Tommi

Tämä on kertomus siitä, kuinka minä kerta kaikkiaan hullaannuin… no, Kontio-kumisaappaisiin. Niin juuri, mustiin Kontio-saappaisiin. Ja ehkä tämä kertoo myös hiukan siitä, että minusta on alkanut tulla mies. Ei, vaan Mies. Tai siltä minusta tuntuu. Ainakin jonkin verran.

Oli se syksy, jolloin satoi vettä joka päivä. Ja myöhemmin räntää ja vettä. Kadut ja pihat lainehtivat puroina ja lampina. Niin kuin eräs henkilö työpaikalla sanoi, taivaassa on joku jättänyt hanan auki. Se oli minusta niin hauskasti ilmaistu, että meinasin nauraa. Aina kun tuli ulkoa kotiin, kengät olivat litimärät ja mikä inhottavinta myös sukat. Sellaisesta voi saada nuhan.

Asun taloyhtiössä, jossa on kaksi kerrostaloa asvalttipihan molemmin puolin. On pihalla lehtipuitakin. Muistaakseni lehmuksia, vaikka en ole varma, kun en ole luontoihmisiä. Itse asiassa pelkään metsiä, susia ja karhuja. Niin ja punkkeja ja kyykäärmeitä. Kaupungissa on turvallisempaa.

Perjantaina töiden jälkeen kahlasin vesisateessa pihan yli varaamaan pyykkitupaa, joka on sen toisen talon kellarissa. Minulla ei ole omaa pesukonetta, sillä olen laskenut, että kymmenessä vuodessa tulee joka tapauksessa halvemmaksi käyttää pesutupaa, joka siis maksaa euron kerralta. Jätin kengistäni kellarin käytävälle ruman märän vanan, mutta sille ei voinut mitään. Olin aika varma, ettei huoltomies voi suuttua siitä niillä keleillä.

Listalla oli ensimmäinen vapaa aika seuraavana päivänä kello 14. Olin ehtinyt kirjoittaa nimeni viimeistä tavua vaille, kun käytävästä sammuivat valot. Olisin voinut päästää pienen ruman sanan, ellei minuun olisi ollut niin syvään iskostunut äitini vastenmielisyys rahvaanomaista kielenkäyttöä kohtaan. Yritin siinä pimeydessä nähdä, missä olisi lähin se sellainen punainen valopiste, joka kertoo valokatkaisimen sijainnin. Mutta eihän sellaista näkynyt. Arvelin, että ne olivat kaikki menneet rikki eikä huoltomies ollut viitsinyt tehdä asialle mitään.

Onneksi pommisuojan suunnasta kajasti valoa. Sen turvin lähdin haparoimaan seiniä löytääkseni katkaisimen. En ehtinyt löytää, kun kiinnitin huomioni peräti outoon ääntelyyn, joka sekin tuntui tulevan pommisuojasta. Se ei ollut mitään tasaista koneen hurinaa, vaan pikemminkin inhimillistä ääntä, ähinää ja voihketta sanoisin. Hieman hätäännyin, olisiko siellä joku ihminen pulassa. En ollut mikään ensiaputaitoinen sankarityyppi, pikemminkin kuuluin pelkureihin. Mutta täytyihän minun tarkistaa, mistä oli kyse.

Täytyy tunnustaa, että kun pääsin ovelle ja kurkistin suojaan, jähmetyin paikoilleni, suorastaan kivetyin. Jos minun olisi siinä pitänyt sanoa jotakin, ei mieleeni kyllä olisi tullut ainuttakaan sanaa. Heiluri kyllä pyöri päässäni kuin väkkärä, mutta ei osunut mihinkään, josta olisi kuulunut dong.

Pommisuojassa oli kaksi miestä, seinänaapureitteni poika Poju ja vakituinen huoltomiehemme, jonka nimi myöhemmin paljastui Jonniksi. Poju oli kaksikymmentävuotias. Tiedän sen siitä, että olin ollut vuosi aikaisemmin hänen ylioppilasjuhlissaan, ja hän oli silloin yhdeksäntoista. Annoin hänelle lahjaksi sata euroa, mikä on minustakin rahvaanomaista, mutta minulla ei ole riittävästi mielikuvitusta ostaa oikeita lahjoja. Äidillekin annan aina lahjakortin johonkin tavarataloon, ja hän valittaa, etten todella välitä hänestä. En kyllä välitäkään.

Niin, Poju. Hän on nuorin kolmen sisaruksen parvesta ja asuu ainoana vielä vanhempiensa kanssa. Nämä ovat ihan miellyttävä pariskunta, mutta hyvin harvoin kotona. Niin että oikeastaan voi kysyä, asuuko Poju lainkaan heidän kanssaan. Poju on pitkä urheilijanuorukainen. Hänen vaaleat hiuksensakin ovat pitkät. Olen nähnyt niiden pomppivan hauskasti poninhännällä, kun Poju käy lenkillä. Sitä on ihan ilo katsella. Siis vain ikkunasta! Hän on naapuriaan, tarkoittaa minua, kohtaan iloisen ystävällinen ja haluaa aina vaihtaa kuulumisia, joita minulla ei tietenkään koskaan ole. Vaikka olen vain viisi vuotta häntä vanhempi, en oikein osaa keskustella hänen kanssaan. Voihan se tietysti johtua siitäkin, että hänen kauneutensa saa minut hämilleen – aina ehdottomasti kuitenkin vain erittäin soveliaalla, miellyttävällä tavalla.

Tämä toinen mies, huoltomies Jonni on myös hyvin näyttävän näköinen mies. Nyt tiedän, että hän on kolmekymmentä. Hänellä on tummat, lyhyet hiukset. Hänellä on vahva parrankasvu tai huono parranajokone, sillä aina hänen jykeviä leukojaan kehystää musta sänki. Hänellä on leveät hartiat ja muutenkin hän vaikuttaa voimakkaalta mieheltä. Kerran hän oli luonani ilmaamassa pattereita, ja olin aistivinani hänestä jännittävän miehekkään hien tuoksun. En raskinut tuulettaa pariin päivään. Tosin ei siitä mitään hyötyä ollut, sillä taloyhtiössä on koneellinen ilmanvaihto.

Nämä kaksi miestä siis olivat pommisuojassa ja suoraan sanoen perin kummalliseen asentoon laittautuneina. Pojun vain tiukan t-paidan verhoama yläruumis oli taipunut jyrkkään etunojaan niin, että hiukset valuivat peittämään kasvot, ja jäntevät käsivarret ottivat tukea betonipylväästä. Vaikka kasvot olivatkin tukan verhoamat, niin Poju se oli. Hänen farkkunsa olivat laskeutuneet puolireiteen, ja hyvänen aika sentään, hän pyllisti paljasta takapuoltaan huoltomiestä kohti. Tässä kohtaa viimeistään päässäni olisi pitänyt kuulua dong.

Huoltomiehen haalari taas oli edestä auki alas asti. Näin selvästi hyvin tummaa karvoitusta rinnassa ja vatsalla. Ja – tämä oli vaikea kohta näyssäni – miehen se… se… penis lykki edestakaisin Pojun pepussa. Suuhuni erittyi erittäin runsaasti sylkeä, jota jouduin nielemään lähes tukehtumaisillani. Luulen, että pääni väri vaihteli jyrkästi kuin jokin varoitusvalo, punainen valkoinen, punainen valkoinen.

Nyt joudun käyttämään muutamaa todella rumaa sanaa. Korostan kuitenkin, että minä en silloin sanonut niitä. Minä vain kirjaan tähän sen, mitä kuulin. Kiltti, siivo Poju mörisi muun ähkinänsä seassa:

- Saatanan kyrpä, nussi, nussi minua!

- Vittu, perkele! Tässä ja tässä senkin persereikä, puhkui se huoltomies lantionsa liikkeen tahdissa.

Hyvänen aika. Onneksi äitini oli kahdensadan kilometrin päässä. Ei minulla siinä tilanteessa tosin äitikään tullut mieleen. Jos olisi tullut, hän ei olisi tyytynyt sanomaan dong, hän olisi karjaissut BANG.

Syvimmin tuossa tilanteessa minuun kuitenkin vaikutti se, että molemmilla miehillä oli jalassaan Kontio-saappaat. Mustat, sateesta vielä kiiltävät kontiosaappaat, joiden varret ulottuivat miltei polviin. Heiluri päässäni pysähtyi, silmäni tarrautuivat saappaisiin, jotka välkähtelivät miesten liikkeiden mukana. Minussa puhkesi saman tien hallitsematon tärinätauti. Vapisin kauttaaltani. Fetissejä paremmin ymmärtävinä käsitätte kai, että tuolla hetkellä mustista kumisaappaista tuli symboli, joka aina ja kaikkialla merkitsee minulle kahden komean miehen… no, seksuaalista aktia ja kaikkea siihen liittyvää miehekästä.

Viimein verkkokalvolleni tunkeutui toinenkin asia. Huoltomies tuijotti minua suoraan silmiin ja hänen valkoiset hampaansa loistivat hymyssä mustan parransängen keskeltä. Hän ei suinkaan keskeyttänyt rietasta puuhaansa, vaan iski minulle iloisesti silmää. Dong, se oli sähköisku, joka sai minut toimimaan. Pakenin paikalta pimeän kellarinkäytävän seiniin törmäillen. Ihmeen kaupalla löysin oven C-rappuun, josta edelleen syöksyin pihalle sateeseen. Seisoin siinä hyvän tovin harjoitellen hengittämistä. Kenkäni kastuivat entisestään, en silti saanut nuhaa.

Kotona vedin ensimmäiseksi kaikki verhot kiinni. Yritin rauhoittaa itseäni ja jopa vakuuttaa, että kyseessä täytyi olla harhanäky, salaisten toiveideni ilmeneminen äkillisessä pimeydessä. En tietenkään uskonut sitä näyksi, vaikka se vastasikin kätketyimpiä unelmiani. Niin, olen rehellisesti sanottuna ollut varhaisesta nuoruudestani asti kiinnostunut miehistä. Olen kuitenkin niin toivottoman ujo, etten ole kyennyt etenemään asiassa. Minua rupeaa pyörryttämään, kun kuvittelenkin, että joutuisin ilmaisemaan homoseksuaalista kiinnostusta toiselle miehelle. Luoja auttakoon, mitä sellaisessa tilanteessa tehdään, sanotaan!

Taidanpa tunnustaa tässä, että käsitykseni omasta miehuudestani on muutenkin sekava. Olin hyvin nuori, kun vanhempani erosivat epämiellyttävän riitaisesti. Olin aina ihaillut - ja teen sitä edelleen – isääni todellisena miehenä. Olemme ruumiinrakenteeltamme aivan samanlaisia, mutta siinä missä isäni ilmentää miehuuttaan isona, ryhdikkäänä ja ylpeänä, minä olen täydellisesti kasaan lyyhistynyt itsetunnoton hyypiö. Isäni yrittää kyllä kannustaa ja rohkaista minua, hän jopa kehuu minua komeaksi. Koska en kehtaa harrastaa liikuntaa julkisilla paikoilla kuten punttisalilla tai lenkkipolulla, isäni on ostanut minulle soutulaitteen, kuntopyörän ja lukuisia käsipainoja. Minä kyllä käytän niitä ahkerasti, ja peruskuntoni on hyvä eivätkä lihaksenikaan ole ihan mitättömät. Mutta valitettavasti fyysisillä keinoilla ei itsetuntoa rakenneta – kai se niin olisi liian helppoa.

Isäni vastapainona miehuuttani on muokannut armas äitini, jonka kanssa olen suurimman osan elämääni elänyt. Hän on erittäin katkera ja vihainen isälleni vieläkin, vaikka heidän erostaan on jo liki kaksikymmentä vuotta. Koska muistutan ulkoisesti isääni niin paljon, luulen äitini siksi tehneen lujasti töitä nujertaakseen minusta kaiken miestä muistuttavankin. Äitini haluaisi varmaan vieläkin teipata kaljuun päähäni vaaleanpunaisen rusetin. Teipatako? Ei, vaan kiinnittää sen pitkällä helmipäisellä hattuneulalla, joka ulottuisi aivoihini asti. Tiedän, tiedän! Taas yksi mies joka syyttää äitiä omasta homoudestaan. En syytä häntä siitä, vaan miehuuteni kyseenalaistamisesta. Oma seksuaalisuuteni, vaikka toteuttamaton, on minun oma asiani. Eikähän se edes ole vanhempien päätettävissä. No, tällainen ristiriitainen arkajalka minä olen. Toiset ihmiset, ennen kaikkea miehet, saavat minut jatkuvan kauhun valtaan.

Tuota järisyttävää näkyä seuraavana yönä en meinannut saada unta. Kun viimein vajosin Hypnoksen valtakuntaan, näin painajaista. Ympärilläni marssi lukuisa joukko miehiä mustissa Kontio-kumisaappaissaan sinne tänne. Minä olin pieni koppakuoriainen, joka oli koko ajan vaarassa tulla liiskattua märäksi läntiksi, ja siksi toivoin kiihkeästi olevani saapas. Heräsin hiestä märkänä.

Aamulla kahvia hörppiessäni katsoin ikkunasta harmaana vuona valuvaa vettä. Ajattelin märkiä sukkia, kun sain yhtäkkiä villin ajatuksen. Minunkin täytyy saada mustat Kontio-saappaat! Ehdottomasti! Välittömästi! Kyttäsin keittiön kelloa suorastaan vihamielisesti, kunnes viisarit näyttivät yhdeksää. Kaupat olivat auki! Ryntäsin kaupungille rankkasadetta uhmaten.

Ensimmäisessä kaupassa en saanut mitään aikaiseksi. Tuijotin hurmaantuneena mustia kumisaappaita. Niiden tuoksu tunkeutui kiihottavana nenääni – niiden haju muuten muistuttaa minusta kummasti miehen tuoksua. Silmäni kääntyivät sisäänpäin ja näin vain sen eilisen näyn. Ystävällinen myyjä lähestyi, mutta minä vain puistelin hölmönä päätäni ja poistuin.

Seisoin hetken kadulla sateessa ja mietin uuden toimintatavan. Seuraavassa kaupassa en mennyt lähellekään saappaita. Sanoi kassalla myyjälle, että halun mustat Kontio-kumisaappaat kokoa 44. Hän ehdotti, että kokeilisin sellaisia ensin. Puistelin nopeasti päätäni ja sanoin, että haluan ne vain nopeasti pakettiin. Hän kohotti harteitaan välinpitämättömästi, mutta toteutti pyyntöni. Maksoin ja puoliksi juosten rynnistin kotiin.

Avasin paketin ja siinä ne olivat. Mustat, uutuuttaan kiiltävät, mahtavasti tuoksuvat minun ikiomat kumisaappaani. Minua huimasi. Riisuin alastomaksi, vaihdoin kuivat sukat ja vedin kädet vapisten saappaat jalkaani. Varret hyväilivät sääriäni. Otin muutaman askelen ja tunsin itseni tosi mieheksi. Syöksyin katsomaan itseäni eteisen kokovartalopeilistä.

Siihen se miehuuteni sitten romahtikin. Peilistä tuijotti saapasjalkainen, iso, alaston hyypiö, joka seisoi täysin ryhdittömästi pää hartioiden välissä ja kädet maata viistäen. Olin naurettava näky. Jostakin sain kuitenkin rohkeuden puuskan. En anna periksi. Kävin vetämässä tiukimmat farkut jalkaan ja sitten saappaat. Ei auttanut. Kiskoin päälle prätkänahkatakkini. Ei mitään hyötyä. Naurettava surkimus, saappaat tai ei.

Istuin nojatuoliin masentuneena. Nostin toisen jalan poikittain toisen reiden päälle. Sivelin värisyttävän nihkeää saappaan kumia. Ulvoin sisälläni, miksen voi olla niin kuin isä, miehen oloinen. Siitä sen keksin! Ryntäsin uudelleen peilin eteen. Oikaisin selkäni. Joo, paremmalta näytti. Levitin hartiani. Oh voi, hyvä. Pää reilusti pystyyn. Otin rennon haara-asennon. Melkein täydellistä, mutta mikä puuttui? Asenne! Silloin päästin ajatuksiini yhden ruman sanan. Vittu, sanoi itselleni, minähän olen mies, vaikka mikä tulisi. Ja ihme tapahtui! Innostuin niin, että päästelin siinä peilin edessä oikein ääneen saatanan vittu perkele helvetti. Pikkuisen hikoilutti, mutta niinpä vain peilistä tuijotti minua tuikeana kontiomies, miesten mies, jonka olisin ainakin itse halunnut iskeä. Olin niin onnellinen! Taisinpa vielä hönkäistä, että vittuun kaikki dongdongit ja äidin bangit.