Toni

Elämä palasi normaaliin uomaan. Liikuimme aina, kun voimme, yhdessä kaupungilla ostoksilla, lenkillä ja taidenäyttelyissä, joissa ilokseni Jukka paljastui melkoiseksi taiteen tuntijaksi. Aina silloin tällöin törmäsimme tietenkin jommankumman kavereihin, ja meidät alettiin jollakin tavalla yhdistää toisiimme. En usko, että meitä pariskuntana pidettiin, mutta ehkä hyvinä kavereina.

Pari kertaa kävin kaljoilla räkälässä, kun Jukka oli siellä töissä. Kerran kaksi hänen kaveriaan – Ville ja joku muu - moikkasi minua ja pyysi istumaan seuraansa. Jukan häkeltynyt ilme oli näkemisen arvoinen. Tyypit olivat ihan mukavia, jutut tietysti melko machoja. En viipynyt pitkään, sillä Jukka oli hermostunut ja ärtyisän oloinen, vilkuili meitä vähän väliä. Ajattelin, että hän pelkäsi homosuhteemme paljastuvan kavereilleen, ja halusin armahtaa häntä. Kyse oli kuitenkin mustasukkaisuudesta.

Kerran Ari ja Konsta houkuttelivat minut teatteriin ja sen jälkeen kaljoille. Jukka halusi etukäteen tietää pojista ja heidän suhteestaan kaiken. Luulin, että hän halusi vain tietää, minkälaisessa suhteessa muut homot elävät. Kun menimme sitten kaljoittelemaan Jukan työpaikalle, hän oli kyllä päällisin puolin ystävällinen, mutta aistin silti hänen levottomuutensa. En silloin keksinyt sille mitään syytä.

Kun työpaikkani pikkujoulut lähestyivät, hän uteli kaikkea mahdollista työkavereistani. Kuka oli naimissa, kuka sinkku. Kenestä pidin, ketä en voinut sietää. Kun sitten soitin juhlista, että olisin tulossa parin kaverin kanssa heidän baariinsa jatkoille, hän kuulosti kumman kireältä, mutta lupasi hoitaa meille pöydän. Se pöytä oli niin lähellä ulko-ovea eli Jukan asemaa kuin olla voi. Mutta kyllä hänen ilmeensä kirkastuikin, kun hän näki, että kavereinani oli kolme naista. Hän säteili koko illan, tarjosi paukkuja meille kaikille ja kertoili rehvakkaasti vitsejä, joille naiset kikattivat hysteerisesti. Ne naiset taisivat olla imarreltuja, kun saivat niin paljon huomiota niin komealta ja miehekkäältä lihaskimpulta. Luulin, että näin taas aivan uuden upean puolen Jukasta. Mutta se taisikin olla se vanha mustasukkaisuus ja helpotus, kun siihen ei ollut aihetta.

Sinä iltana vastoin tapojani tulin juoneeksi itseni umpihumalaan. Työkaverini lähtivät reilusti ennen valomerkkiä, mutta Jukka pakotti minut jäämään. Hän väitti, ettei uskalla päästää minua yksin niin kännissä kotiin. Niinpä nuokuin pöydässä, kunnes Jukka pääsi töistä. Minulla ei enää jalat pitäneet alla, joten Jukka kaappasi minut olkapäälleen ja kantoi autoon. Tilanne huvitti humalaista mieltäni niin, että hekotin – kuulemma – turhan äänekkäästi. Jukka hoiti minut sänkyyn sydämen murskaavan hellästi ja lämpimästi. Minulle se oli osoitus suuresta rakkaudesta, jota en liiemmin ollut elämässäni saanut. Aamulla sain muuten ensi kertaa todisteen usein kuulemastani väitteestä, että krapulassa nainti on parasta.

Jukan mustasukkaisuus ei siis juolahtanut mieleenikään enää. Minä luotin hänen lupaukseensa. Itse asiassa tunsin itseni imarrelluksi, kun hän jatkuvasti halusi tietää tekemisistäni ja tapaamisistani ihmisistä. Sehän tarkoitti vain, että Jukka välitti minusta todella paljon ja halusi olla osa elämääni.

Joulunpyhinä asia alkoi valjeta minulle. Ensin Jukka alkoi puuhata joulun viettoamme. Minun kauhukseni hän ehdotti, että menisimme jouluksi hänen vanhemmilleen.

- Tietenkin me menemme meille. Me vietämme aina kaikki pyhät ja synttärit sun muut yhdessä koko perheen kanssa, hän selitti maailman itsestään selvintä asiaa.

- Mutta en minä kuulu teidän perheeseenne, parahdin.

- Tietenkin kuulut. Isä ja äiti nimenomaan vaativat, että sinä tulet myös. Kaikki muutkin vävyt tulevat.

- Oletko sinä kertonut minusta vanhemmillesi?!!!

- No olen. He ovat tosi onnellisia meistä, Jukka hymyili ja pörrötti hiuksiani. – Olet ensimmäinen äijä, josta olen puhunut heille miehenäni.

- Voi Luoja, ulvaisin shokissa. – Nyt en varmasti lähde. En kehtaa näyttää ikinä naamaani heille!

- Älä ole hölmö. Sinun vanhempiesi luokseko me menisimme?

Sain hullun naurukohtauksen, vaikka oikeasti ajatus sattui minuun kipeästi. Jukka jätti asian sikseen sillä kertaa. Sen kuitenkin näin, että häntä harmitti vastustukseni. Seuraavana iltana lenkkisaunassamme hän palasi asiaan:

- Miten sinä sitten kuvittelit, että me joulun viettäisimme?

- Emmekö me voisi olla näin kaksistaan kaikessa rauhassa?

- Ei! Joulu on perhejuhla!

- No, mene sinä. Minä en ihan oikeasti pysty kohtaamaan onnellista perhettä.

- Hullu. Mitä sinä sitten tekisit?

- Minä olen viettänyt jo kymmenen joulua yksin, ja hyvin on mennyt.

Jukka katsoi minua kuin mielisairasta, mutta hänen silmistään näkyi myös epäluulo. Myöhemmin hän pani myös sisarensa Jaanan käännyttämään minua. Hän teki työnsä kyllä hyvin, ja uskoin, että varmasti olisin tervetullut heille. En vain voinut kuvitellakaan lähteväni iloitsemaan vieraan perheen keskelle.

Mitä lähemmäksi joulu tuli, sitä hermostuneemmaksi Jukka muuttui. Hän tiuski minulle vähimmästäkin. Hän ei pystynyt olemaan montakaan hetkeä paikallaan. Hän tuli seksuaalisesti hyperaktiiviseksi, minun oli naitava häntä vähän väliä. Nauroin hänelle, että jos hän ei hieman hellitä, minun kyrpäni kuluu vereslihalle. Hän loukkaantui ja väitti, että olen menettänyt kiinnostukseni häneen.

Lopulta selitin hänelle melkein itku kurkussa, että joulu hänen perheensä kanssa olisi minulle surun ja katkeruuden paikka. Seuraisin jokaista elettä ja sanaa, jokaista tekoa, joilla toinen ihminen kohdattaisiin. Ja kaikkia niitä vertaisin kokemuksiini oman perheeni parissa. Mitä vilpittömämmällä rakkaudella Jukan suku kohtelisi toisiaan, sitä enemmän minä vihaisin omia omaisiani, joilta ei rakkautta ole herunut. Ei Jukka tyytyväinen ollut, mutta hän puristi minut lohduttavaan syleilyyn, ja minä tunsin itseni rakastetuksi.

Aatonaattona Jukka ja Jaana lähtivät kohti kotiaan. Pyysin heitä välittämään muille hyvän joulun –toivotukseni ja pahoittelemaan poisjäämistäni. Jukka varmisteli kymmeniin kertoihin, että olin varma jäämisestäni, että minulla oli kaikkea, mitä tarvitsin, että viihdynkö minä tosiaan yksin, että soittaisin. Viimein Jaana kyllästyi veljeensä ja kiskoi tämän mukaansa. Vielä startatessaan auton Jukka katsoi minuun kumman levottoman näköisenä. Katsoin heidän menoaan ensimmäiseen mutkaan. Huokaisin ja tunsin heti ikävää.

Kävin hakemassa Jukan kämpiltä muutaman romaanin ja menin kotiin. Oli vähän autio ja tyhjä olo. Mietin Jukan perheen tapaamista ja sain yhtäkkiä päähänpiston: lähetin kännykällä hyvän joulun –viestin vanhemmilleni. En ole tähän päivään mennessä saanut vastausta. En kai uskonutkaan saavani, mutta toivoin sentään.

Illalla Jukka soitti jonkin ajan kuluttua, kun oli päässyt perille.

- Täällä ovat kaikki pahoillaan, kun eivät saaneet tavata sinua.

- Olen minäkin pahoillani, mutta minä selitin sinulle.

- Joo, joo. Missä olet?

- Kotona. Kävin lainaamassa sinulta romaaneja.

- Oletko yksin?

- Tietysti. Mitä sinä luulit?

- Aiotko mennä baariin tänä iltana?

- En. Ei joulun aikaan ryypätä.

- Aika monet ryyppää.

Tähän tapaan tenttaaminen jatkui, kunnes aloin nauraa. Väitin, että hänelle on jäänyt emovietti päälle sen jälkeen, kun hän roudasi minut kännisenä kotiin. Hän vain murahti epämääräisesti. Muutoin siellä päässä kuulemma oli oikein rattoisaa. Jukka oli peuhannut vanhemman sisarensa lasten kanssa itsensä uuvuksiin. Mielikuva siitä synnytti minussa hellyyttä häntä kohtaan, suorastaan riipaisi, että hän oli vielä lapsirakas.

Jouluaattona aioin soittaa Jukalle moneen kertaan, mutta pelkäsin häiritseväni heidän joulurauhaansa. Illalla menin Jukan kämpille, sillä hän oli kertonut piilottaneensa sinne minulle joululahjan. Itse olin ostanut hänelle nyrkkeilysäkin hakkaamiseen hanskat, joihin oli laitattanut hänen nimensä. Oma joulupaperiin kääritty lahjani löytyi kirjahyllystä taidekirjojen joukosta. Se oli teos Goyan maalauksista. Rupesi nolottamaan, että minun lahjani oli niin tylsä.

Päätin jäädä Jukan asuntoon yöksi. Makoilin patjalla ja katselin ikävissäni TV:ta. Haistelin tyynystä hänen tuoksuaan ja hyväilin kaluani, kun Jukka soitti. Hän kuulosti heti humalaiselta. En ollut koskaan nähnyt häntä edes lievässä nousukännissä. Ensin valittelimme ikävää ja vannoimme rakkautta. Sitten kiittelimme ja kehuimme lahjojamme. Sitten:

- Mitä puuhaat juuri nyt, hän tivasi.

- Makaan patjallasi ja nuuhkin kalu kourassa tuoksujasi lakanoista.

- Älä valehtele. Sinulla on siellä bileet. Kuulenhan minä äänistä.

- Höh. Telkkari on päällä.

- Siellä on ne sinun homokaverisi! Aiotko sinä panna niitä?

- Mitä sontaa sinä nyt suollat? Taidat olla pahastikin kännissä.

- Onhan minulla korvat päässä!

- Kusta sinulla on päässä! Soitellaan huomenna, kun olet selvin päin.

Katkaisin puhelun. Voi vittu, olipa siinä joulutunnelmaa kerrakseen. Minulle tuli niin paha maku suuhun, että pukeuduin ja lähdin kotiin. Kaupunki oli hiljainen ja kylmä. Oli musta joulu. Sehän sopi mukavasti sen hetkiseen mielialaani, synkistelin juuri, kun Jukka soitti taas.

- No, mitä nyt, vastasin halukkaana tekemään sovinnon.

- Anna olla, jätkä, viimeinen kerta, kun lyöt minulle luurin korvaan!

- Saatanan, äijä! Kun nähdään, minä lyön sinua korville vähän muulla kuin puhelimella. Hyvästi!

Lopetin puhelun siihen. Seisoin kadulla hyytävässä jouluyössä ja tärisin raivosta. Yritin rauhoitella itseäni, että kyse on vain kännisen hörinöistä, ei mitään vakavaa. Panin puhelimen äänettömälle ja päätin soittaa Jukalle seuraavana päivänä, kun hän olisi selvin päin. En kuitenkaan saanut juuri nukutuksi sinä yönä. Tuskailin vain, mitä minun pitää tehdä, jos Jukka ei lopeta mustasukkaisuuttaan.

Yritin soittaa puolen päivän aikaan, mutta Jukka ei vastannut. Mietin, mahtoiko hän hävetä liikaa vastatakseen vai oliko hän vihainen. Parin tunnin päästä soitti Jaana.

- Minä tässä hei, hän sirkutti iloisena.

- Hei. Hyvää joulua teille sinne.

- Kiitos samoin. Kuule, mitä te Jukan kanssa juttelitte viime yönä, kun se oli kuin talviunilta herätetty karhu?

- No niin oli. Ja kännissä.

- Se kieltämättä joi aika reippaasti. Sillä taisi olla sinua ikävä.

- Niinköhän? Yritin vähän aikaa sitten soittaa hänelle, mutta hän ei vastannut.

- Ei ihme. Se heitti yöllä puhelimen seinään aivan raivoissaan. Me vähän ihmeteltiin, mistä te puhuitte.

- Voi jeesus. Onko se jätkä siinä lähellä?

- Se mököttää vielä huoneessaan. Minä vien tämän sinne.

Kuului askelten ääniä, koputus oveen ja muminaa. Sitten kahinaa ja raskas hengitys.

- Huomenta. Et sitten herännyt joulukirkkoon, yritin aloittaa pirteästi.

- Ynnnmmh! No, en niin, kuului möreä ääni.

- Onko krapula?

- Taitaa olla.

- Muistatko mitään viime yöstä?

Pitkä hiljaisuus. Sitten kuiskaus:

- Minulla on niin ikävä sinua.

- Niin minullakin sinua, mutta…

- Tiedän. Minä olen paskiainen. Minä yritin, mutta en vain pystynyt hillitsemään itseäni. Minä niin pelkään, että sinä lakkaat rakastamasta minua.

- Jukka, sinua on rakastettu koko sinun elämäsi ja rakastetaan edelleen. Luulisi sinun voivan luottaa. Minunhan tässä pitäisi pelätä rakkauden menettämistä. Minua ei ole koskaan kukaan muu rakastanut kuin sinä!

- Toni, minä en koskaan lakkaa rakastamasta sinua.

- Voi Jukka, minä rupean kohta pillittämään. Ihan oikeasti. Mutta sinun täytyy ymmärtää, että minä en aio kestää mustasukkaisuutta yhtään.

- Joo, joo. Se tunne vain käy joskus päälle niin, että siihen meinaa tukehtua. Ei sitä ole helppo hallita.

- Ehkei. Mutta kai tajuat, ettei siihen ole pienintäkään syytä. Sinun on luotettava minuun.

- Kyllä minä sinuun, mutta entä ne muut!

- Ne muut joutuisivat raiskaamaan minut! Ja vaikka en olekaan sellainen tappelija kuin sinä, niin se raiskaus jäisi kyllä yritykseksi.

- Hehheh. Pääsisinpä kärpäsenä näkemään sen tilanteen. Sinä heilumassa nyrkit pystyssä.

- Mitä? Kärpäsenä? Jos olisit paikalla, saisit kyllä jumalauta puolustaa minua.

- No helvetti, tietenkin tekisin sen, sankari heräsi uhoon. – Kuule, mitä jos tulisin jo tänään kotiin?

- Etkä tule. Sinä tulet huomenna Jaanan kanssa niin kuin on sovittu.

- Etkö sinä halua minua sinne?

- En tänään.

- Mitä aiot tehdä sitten? Näetkö kavereistasi?

- En. Aion löhötä.

- Onko varma?

- Kuuntele itseäsi. Sinä aloitat taas.

- Enkä aloita. Kunhan vain…

- Mitä!?

- No. Et petä minua.

- Voi saatana, sinun kanssasi. Jos aion pettää, kerron siitä sinulle kaksi ja puoli viikkoa etukäteen niin, että ehdit tottua ajatukseen!

- Sinä siis voisit ajatella sitä! Myönnä pois.

- Haista paska. Huomiseen.