajalle latuverkostolle. Sitten Kalle kysyi:

- Näytät itse urheilijalta. Mikä sinun lajisi on?

- Äh, ei minulla mitään lajia. Työn takia täytyy vain pysyä kunnossa.

- Mitä sinä teet sitten työksesi?

- Minä? Öh, tuota, minä olen palomies.

- Ihan tosi! Vau, upeaa. Oikein sankari siis.

- Äääh, minä mikään…

- Olisin silti voinut vaikka vannoa, että olet painija.

- Jaa, no. Tulihan sitä nuorempana kavereiden seuraksi harrastettua. Mutta en minä enää armeijan jälkeen…

Olen tosiaan notkunut noin kymmenvuotiaasta molskin reunalla, mutta enemmän kavereiden mukana kuin omasta kiinnostuksesta. En ollut mitenkään hyvä ottelija. Minulta puuttuu kilpailuvietti. Tai pikemminkin tykkään kilpailla vain itseni kanssa, tehdä jutut tänään paremmin kuin eilen. Nykyinen kuntoiluni koostuu työpaikan punttisalista ja maantiepyöräilystä. Ajan pitkinä vapaina helposti satoja kilometrejä. Juoksemaan ja hiihtämään minun pitää pakottaa itseni enkä nauti niistä.

Se armeija. Olen pienestä pojasta asti ihaillut sotilaita, poliiseja ja palomiehiä. Meninkin armeijaan tosi innoissani rinta rottingilla ja kävin sen näin jälkeenpäin ajatellen kyrpä puolipystyssä. Siellä tapahtui kuitenkin asia, joka hämmensi mieleni pitkäksi aikaa. Samassa tuvassa oli kaksi jätkää – tietenkin pohojalaasia – jotka halusivat koko ajan painia. Olihan se vääntäminen ihan mukavaakin, mutta jossakin vaiheessa tunsin nauttivani siitä väärällä tavalla; kiihotuin meidän kaikin voimin toisiinsa painautuvista ja toisiaan vastaan kamppailevista kehoista, väkevistä jännittyneistä lihaksista. Tunsin, että se on jollakin lailla seksuaalista, mutta häpesin ja kielsin sen tunteen. Armeijan jälkeen en kuitenkaan enää uskaltanut lähteä painijuttuihin, vaikka kaverit houkuttelivat.

Vasta 26-vuotiaana palomiehenä uskalsin tunnustaa itselleni: Hei, jätkä, sinä taidat olla homo. Ennen Kallea minulla oli kuitenkin vain yksi miesseksikokemus. Vastasin kerran yhteen nettitreffi-ilmoitukseen ja kävin parin sadan kilometrin päässä panemassa yhtä nuorta isäntää. Varmaan kaikilla ensimmäinen kerta on aika sekava kokemus, ainakin minun oli eikä siitä mitään suhdetta sitten syntynytkään. Rehellisesti sanottuna arastelen omaa homouttani aivan helvetisti. Ja kai minä vähän pelkään paljastuvanikin tässä pikku kaupungissa. Homoleimaa ei täällä olisi helppo kantaa.

Tämä uusi vuokralaiseni Kalle muutti mökkiin seuraavalla viikolla, joitakin päiviä ennen koulun alkua. Harmikseni tein silloin pitkää vuoroa enkä ollut paikalla. Hänellä oli kuulemma ollut opiskelukavereita muuttoapuna. Aamulla heitä ei näkynyt, mutta Kalle tuli aika krapulaisen näköisenä kyselemään lähintä ruokakauppaa.

Seuraavana päivänä, oli perjantai ja minulla vapaa viikonloppu, järjestelin autotallissa pyöräilyvarusteeni – kolme pyörää muuten – niin, että sain Kallen kaaralle tilaa. Hän oli kovasti tyytyväinen. Illalla lämmitin saunan. Sanoin Kallelle, että työvuorojen takia minulla ei ole säännöllistä saunapäivää, mutta että hän saisi kylpeä ihan vapaasti, milloin halusi, liiterissä riitti puita. Hetken harkitsin pyytää häntä löylyihin samaan aikaan kanssani, mutta en kehdannut. Pelkäsin oikeasti, että minulla rupeaisi heti seisomaan, kun näkisin hänen komean vartalonsa alastomana. Kai pitkällisen puutteen takia kaluni on välillä tosi herkkä reagoimaan. Kun hän sitten saunoi jälkeeni, kyttäsin häntä keittiön ikkunasta. Ja pakahduttava näky hän olikin vilvoitellessaan saunan edustalla penkillä! Ei ihan niin lihaksikas kuin minä, mutta kaikki juuri oikeassa suhteessa, leveät hartiat, kapea lantio ja pitkät raajat. Kullista ei siltä etäisyydeltä saanut selvää. Silloin – ei kai tämä oikeastaan mikään häpeä ole myöntää – runkkasin siinä ikkunan ääressä kouraani ensimmäiset Kalle-mällini.

Kun lauantaina iltapäivällä tulin pitkältä pyöräreissultani, Kalle oli kaljapullo kourassa ihailemassa puutarhaa. Lupasin, että hän saa vapaasti nauttia tarhan antimista, ja jos auttaa myöhemmin perunannostossa, niin siitäkin sadosta varmasti riittäisi hänelle talven tarpeisiin. Hän yritti tarjota minullekin kaljaa, mutta en huolinut. Hän kyseli kaikenlaista pyöräilystäni, mutta minusta tuntui – tai ainakin toivoin – että hän varsinaisesti keskittyi katselemaan se hävyttömän virnistelevä hymy suupielissä minun hikistä olemustani, erityisesti pohkeita ja reisiä ja kasvavaa pullotusta pyöräilyshortseissani. En kestänyt pitkään, vaan pakenin sisälle suihkuun. Runkkasin kirosanoja mutisten ja kuvittelin panevani Kallea rajusti omenapuiden juurella. Mielikuvassani hän vääntelehti allani suorastaan tuskissaan nautinnosta.

Myöhemmin Kalle tuli minun puolelleni ja kyseli paikallisesta baarielämästä. En enää harrastanut sitä juurikaan, mutta kertoilin, mitä tiesin. Hän alkoi houkutella minua kaveriksi kapakkakierrokselle. En ollut alkuun oikein innostunut. Tiesin, mitä se olisi. Tunnen kaikki paikalliset baarityypit, suurin osa on vanhoja kavereitani. Ensin he vittuilisivat minun akattomuudestani, vaikkei heistäkään puolet ole naimisissa ja se puoli, joka on, elää surkeaa elämää. Ja loppuillasta joku aivan välttämättä haluaa tapella minun kanssani. Enkä minä pidä juopottelusta. Olen nähnyt ihan tarpeeksi kännikaloja lähipiirissäkin. Toisekseen minussa on sellainen vika, että minusta tulee humalassa helposti oikea vittupää-riidanhaastaja. Sitä saa sitten seuraavana päivänä katua ja nolona yrittää hyvitellä viattomasti kärsimään joutuneita.

Mutta lähdinhän minä Kallen seuraksi. Vakuuttelin itselleni, että se on kohteliasta, kun hän muuten joutuisi yksin aivan uppo-outona seikkailemaan kummallisten alkuasukkaiden keskellä. Ja tietenkin lähdin, kun hänen läheisyytensä kerran kiihotti minua niin ihanan piinallisesti. Kai minun selkäytimessäni myllersi myös pieni toive, että kuka ties, ehkä, jos vaikka, mistä sitä ikinä tietää.

Kävimme kahdessa baarissa. Minä lipittelin rauhallisesti keskiolutta, mutta Kalle ihmetyksekseni kiskoi viinaa kaksin käsin. Toki minä tiesin, että urheilupiireissäkin vedetään viinaa niin paljon kuin kädet ehtii ja pystyy kurkkuun kumoamaan, mutta silti. Ja tietenkin tuttuja kertyi pöytään. Loppuillasta, kun humalaa oli kylliksi, alkoi se odotettu vittuilu. Ei niinkään minulle, vaan Kallelle. Tiesin kyllä, mistä on kysymys. Entinen viisas painivalmentajani selitti sen hyvin. Miessakki testaa aina uuden tulokkaan. Sillä ei tarkoiteta mitään pahaa. Siinä vain selvitetään, mihin kohtaan porukan hierarkiaa uusi kaveri sijoitetaan. On se kuitenkin ärsyttävää. Erityisen vastenmieliseksi suupaltiksi heittäytyi yksi Jussi. Kun Kalle lopulta katsoi minua kulmat koholla, päätin puuttua peliin. Menin Jussin perässä vessaan ja nostin hänet rinnuksista rajusti seinälle. Sanoin, että nyt saatana suuta soukemmalle ja saman viestin kertokoon muille kavereille. Ilta rauhoittuikin.

Puolen yön aikaan lähdimme Kallen kanssa kävelemään kotiin päin. Oli lämmin elokuinen yö. Hän oli aika tuiterissa, mutta pystyi kuitenkin kysymään:

- Mitä ne jätkät oikein yritti?

- Äh, ei ne mitään. Semmoista joutavaa äijäörinää.

- Mitä siellä vessassa tapahtui? Ne lopetti sen jälkeen.

- Ei mitään. Minä vain käskin niitä pitämään pienempää ääntä.

- Kuule, minä osaan kyllä itsekin pitää puoleni. Minä olisin ihan kevyesti pystynyt hakkaamaan ne tyypit.

- Joo, joo. Älä ota niitä niin vakavasti.

Vähän Kalle yritti jatkaa uhoamistaan, mutta humala sai hänestä yliotteen. Hän alkoi horjahdella sinne tänne. Minun piti ruveta taluttamaan häntä. En mitenkään vastentahtoisesti. Kiedoin hänen kätensä kaulani ympäri ja toisella kädellä tartuin häntä vyötäisiltä. Jumalauta, miten ihanaa oli puristaa häntä! En usko, että hän tajusi, mutta kohentelin vähän väliä otettani tahallaan saadakseni hieman hyväillä häntä. Hän tuntui niin kiihottavalta. Lopulta Kallen tila oli niin tolkuton, että minun oli pakko kantaa hänet harteillani viimeiset sadat metrit. Ei siinä mitään ihmeellistä ole, tajuttomien kantaminen pitkiäkin matkoja ja vielä juoksujalkaa kuuluu meikäläisten ammattitaitoon.

Kalle vain nauraa hekotteli saamaansa kyytiä. Kun laskin hänet mökin kuistin eteen, hän hymyili typerän mutta kuitenkin ah niin komean näköisenä ja kehui minua maailman parhaaksi vuokraisännäksi. Sitten hän yhtäkkiä, voi jeesus, kaappasi minut syliinsä, rutisti voimiensa takaa ja nosti ilmaan:

- Vittu jätkäääh! Painija saatanaaah! Nyt minä pussaan sinua.

Hän laski minut maahan, tarttui kaksin käsin päähäni ja teki mitä lupasi. Painoi huulensa minun huuliini, hieroi niitä humalaisen voimalla vasten naamaani ja murisi kuin karhu. Polveni tutisivat onnesta ja olin rojahtaa maahan, mutta tyrkkäsinkin hänet tylysti pois ja käskin mennä nukkumaan. Marssin itse sisälle. Hakkasin nyrkeillä ovia, seiniä ja pöytää. Mikä saatanan mitätön nysverö minä oikein olin! Miksi helvetissä en ollut vastannut suudelmaan! Miksi en ollut heittänyt häntä nurmikolle ja nussinut saman tien! Miksi, miksi, miksi! Siksi että Kalle on liikunnanopettaja. Hän ei voi olla homo. Typerää. Voiko palomies olla homo? Voi! Voiko poliisi olla homo? Voi. Voiko sotilas olla homo? Voi. Mutta poikien liikunnanopettaja? Ei.

Rankaisin itseäni seuraavana aamuna lähtemällä noin sadan kahdenkymmenen kilometrin lenkille. Vitutuksissani taisin ajaa ennätyksen. Kun palasin iltapäivällä, Kalle oli lämmittämässä saunaa. Iloisena, edellisiltaa murehtimatta hän huuteli minua kanssaan kylpemään. Nielaisin, mutta murahtaen ilmoitin saunovani myöhemmin, hänen jälkeensä. Kaduin tietysti ja kirosin taas itseäni, kun kyttäsin häntä verhojen raosta. Kun sitten menin saunaan, makasin lauteilla ja vedin käteen itku kurkussa. Kuvittelin, että Kalle tiirailee minua pilkallisesti virnistellen saunan ikkunasta, ja se kiihotti minua aivan älyttömästi.