Toni

Miten selvisin erostamme? En mitenkään. Minä kaipasin Jukkaa aivan helvetisti. Minä luulin näkeväni hänet joka paikassa, missä satuin liikkumaan, ja joka kerran sydämeni sykähti ylimääräisen lyönnin. En tosin paljon liikkunut. Aloin erakoitua. En vastannut aina puhelimeenkaan, vaikka joka kerran tarkistin, olisiko soittaja Jukka. Töissä tunsin pientä sadistista mielihyvää, kun Marja valitti surkeana, että Jukka on pannut välit poikki, vaikkeivät ne olleet kunnolla syntyneetkään.

En siis nähnyt Jukkaa enkä kuullut hänestä pitkiin aikoihin. Piehtaroin vain omassa surkeudessani. Tunnustin itselleni, että rakastin häntä edelleen syvästi, ja että suhteessamme olin monia kertoja tuntenut itseni rakastetummaksi kuin koskaan ennen. Ymmärsin myös sen, etten koskaan voisi alistua enää nöyryyttävän mustasukkaisuuden kohteeksi.

Joskus toukokuussa törmäsin kadulla sattumalta Villeen. Hän tervehti iloisesti:

- No moi! Mitä kuuluu? Oletko Jukkaa nähnyt?

- En, mutisin vaivautuneena.

- Kukaan muukaan ei ole. Ihan ihme juttu. Mies on kuin maa olisi nielaissut. Se ei käy enää treeneissä ja portsarin hommiakin se tekee enää vain satunnaisesti.

Jukkakin kärsi! Vastenmielistä kyllä, tunsin pientä mielihyvää, vaikka toisaalta suru puristikin rintaa. Kun tein yritystä jatkaa matkaa, Ville houkutteli minua kaljoille – selvästi iskumeiningillä. Kiitin tarjouksesta, mutta kiiruhdin eteenpäin. Minne? En minnekään, kuvittelemaan Jukan tuntoja ja kärsimään itse.

Kesäkuussa olin lentää perseelleni ällistyksestä, kun sain yhdeltä isolta veljeltäni tekstiviestin. Isäni oli sairastunut vakavasti ja hän oli valmis antamaan minulle anteeksi ja sallii minun tulla katsomaan itseään, kunhan ilmoitan luopuneeni homoudesta. Tunsin niin voimatonta vihaa kuin aikuinen mies vain voi tuntea. Helvettiin joutukoon, mokoma omahyväinen paskiainen! En viitsinyt edes vastata viestiin. Miksi Jukkaa oli siunattu ihanalla perheellä? Miksei minua? Ja kaikkia maailman lapsia!

Kesälomalla heinäkuussa kiertelin kolme viikkoa Eurooppaa, yksin. Madridissa Prado-museossa Goyan maalausten edessä olin musertua, sillä ne saivat minut kaipaamaan Jukkaa aivan järjettömästi. Palasin kotiin ja töihin yhtä uupuneena kuin olin lähtenytkin.

Elokuussa, melkein päivälleen vuosi Jukan ja minun törmäyksestä, puhelimeni soi. Tuntematon numero. Olin töissä. Vastasin.

- Onko se Toni, tuntematon miesääni kysyi.

- Joo.

- Anteeksi, että häiritsen sinua. Sinä et ole tavannut minua, mutta olet ehkä kuullut. Olen Teuvo, Jukan isä, mies aloitti varovaisesti.

- Aha. Tuota… päivää.

- Sain numerosi Jaanalta. Me äitin kanssa arveltiin, että ehkä uskaltaisimme soittaa sinulle, vaikka tiedämmekin, että Jukka suuttuu jos saa kuulla.

- Onko Jukalle tapahtunut jotain, säikähdin.

- Ei, ei mitään onnettomuutta. Tai miten sen nyt ottaa. Tuota… Jukka on nyt puoli vuotta ollut aivan poissa tolaltaan. Hän on kertakaikkisen onneton eikä pysty yhtään mihinkään.

- Nii-in, änkytin ja ajattelin, että sama täällä.

- Se teidän suhteenne… Jukka sanoo, että kaikki on hänen syytään. Että hän pilasi kaiken. Oli kuulemma sairaalloisen mustasukkainen?

- Joo, niin oli. Siihen se kaatui. En jaksanut sitä.

- Ymmärrän. Jukka on nyt aloittanut terapian, jossa hän opettelee tunnistamaan ja hallitsemaan tunteitaan. Se on tietysti vasta alussa. Mutta minulla olisi sinulle rohkea pyyntö. Sinun ei missään tapauksessa tarvitse suostua, jos vähääkään tuntuu siltä.

- Niin…

- Voisitko käydä tapaamassa Jukkaa ja jutella hänen kanssaan? Tiedän, että tämä on tungettelevaa, mutta voisitko ajatella tätä pyyntönä isältä, joka on syvästi huolissaan omasta pojastaan.

- Minulla ei ole sellaista isää, lipsautin hemmetin liikuttuneena.

- Mitä?

- Ei, ei mitään. Minä käyn Jukan luona.

- Huh, kiitos, Toni. Hän rakastaa sinua tolkuttomasti.

- Ja minä häntä.

- Että tuo kuulosti hyvältä, Teuvo niiskautti. – Toni, vaikkei se johtaisikaan mihinkään, tuosta on kuitenkin hyvä alkaa.

Lopetimme puhelun. Syöksyin vessaan ja uitin naamaani kylmässä vedessä rauhoittuakseni. Jumala, vaikken ole sinusta viime aikoina paljon piitannutkaan, anna tämän onnistua!

Syöksyin töistä suoraan Jukan luo, vaikken tiennytkään, olisiko hän kotona. Soitin arasti ovikelloa. Jukka avasi oven ja mykistyi. Olen varma, että ehdin nähdä hänen silmissään hämmästyksen, sitten ilon ja viimein pelästymisen.

- Minulla on asiaa, sain sanotuksi, vaikka olin tukehtumaisillani.

Jukka väistyi ovelta ja päästi minut sisään. Seisoimme eteisessä hetken typerryksissä, kunnes Jukka viittasi minut peremmälle. Olohuoneessa istui Ville ja joku toinen kaveri. Oluttölkkejä oli pöytä puolillaan. Jukka käveli keittiöön.

- Toni, hei! Tulitko sinäkin piristämään Jukkaa. Me aiomme lähteä keilaamaan ja kaljoittelemaan, Ville hihkui.

- Enpä taida tänään, virnistin harmissani ja marssin Jukan perässä keittiöön. Hän oli selin minuun lataamassa kahvinkeitintä. Puhuin hiljaa. – Meidän kai täytyy puhua asioista. Juttelin tänään puhelimessa sinun isäsi kanssa…

- Paskat sitä isää…

Jukka pudotti kahvimitan ja murut levisivät lattialle. Hän nojasi työtasoon. Hartiat olivat äärimmilleen jännittyneet. Hengitystä tuskin kuuli. Kosketin varovasti hänen selkäänsä.

- Sinulla on hyvä isä.

- Kiltti, älä koske minuun tai minä kuolen, Jukka huohotti.

- Meidän pitää kahden kesken…

Jukka kääntyi. Hänen silmänsä verestivät ja posket nykivät kireinä. Hän huusi pojille:

- Kaverit, minä en pääse nyt heti lähtemään. Menkää te. Tulen sitten perässä.

- Voidaan me odottaa. Eihän tässä mikään kiire, Ville aloitti, mutta vaikeni, kun vilkaisin saatanan äkäisesti keittiön ovelta. – Joo, joo. Me mennään. Heti.

Jukka meni saattelemaan jätkiä eteiseen. Minä jäin seisomaan keskelle olohuonetta. Kun Jukka palasi, jäimme seisomaan muutaman metrin päähän toisistamme. Kumpikaan ei osannut tehdä elettäkään mihinkään suuntaan, ei sanoa sanaakaan. Vaihtelimme jalkaa vaivautuneina. Viimein Jukka hymyili ujosti:

- Mitä jos juostaisiin kolari?

- Törmätään vaan. Vuosipäivän kunniaksi, hörähdin.

Saman tein syöksyimme päin toisiamme sellaisella voimalla, että lensimme lattialle pitkin pituuttamme.

- Hei, minä olen Toni, nauroin onnellisena Jukkaa katsoen.

- Hei, minä olen Jukka. Aletaanko seurustella?

- Aletaan vain. Entisin ehdoin, mutta niistä pidetään nyt tiukemmin kiinni.

Konttasimme toistemme luo ja kietouduimme halaukseen, josta ei tullut loppua. Jukka ei lähtenyt keilaamaan. Lääpimme koko ajan toisiamme. Emme muuten naineet sinä iltana, toisen läheisyys riitti ihan hyvin. Lähetimme Teuvolle tekstiviestin: ’Kiitos, isä meidän. Kaikki OK. Rakkaus kukoistaa. Pojat.’

Onni palasi elämäämme. Pätkittäin, kriisejä nimittäin tuli. Mutta koska kumpikin piti rakkauttamme kaikkein tärkeimpänä, me tappelimme ongelmien läpi. Jukka jatkoi terapiaa, ja minäkin kävin välillä niissä tapaamisissa. Puhuin siellä, kuinka olin tuntenut itseni nöyryytetyksi, likaiseksi ja halvaksi, kun minua oli epäilty aiheetta. Puhuimme luottamuksesta ja siitä, että kukaan ei voi omistaa toista. Jukka kuvasi, miten mustasukkaisuus tuotti hänelle käsittämätöntä masokistista nautintoa ja miten vaikeaa sitä tunnetta on vastustaa ja hillitä. Olemme tunnustaneet, että kyseessä on alkoholismin tapainen tauti, josta ei ehkä voi lopullisesti parantua, mutta että sitä voi oppia hallitsemaan. Avoimuus suhteessa auttaa.

Tapasin viimein Jukan perheenkin. Eka kerran menimme sinne kylään yhtenä viikonloppuna mitään ilmoittamatta. Jukan äiti ja isä halasivat minua kuin olisivat yrittäneet saada minut hengiltä. Teuvo höpötti korvaani koko ajan, että kiitos Toni, kiitos Toni. Hän on muuten tosi komea mies, kuin hieman vanhempi painos Jukasta. Sanoinkin Jukalle, että jos hän lupaa olla kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua yhtä komea, minä lupaan naida häntä vielä kahdeksankymppisenäkin. Näin sovittiin. Kaksi kesää sitten vietettiin Jaanan häitä. Tutustuin silloin muihin vävymiehiin, ja meistä on tullut rautainen kolmikko, joka pitää tarvittaessa hyvin yhtä. Kaiken kaikkiaan tunnen viimeinkin saaneeni perheen. Ja tarkoitan perhettä, jossa jokaista rakastetaan juuri sinä, mitä hän on.

Muuten ensimmäisenä vuonna elämämme kulki aika entiseen tapaan. Päätimme kuitenkin esiintyä nyt avoimesti homoparina. Jukka lopetti vapaaottelun. Ei minun takiani, vaan hän arveli, että kavereista tuntuisi nololta vääntää homoäijän kanssa. Osa hänen porukastaan hävisi elämästämme, osa on pysynyt hyvinä ystävinä. Niin kuin nyt Ville, joka on alkanut seurustella sen yhden Juhanin kanssa. Arin ja Konstan kanssa olemme myös aika paljon tekemisissä. Olemme pari kertaa vuokranneet maalta mökinkin viikoksi ja viettäneet remuaikaa luonnon helmassa. Vuokraisäntänä on muuten ollut yksi homopari, Tero ja Markku. Melkoinen äijäkaksikko.

Yhdessä käymme Jukan kanssa edelleen taidenäyttelyissä ja lenkillä. Jonkin aikaa yritin käydä hänen kanssaan punttisalilla. Lopetin sen kuitenkin aika pian ja väitin, että minä kiihotun liikaa, kun katselen hänen lihastensa pullistelua. Viimeinkin Jukka tarttui toimeen ja teki lisensiaattityönsä loppuun. Nyt hän on töissä isossa kansainvälisessä firmassa ja valmistelee ohessa väitöskirjaa. Portsarin hommiakin hän tekee välillä, kun kaverit tarvitsevat ekstraajaa. Minä levitän edelleen persettäni vanhan tutun työpöytäni ääressä. Marjan sain mutristelemaan suutaan happamana, kun kerroin, kuka poikaystäväni on.

Kaksi vuotta sitten myimme omat asuntomme ja ostimme yhteisesti tämän mukavan omakotitalon. Kummallakin on oma ’työhuone´, jonne voi lukkiutua, jos haluaa päästä näkemästä toisen tympeää naamaa. Kellariin, saunan viereen väsäsimme tilavan punttisalin. Minäkin olen kehdannut alkaa kasvattaa lihaksiani, kun nyt voi heti naida, kun kiihottuu. Kun Jukka alkoi haikailla vapaaottelun perään tai ylipäätään vähän rajumman menon perään, niin ehdotin, että hän alkaisi treenata meillä Villen kanssa, joka myös oli lopettanut lajin urheiluseurassa. Niinpä me istumme pari kolme kertaa viikossa Juhanin kanssa keittiön pöydän ääressä kahvilla, ja kuuntelemme kellarista kantautuvaa ähinää, mäiskettä ja kiroilun karjuntaa, kun miehemme ahertavat harrastuksensa parissa. Jukka yritti ehdottaa meille siksi ajaksi pitsinvirkkuuta, mutta veti sanansa nopeasti takasin, kun hieman ojensimme häntä. Kaiken kaikkiaan elämä sujuu mallikkaasti ja ongelmat olemme oppineet ratkaisemaan. Niin ja nyt on siis häät edessä. Jännää.

Tämän kirjoittamiseen meni koko viikonloppu. Jukka luki äsken jutun läpi. Hän hyväksyy kaiken muun, mutta vaatii, että poistan sen pienen maininnan mahtisonnista – jota hän ei siis ole. Kieltäydyin. Nyt hän uhoaa tuossa raivona ja aikoo todistaa, kuinka hurja panomies hän oikein on. Kai ymmärrätte, täytyyhän minun antaa hänen yrittää. Joten lopetan täh…