Aki

Istuin keskiviikkona alkuillasta töiden jälkeisillä kaljoilla. Tykkään käydä keskustan halvimmassa baarissa, vaikkei se muuten ole mitenkään houkuttelevan oloinen paikka, kalsea juottola suoraan sanoen. Asiakaskunta on kylläkin erittäin mielenkiintoinen ja kirjava, professoreista ja lakimiehistä rappioalkoholisteihin. Siellä voi joutua mielenkiintoisiin keskusteluihin niin hienojen taiteilijoiden kuin karskia leikkivien moottoripyöräjengiläisten kanssa. Ja käyhän siellä meikäläisiäkin. Myöhemmin iltaisin sen sitten täyttävät melskaavat tuskin parikymppiset nuoret. Viimeistään sen porukan tullessa lähden yleensä kotiin.

Silloin keskiviikkona selailin iltapäivälehteä ja hörpin oluttani yksin pöydässä. Yhtäkkiä siinä seisoi neljä skiniä. Tunsin - tai pikemminkin tiesin – heistä Handen, joka pelaa samassa salibandyjoukkueessa pikkuveljeni kanssa.

- Moi, Hande aloitti. – Sopiiko tähän istumaan?

- Joo, tietenkin. Eikö teillä olekaan harkkoja?

- Eihän meillä keskiviikkoisin koskaan.

Tyypit istuivat alas tuoppeineen. Kaikilla oli kiiltäviksi ajellut kaljut. Kahdella musta pilottitakki ja toisilla nahkatakki niitteineen ja solkineen. Yhdellä roikkui maastohousujen reisille punaiset henkselit. Muilla oli housuissaan niittivöitä ja kaikenlaisia ketjuja. Kaikki olivat oikeastaan aika hyvännäköisiä ja selvästi timmissä kunnossa olevia sällejä. Veikkasin mielessäni, että he olivat jotain kakskolmosia, pikkuveljeni ikäisiä, pari kolme vuotta minua nuorempia.

Uppouduin lehteeni enkä seurannut keskittyneesti heidän jutteluaan, joka oli mitään sanomatonta läpänheittoa. Lähinnä ongelma tuntui olevan tyhmät ja pihtaavat naiset. Pojat suhtautuivat vastakkaiseen sukupuoleen niin ala-arvoisesti ja halventavasti, etten yhtään ihmetellyt, että he joutuivat elämään puutteessa. Kun pääsin lehden sudokujen kimppuun, höristin korviani. Tyyppien puheissa alkoi kuulua aika pahanlaatuista uhoa. Siinä pantiin matalaksi kaikki vähemmistöt ja erilaiset, mutiaiset ja muut ulkomaalaiset. Pahaa teki. Mitä ihmettä jotkut saavat siitä, että halveksivat ja mitätöivät toisia? Voimaa? Itsetuntoa? Vai yrittävätkö he voittaa jonkun oman pelkonsa?

Hain tiskiltä uuden tuopin. Kun palasin pöytään, se punahenkselinen oli päässyt kunnon vauhtiin:

- Vittu, kaikki homot pitäisi tappaa. Ne on häpeäksi kaikille normaaleille miehille. Saatanan luonnottomia pervoja.

Lähdin vessaan. Hande tuli kohta perässä ja änkeytyi viereeni kusirännille.

- Et taida ihan älysti tykätä meidän jutuistamme?

- No, suoraan sanoen ne ovat ihan perseestä.

- Joo. Koeta kestää. Kunhan uhotaan.

- Mutta osaatteko pitää puheet ja teot erossa toisistaan?

- Hei, ei me oikeasti olla pahoja jätkiä.

Kun menimme takaisin, ne muut olivat kiihdyttäneet itsensä häijyyn menoon. Punahenkseli messusi:

- Meidän pitäisi kerran mennä johonkin homobaariin ja panna tappelu pystyyn ja hakata ne homot.

- Hyvä idea! Siitä tulee teurastus, hekotteli yksi nahkatakkinen.

- Heheh, ne ämmämiehet joutuisivat paniikkiin.

- Vittu, jos tähän nyt tulisi joku homo, niin minä vetäisin sitä lättyyn niin, että räkä lentäisi, hihkui punahenkselinen innoissaan, ja sai minun pinnani palamaan.

- Tässähän on jo yksi homo, tiuskaisin.

- Häh, venähti muutama naama pitkäksi.

- No vittu, minä olen homo!

- Mutta Hande sanoi, että sinä olet rakennusmies, punahenkselinen ukisi.

- Joo, minä olen kirvesmies, mutta myös homo.

Mikä hiljaisuus. Hande tosin puri alahuultaan ja yritti katsella muualle. Hän oli purskahtaa nauruun. Muut jätkät tuijottivat minua roikottaen leukaa rinnalla. Henkseliskini punastui kaljuaan myöten. Hetken päästä hän mutisi kavereilleen:

- Lähdetään, jätkät, vittuun täältä.

Noloina he kiskaisivat tuoppinsa tyhjiksi ja jättivät minut yksin sudokujen pariin. Hande iski lähtiessään vielä minulle silmää ja virnisti hilpeästi. Kun tuohtumukseni tasaantui, hykersin mielessäni, että niin vain yksi homo ajoi skinilauman tiehensä.

Lauantai-iltana olin kavereiden kanssa suosimassamme ’heteroystävällisessä’ homobaarissa. Olimme juuri ulkona tupakalla, kun huomasimme katua lähestyvän auton, jossa bassot jyskyivät täysillä. Kuski toitotti äänimerkkiä. Ikkunoista roikkui kaljupäitä huutaen yhtä älämölöä ja he heiluttivat käsissään oluttölkkejä. Joku meistä karjaisi, että skinit aikoisivat heittää meitä tölkeillä. Osa syöksyi sisään suojaan.

Minä seisoin hievahtamatta paikoillani. Olin jo kaukaa tunnistanut etupenkiltä ulos roikkuvan tyypin siksi punahenkselikaveriksi. Parinkymmenen metrin päässä se skinikin selvästi tunnisti minut. Hänen meuhkaamisensa lakkasi, käsi ei enää heiluttanut tölkkiä ja suu jäi auki äänettömänä. Hän tuijotti minua silmiin koko ohiajon ajan. Minä katsoin takaisin, mutta en eleelläkään paljastanut tuntevani häntä. Väitän, että hän näytti nololta ja punastui. Yksikään tölkki ei lentänyt, ja auto kääntyi näkymättömiin seuraavassa risteyksessä.

Sisällä baarissa keskustelu kuohui kiihtyneenä. Osa oli poissa tolaltaan ja sanoi pelkäävänsä tosissaan, että joku päivä oikeasti tapahtuu jotakin kamalaa ja pahaa. Minä yhdyin niihin, jotka olivat sitä mieltä, että pelkäämään ei auta ruveta. Ei tarvitse heittäytyä uhkarohkeaksi, mutta vihaa lietsoville ryhmille ei pidä paljastaa pelkäävänsä. Silloin he vain vakuuttuvat siitä, että väkivallalla uhkaamalla saa haluamansa, ja he tulevat entistä röyhkeämmiksi. Yksi kaveri muistutti, että juuri niin natsit aikoinaan pääsivät valtaan Saksassa.

Muihin skineihin en törmännyt aikoihin, mutta Hande ja pikkuveljeni tulivat kerran vastaan mennessään harjoituksiin. Hande vielä pahoitteli niitä kavereittensa puheita siellä kapakassa. Kun kerroin välikohtauksesta homobaarin edustalla, hän kirosi raskaasti tuttujensa toilailuja. Hän sanoutui jyrkästi irti moisista sikamaisuuksista. Hän arveli, että kyseessä oli Karrin, sen punahenkselisen, vähemmän nerokas ajatus. Pikkuveljeni ilkkui minulle, että siitä sain, kun olin heittäytynyt homoksi. Haistatin hänellä veljellisesti pitkät paskat. Erosimme naureskellen.

Parin viikon päästä maanantaina olin sopinut tapaamisen töiden jälkeen sinne juottolaan kahden heterokaverini, Jonten ja Juuson, kanssa. Jonte on ystäväni lapsuudesta asti ja Juuso taas Jonten ja minun rakkaan koulukaverin Leenan aviomies. Molemmat ovat miehekkäitä korstoja, Juuso helvetin iso bodari. Kummallekaan minun homouteni ei ole mikään ongelma. Tarkoituksemme oli suunnitella seuraavaksi viikonlopuksi hurjat juhlat Leenan kaksikymmentäkuusivuotispäivän kunniaksi.

Olin paikalla puoli tuntia etuajassa. Istuin baarijakkaralla korkean pöydän ääressä hörpiskellen olutta. Kolme skiniä, tämä punahenkseli-Karri kärjessä, tulivat rehvakkaaseen tyyliin baariin. Haettuaan oluet tiskiltä he marssivat ohitseni. Karri hidasti kohdallani, kumartui minuun päin ja hönkäisi:

- Homo.

Mulkaisin häntä ja tuhahdin halveksivasti. Ja kas kummaa, hänen vihan vääristämät kasvonsa hölmistyivät, ja hän horjahti. Hän nykäisi itsensä nopeasti liikkeelle ja paineli kavereittensa perään. Merkillinen tyyppi, ajattelin, ihan kuin hän aina pelästyisi, jos häntä ei pelkää.

Vähän ajan päästä lähdin vessaan. Ei mennyt toviakaan, kun Karri tuli perässäni. Hän asettui ihan viereeni, kaivoi kalunsa esiin ja kuiskasi:

- Minä pidän sinua silmällä, saatanan homo.

Käänsin kusisuihkuni rännissä hänen lähelleen niin, että hän tajusi, että vain pieni liike ja voisin lorottaa hänen housuilleen. Hän loikkasi salamana kauemmas ja parkaisi:

- Helvetin hullu!

- Kuulehan nyt, pulipää, kuiskasin nyt puolestani minä ystävällisesti hymyillen. – Se olen kyllä minä, joka pidän silmällä sinua.

- Haista vittu!

- Eiköhän se ole sinun hommiasi. Jos nyt yleensä pystyt naista saamaan.

Poistuin hymyillen ja nautiskellen. Jonte ja Juuso olivat sillä välin tulleet ja olivat tiskillä hakemassa juotavaa. Istuin paikalleni. Näin kuinka Karri tuli vessasta pää punaisena. Hän marssi selvästi raivoissaan minua kohti. Hän ei ehtinyt perille, kun pojat jo pyörähtivät pöytään ja hakkasivat iloisina selkääni. Näin kuinka punahenkselinen skiniparka pysähtyi hölmistyneenä kuin seinään ja tuli kovin katumapäälle. Hän kääntyi ja poistui omaan pöytäänsä.

Saimme kavereitteni kanssa kehiteltyä aikamoisen suunnitelman Leenan juhlia varten. Hihittelimme kuvitellessamme hänen reaktioitaan. Yhdessä välissä näin, kuinka tarjoilija kävi puhuttelemassa varsin äänekkääksi äitynyttä skiniporukkaa ja Karri poistui ulos. Jonte ja Juusokin lähtivät heti kohta sovittuamme työnjaosta ja yhteydenpidosta viikolla. Minä jäin tyhjentämään tuoppiani ja sen tehtyäni vääntäydyin kotia kohti.

Kadulla, kun käännyin kulman ympäri, näin henkseli-Karrin nojaamassa talon seinään joidenkin metrien päässä. Kun hän äkkäsi minut, hän ponnistautui nopeasti eteeni keskelle jalkakäytävää. Arvasin ongelmia. Hän suorastaan hehkui ivallista raivoa:

- Kas, homohan se siinä. Lähditkö persereikää metsästämään?

- Väisty.

- Vitun hinttari, nyt alkoi lätty lätisemään.

Minulla pimeni vintti. Tuntui kuin pääni läpi olisi humahtanut kaikki homojen vuosien, ei vaan kymmenien satojen vuosien aikana kokema mitätöinti, halveksunta ja nöyryytys, kaikki viha ja väkivalta. Sisälläni kaikkien aikojen homot huusivat kohtaamalleen ihmisyyden riistolle ja epäoikeudenmukaisuudelle: Nyt riittää! Meidän oikeutettu raivomme puristui minun nyrkkiini ja minä löin. Lujaa. Keskelle naamaa.

Punahenkselinen skini lensi komeassa kaaressa selälleen katuun. Pelästyin, että hän olisi lyönyt päänsä liian kovaa katuun. Hän pyöritteli hölmistyneenä silmiään, ja hänen suustaan tuli verta. Hän kohotti päätään, pyyhkäisi verta huuliltaan ja tuijotti minua uskomatta tilanteen saamaa käännettä:

- Vittu, homo löi minua…

Kumarruin hänen puoleensa ja kähisin:

- Jos jatkossa kuulen sinun vielä hokevan tuota sanaa, potkin aivot helvettiin sinun päästäsi niin, että se homo jää yksin orpona pyöriskelemään ontossa kallossasi.

Häivyin paikalta vielä pitkään kiihtymyksestä täristen. Vakuutin itselleni, ettei hän ollut loukannut itseään pahasti, kun oli kyennyt puhumaan. Pikku hiljaa rauhoituin ja aloin lopulta ääneen nauramaan, kun muistelin Karrin ilmettä. Enhän minä ole oikeasti vähääkään väkivaltainen, mutta nyt tunsin suoraan sanoen ylpeyttä teostani.

Leenan juhlat olivat ja menivät varsin onnistuneesti. Puolentoista viikon kuluttua – muistaakseni oli tiistai-ilta – olin palaamassa kotiin elokuvista. Ja eiköhän pienellä kadunpätkällä astellut Karri vastaan kahden kaverinsa kanssa. He sulkivat minulta tien. Karri kiristeli leukapieliään, ja hänen silmänsä salamoivat:

- Kuinkas sattuikaan, helvetin hinttari…

- No mutta hei Karri-rakas, keskeytin hänet hymyillen aurinkoisesti ja kumarruin katsomaan hänen suutaan. – Sinun huulesihan ovat parantuneet hyvin. Eivät juurikaan enää turvoksissa. Vertakaan ei näy missään.

- Hiljaa homo, Karri sähähti, punastui ja vilkaisi nopeasti, miten kaverit reagoivat puheeseeni.

- Minun oli ihan pakko hakata tämä Karri joku aika sitten, sanoin kahdelle aseenkantajalle vilpittömin silmin. – Se osaa olla niin ärsyttävä. Minä olen kerran pannut sitä perseeseen ja nyt se roikkuu minussa kuin iilimato ja kinuaa lisää.

- Mi… mi… vit…vittu… häh, Karri haukkoi ilmaa suun täydeltä ja ei tiennyt ketä meistä kolmesta katsoisi. Hänen kaverinsa toljottivat Karria epäuskoisina.

- Ei kukaan mies ala seurustella Karrin kanssa vakituisesti. Kaikki tietää, minkälainen horoperse se on. Joka yö uusi mies. Ja päivällä se uskottelee teille homovihaansa.

- Paskaa, uhrini parahti.

- Paskaa sinulla on perseessäsi, Karri-poju, hymähdin ja käännyin taas kahteen kaverukseen. – En ymmärrä, miten te annatte tämän hyypiön puhua itsenne ympäri ja houkutella uhkailemaan homoja. Jos te tosissanne vihaatte homoja, niin tuossahan teille on yksi, joka ansaitseekin tulla hakatuksi. On se sen verran kaksinaamainen.

- Valetta, Karri huusi jo epätoivoisena kavereihinsa vedoten.

- Just joo. Uskokoon, kuka haluaa, kohautin olkapäitäni niille kahdelle ja yritin näyttää säälivältä.

Sen enempää ihmettelemättä kävelin heidän ohitseen ja jatkoin matkaani. Yritin kulkea rennon rauhallisesti, mutta kun pääsin kulman taakse, panin juoksuksi. Kuulin vielä nurkan takaa raivoisaa huutoa, kun Karri yritti vakuuttaa kavereilleen minun valehdelleen. Nauraen onnittelin aivojani nopeasta ajattelusta. Hihkuin innoissani, että olen loistava valehtelija, mahtava näyttelijä. Hiukan omatuntoni soimasi minua, mutta vakuutin sille, että kyllä pieni manipulointi on sallittua itsepuolustukseksi.

En mennytkään suoraan kotiin, vaan riemuissani päätin poiketa homobaariin. Siellä oli kolme hyvää kaveriani. Otin oluen ja intoa hehkuen istuin heidän seuraansa. Kerroin aivan alusta asti seikkailuni niiden skinien kanssa. Kun pääsin siihen Karrin iskemiseen katuun, yksi kauhisteli, kuinka olin voinut lyödä toista ihmistä. Muut puolustivat minua ja sanoivat, että olisiko minun pitänyt kaikessa rauhassa ottaa turpiini. Kun kuvasin äskeisen tapahtuman, riemu ratkesi kattoon. Nauroimme kaikki aivan hullun lailla. Ehkä nauroimme sitä helpottunutta oivallusta, että meidän ei tarvitse alistua paskamaisuuksille.