Toni

Jukka ja minä menemme kolmen viikon päästä naimisiin. Tai siis rekisteröidymme. Vähän jännittää ja kihelmöi vatsanpohjassa, vaikka kyse on oikeastaan vain vallitsevan tilanteen virallistamisesta. Tuossa se komea kaljupää istuu tämän ruokapöydän toisessa päässä ja lähettelee omalla läppärillään kutsuja kotiväelleen ja kavereilleen. Minä kutsuin vain joitakin kavereita. Sukulaisillani ei ole mitään tekemistä niissä juhlissa. Nyt se nosti päänsä ja hymyilee minulle.

- Mitä sinä teet?

- Kirjoitan meidän tarinaamme.

- Koko jutunko?

- Koko totuuden. Mitään salaamatta, mitään lisäämättä.

- Etkö voisi edes vähän kaunistella minun osuuttani, Jukka vetoaa muka mutrusuuna.

- Jos olet osuutesi elänyt, niin kyllä sinä kestät sen lukeakin.

Minua naurattaa. Nyt hän painoi päänsä hymyillen näyttöä kohti ja alkoi jatkaa kutsujen kimpussa.

Olemme olleet enemmän ja vähemmän yhdessä nelisen vuotta. Kaksi viimeistä olemme asuneet yhdessä. Se oli elokuuta, kun törmäsimme toisiimme. Ja minä todella tarkoitan, että törmäsimme. Oli perjantai, ja olin istunut tiiviisti kahdeksan tuntia työpöydän ääressä niin, että perseeni tuntui levinneen hehtaarin suuruiseksi. Koko ruumiini huusi liikuntaa. Menin kotiin kaupan kautta. Heitin ruuat jääkaappiin, panin saunan päälle, vaihdoin lenkkivaatteet ja painelin ulos.

Lenkkipolku alkoi ihan silloisen kotitaloni päädystä. Parin sadan metrin päässä polku kaartoi jyrkästi oikealle ylös rinteeseen. Siinä on paksulti pusikkoa niin, ettei ylämäkeen näe yhtään. Olin juuri kiihdyttänyt kunnon vauhtiin, että selviäisin kepeästi mäestä. Silloin PANG! Lensin komeasti polun yli toiseen pusikkoon selälleni. Törmäys oli niin raju, että keuhkoni tuntuivat menneen kasaan. En saanut ilmaa ja tuijotin puoli pökerryksissä taivaalle. Polulta kuului äkäistä ärinää:

- Saatana, perkele! Kuka helvetin kusipää…

Silmänurkastani näin ison, kaljupäisen miehen makaavan polulla. Hän kohotti päätään ja kääntyi minuun päin. Hänen naamansa oli ihan veressä, mutta vihaa hehkuvat silmät näkyivät selvästi. Voi paskat, minä tunnistin miehen! Jääkylmä hiki pusertui hetkessä hiusrajaani. Tyyppi oli kaupungin suurimman ja halvimman räkälän portsari, kuuluisa vittumaisuudestaan. Huhuttiin jopa, että hän olisi ihan huvikseen hakannut muutaman asiakkaan. Olin varma, että minua odotti todella kurja kohtalo. Mutta mies kysyikin huolestuneella äänellä:

- Kuinka sinun kävi? Oletko kunnossa?

Sain nyökäytettyä päätäni. Vedin varovasti ilmaa keuhkoihin. Äkkituntumalta ei muualla kehossa tuntunut kipuja. Kaveri polulla alkoi kohottautua, mutta tarttuikin parahtaen oikeaan polveensa. Hän irvisteli tuskasta. Se näytti pahalta. Kierin puskasta polulle ja konttasin vähän arastellen hänen luokseen.

- Anna minä autan.

- Polvi perkele, tyyppi kähisi.

- Naamasikin on veressä. Minulla on auto tässä lähellä, heitän sinut terveyskeskukseen.

- Ei tässä lääkäriä... Olen minä kolhuja saanut ennenkin.

- Mutta polvesi tarvitsee kylmää ja naamasi täytyy puhdistaa.

Ryhdyin auttamaan miestä pystyyn. Kiersin hänen kätensä niskani ympäri ja vedin häntä mukanani ylös. Hän ei totisesti ollut mikään keijukainen, minun mittainen, mutta ainakin sata kiloa, ja käsivarressa tuntui aikamoiset lihakset. Kiersin käteni hänen uumalleen, vau, mikä teräsvartalo. Häkellyin, mutta minusta alkoi tuntua mukavalta olla pelastava enkeli. Lähdimme ontumaan kotiini päin.

- Minulla on ensiapuvälineitä kotona. Tarkistetaan sinun vammasi siellä.

- Okei. Vitun naurettava onnettomuus. Onko kukaan koskaan kuullut, että kaksi äijää juoksee kolarin lenkkipolulla?

Hörähdimme nauramaan. Niitä näitä jutellen, ähisten ja hikoillen selvitimme lyhyen matkan kämpilleni.

Istutin kaverin sohvalle. Hain kylmäpussin ja käärin oikean lahkeen reiteen asti. Mikä pohje, mikä reisi! Toisessa tilanteessa olisin iskenyt himokkaat hampaani niiden lihaan, mutta nyt tyydyin tunnustelemaan asiallisesti polvea.

- Päälle päin ei näy mitään. Paina tätä pussia siihen.

Kaivoin esiin puhdistuskamat ja ryhdyin käsittelemään veristä, mutta ah niin komeaa naamaa. Kesäisen poutapäivän siniset silmät seurasivat minua ilkikurisesti hymyillen.

- Oletko sinä joku lääkäri-hoitaja?

- En, mutta olen ollut kakarasta saakka mukana SPR:n toiminnassa. Tosin viime vuosina se on jäänyt vähemmälle.

Aloin tuntea lievää heikotusta hänen läheisyytensä takia. Tuo lihaksikas kroppa, nuo silmät, virnistelevä suutelusuu, mukavan miehekäs hien haju, hengitys. Taisi silti olla parasta, etten leikkisi homokiinnostuksellani. Ties miten tyyppi riehaantuisi. Niinpä tavoittelin asiallista ääntä:

- Nämä onkin ihan pintanaarmuja vain. Ei taida kannattaa panna edes sidettä. Paranee niin paremmin.

- Minä olen muuten Jukka.

- Ai. Toni.

- Sinä olet jotenkin tutun näköinen.

- No, olen muutaman kerran käynyt teidän baarissanne.

- Jaa. Häirikkö et ainakaan ole, kun en tarkemmin muista.

- En uskaltaisi rähinöidä, kun sinä olet ovella, hymyilin hänelle. – Otatko jotain juotavaa?

- Olut maistuisi.

- Tuota, minulla ei ole koskaan alkoholia kotona.

- Jaa. Mutta kapakoissa käyt. No vesi kelpaa kyllä.

Keittiössä tein kannullisen jäävettä ja panin kahvin tippumaan. Kuulin, kuinka Jukka soitti ilmeisesti työpaikalleen. Hän ilmoitti, ettei taida kyetä sinä iltana töihin, kun oli telonut itsensä lenkillä. Hän naurahti puhelimeen, että olihan hänen naamansa jo saanut tottua kaikenlaisiin tälleihin. Kun hän lopetti puhelun, vein jääveden olohuoneeseen.

- Kahviakin on tulossa, istahdin nojatuoliin. – Kuulostaa aikamoiselta tuo portsarin homma.

- Kuinka niin?

- Kuulin, kun puhuit naamasi kovista kokemuksista.

- Hehe, eivät ne siellä ovella ole syntyneet, Jukka huvittui. - Harrastan vapaaottelua ja siinä saa kestää melko kovaa käsittelyä.

- Oho. Siis sitä, jossa lyödään, potkitaan ja painitaan. Rankka ja raaka laji.

- Onhan se, hän hymyili.

Ihmettelin, mitä iloa sellaisesta tappelusta saa. Jukka puhui mahtavasta adrenaliini- ja testosteronimyrskystä, jonka saa kun ottaa yhteen toisen kaverin kanssa. Että silloin tuntee olevansa todella mies. Sanoin, että itse kaihdan kaikkinaista väkivaltaa ja silti tunnen olevani ihan täysi mies. Jukka tunnusti minun kieltämättä näyttävän tosi mieheltä, mutta innostui silti hehkuen puolustamaan kamppailulajeja ja kysyi, ettenkö minä koskaan ole edes halunnut ottaa yhteen jonkun jätkän kanssa. Sanoin, että kun näen tappeluntyngänkään, pakenen paikalta ilman pienintäkään häpeää. Myönsin kyllä, että mieskunnan historia on yhtä kamppailulajia. Antiikin olympialaisissakin yhtenä lajina oli vapaaottelun edeltäjä pankration, jossa ottelijat – jos eivät kuolleet – menettivät hampaansa. Jukka nauroi, että siinä näin, ja että ehkä minunkin kannattaisi harkita. Siinä vaiheessa menin hakemaan kahvin. Ajattelin, että huh, noin väkivaltaa ihailevan miehen kanssa ei pidä kuvitella mitään seksiin viittaavaakaan. Onneksi en ollut aloittanut mitään viritelmiä. Palasin kahvin kanssa.

- Miten polvi? Pitäisikö vaihtaa kylmempi pussi?

- Tämä on vielä ihan hyvä. Ja minulla on kotona näitä itsellänikin. Pitäisi kai jo lähteä sinne päin. Tuoksusta päätellen sinua odottaa sauna.

Olin unohtanut saunan! Yhtäkkiä pelästyin, että tämä kaveri saataisi haluta sinne. Ei tule kauppoja.

- Niin joo, panin sen päälle ennen lenkkiä. Minä voin heittää sinut kotiin autolla, aloin häätää häntä pois.

- Se olisi tosi hienoa. Tästä on kuitenkin parisen kilometriä minulle, Jukka mutisi, ja väittäisin, että hänen silmissään välähti pettymys.

- Ilman muuta. Tuota polvea ei kannata vielä rasittaa liikoja.

Pelastuin! Saatoin hänet kotiovelle asti. Myöhemmin se ovi tuli minulle hyvin tutuksi. Työntäessään avainta lukkoon Jukka vielä nojasi olkaani koko painollaan:

- Kiitos avusta! Ja hoidosta. Niin ja anteeksi se törmäys.

- Hei, et sinä yksin törmännyt. Minä törmäsin myös.

Erosimme ovella merkillisen lämpimässä tunnelmassa. Hänen sininen katseensa ja hymynsä olivat jotenkin metkat. Kotona saunassa en saanut häntä mielestäni. Väkivallan ihailusta huolimatta hänessä oli jotakin lämmintä ja iloluonteisuutta. Ja olihan hän syntisen komea. Tunnustan, että runkkasin kuvitellen panevani häntä varpaat vapisten.