Markku

Aina kun aikaa järjestyi, teimme moottoripyörillämme retkiä ympäri maakuntaa. Kerran vähän märkänä syyskuun sunnuntaina sonnustauduimme nahkapukuihimme ja vedimme Kontiot jalkaan. Sellaisina hetkinä tunsin aina ylimääräisiä väristyksiä. Lähdimme ajelemaan ilman päämäärää. Tero johdatteli meidät naapurikuntaan yhden syrjäisen järven hiekkarannalle. Nousimme pyöriltä ja riisuimme kypärät. Kävelimme rantaviivaa, potkiskelimme roskia ja heittelimme pikku kiviä järveen. Kahlasimme veteen niin, että vesi ulottui puoliväliin saapasvartta. Yhtäkkiä Tero kysyi hiljaa:

- Oletko tyytyväinen, kun muutit takaisin?

- Joo. Olen minä. Kuinka niin?

- Muuten vain. Etkö kaipaa mitään?

- Niin kuin mitä, ihmettelin, vaikka olisin voinut sormella koskea kaipuuni kohdetta.

- En minä tiedä! Jotain!

- No vittu, kai minä sitten jotain kaipaan, ärähdin takaisin.

- Mitä!

- En saatana sano! Mitä itse kaipaat?!

- Vittu, en ikinä kerro, Tero huusi naama punaisena.

- Jumalauta, enkö minä ole sinun paras kaverisi!

- Ethän, saatana, itsekään kerro!

- Haista, jätkä, paska, karjuin jo täyttä kurkkua ja tönäisin molemmilla käsillä Teroa rintaan.

Tero oli kaatua veteen, mutta pysyi lopulta tolpillaan. Salaman nopeasti hän huitaisi minua, mutta onnistuin väistämään. Siinä puuskutimme vastakkain vedessä, nyrkit pystyssä ja silmät leimuten. Tappelu oli todella lähellä, mutta kai adrenaliinini ennätti laskea sen verran, että sain hönkäistyä:

- Mistä me oikein riidellään?

- Jaa, en minä vaan tiedä, Tero punastui.

Purskahdimme hysteeriseen nauruun. Niine hyvinemme palasimme kotiin. Minä kyllä tiesin, mistä minä riitelin. Yöllä fantasioin, kuinka tuo tilanne olisi päätynyt tappeluun ja me olisimme kietoutuneet kiihkeästi toisiimme. Runkkasin tuota kuvaa ja itkin kaipuutani ja rakkauttani.

Muuten seksielämäni oli vaatimatonta. Silloin tällöin kävin Tampereella juhlimassa Arin ja Konstan kanssa. Ja he puolestaan viettivät osia lomistaan minun luonani. Vaikka he ovat pari, he ottivat armeliaasti minutkin mukaan kisailuihinsa. Kun Tero tapasi heitä, hän tuntui suhtautuvan heihin hyvin torjuvasti, suorastaan vihamielisesti. Arvelin sen johtuvan siitä, että hän tajusi poikien olevan homoja ja siksi inhosi heitä. Päätin, että minulla on oikeus kavereihini juuri sellaisina kuin he ovat ja Teron on parasta pitää turpansa rullalla. Uhosin mielessäni, että jos Tero urputtaa pojista puoltakaan sanaa, vedän häntä heti turpaan. Mutta ei Tero koskaan maininnutkaan kavereitani, vaikka muuttui selvästi iloisemmaksi, kun he lähtivät takaisin Tampereelle.

Näin elämä suurin piirtein sujui, ja minä olin aika tyytyväinen. Ei pitäisi olla, sillä silloin sattuu kipeimmin, kun kohtalo potkaisee. Vajaa kaksi kuukautta sitten Tero tuli illalla luokseni. Hän oli huolestunut.

- Sinä kun tiedät näistä asioista, sano, mikä meidän äitiä vaivaa. Se on jotenkin laihtunut ja se väsyy tosi helposti.

Nyt kun ajattelin, niin Hanna-täti oli tosiaankin muuttunut. En ollut aiemmin kiinnittänyt häneen huomiota. Jotkut lähellä olevat ihmiset ovat liian itsestään selviä eikä heille voi ikinä mitään sattua. Minäkin aloin huolestua.

- Ei siinä varmaan mitään, mutta käväistään nyt sentään katsomassa äitiäsi.

- Joo, mutta niin ettei äiti huomaa mitään ja huolestu.

Marssimme pellon piennarta Teron talolle. Hanna-täti järjesti pöytään meille iltapalaa. Tarkkailin häntä vaivihkaa. Hän oli laihtunut itse asiassa reilusti. Sormien nivelet paistoivat möykkyinä, posket olivat lommolla ja ihokin oli kellertävän harmaa. Hän liikkui hitaasti ja vaivalloisesti. Kun rupesimme syömään, hän ei ottanut mitään.

- Hanna-täti, mikset sinä syö mitään?

- Ei ole nälkä, ja vatsaakin vähän vääntää.

- Äiti ei syö nykyään juuri mitään.

- Eihän se käy laatuun. Nyt tarvitaan pillereitä, jotka herättävät suden nälän. Heti aamulla ensi töiksenne varaatte ajan lääkärille, yritin leikkiä hilpeätä poikaa.

Kun olimme myöhemmin Teron kanssa kahden, vannotin häntä, että he varmasti varaavat sen ajan. Tero kysyi, oliko se jotakin vakavaa. Valehtelin, että en minä voi sitä tietää, mutta tuskinpa vain, vaikka parempi tutkia kuin katua. Oikeasti pelkäsin heti pahinta, syöpää.

Parin päivän päästä otin sitten Hanna-tädin kyytiin, kun lähdin töihin. Hän oli pitkään hiljaa ja katseli tuttuja maisemia. Viimein hän huokaisi ja kuiskasi:

- Minua pelottaa.

- Niin. Arvaan sen.

Silitin oikealla kädelläni hänen poskeaan. Hän tarttui käteeni ja tutkiskeli sitä.

- Sinä olit niin söpö lapsi. Ja sitten sinusta kasvoi tuollainen miehekäs turjake.

- No entäs Tero sitten, yritin nauraa.

- Sama juttu, hymähti Hanna-täti ja vakavoitui sitten. – Oli niin hyvä, että tulit takaisin. Pelkäsin, että Tero kuolee ikävään. Te jotenkin kuulutte yhteen.

Luoja, että minua kourasi sydänalasta. Hanna-täti rupesi nauramaan ääneen:

- Teidän isännekin hekottelivat, että jos nuo pojat voisivat mennä keskenään naimisiin, niin siitä tulisi elämän mittainen luja mutta myrskyisä liitto.

- Mitä ne äijät semmoisia, protestoin varmaan tulipunaisena.

- Hyväähän ne vain. En tiedä muita poikia, joita olisi rakastettu niin paljon kuin teitä, Hanna-täti hymyili ja kuiskasi sitten: - Kaipaatko vielä kovasti vanhempiasi?

- Välillä niin, etten henkeä saa vedettyä, huokaisin.

- He olivat sinusta niin ylpeitä. Ja olisivat vieläkin. Tiedän sen.

- Kiitos, Hanna-täti.

Kaarsin terveyskeskuksen parkkipaikalle. Saattelin Hanna-tädin lääkärin vastaanotolle ja painuin töihini. Parin tunnin päästä näin ikkunasta, kun Tero kävi hakemassa äitinsä. Ruokapaussilla näin lääkärin. Selitin hänelle suhteeni Hanna-tätiin ja kysyin, miltä tilanne vaikutti. Hän ei voinut ennen koetuloksia sanoa mitään varmaa, mutta ettei hyvältä näytä.

Kun pääsin iltapäivällä töistä, menin suoraan naapureilleni. Teki kipeää teeskennellä reipasta ja kuunnella Hanna-tädin innostunutta selostusta kaikesta, mitä hänelle oli tehty. Hän suorastaan hehkui seikkailuaan, ja Terokin erehtyi hymyilemään helpottuneena. Voi rakas ystävä, liian, aivan liian helpottuneena.

Muutaman päivän kuluttua tulokset olivat tulleet. Jouduin lähtemään töihin niin aikaisin, että Tero sai tuoda äitinsä lääkärille. Minä ennätin käydä etukäteen lääkärin luona, ja hän näytti minulle tulokset. Maksasyöpä. Ei enää mitään tehtävissä. Odotettu elinaika kahdesta kolmeen viikkoa.

Huokasin raskaasti, katkera pala salpasi kurkkuni. Lääkäri pahoitteli tilannetta, minä vain nyökkäsin. Hän sanoi, että toimivan kipulääkityksen takia Hanna-täti olisi tarkoitus ottaa saman tien vuodeosastolle.

Menin töihini, ja meillä olikin aika vilkasta. En ehtinyt käydä missään välissä katsomassa, mikä Hanna-tädin ja Teron tilanne oli. Yhdessä välissä Tero pistäytyi päivystyksen puolella kertomassa minulle, että hänen äitinsä oli siirretty jo osastolle. Lupasin tulla käymään, kun vuoroni loppuisi. Kolmen jälkeen viimein pääsin lähtemään. En vaihtanut edes työvaatteita, kun rynnistin vuodeosastolle. Huoneessa näky oli lohduton. Tero puoliksi makasi äitinsä päällä ja itki. Hanna-täti silitti poikansa päätä. Täti katsoi minuun surullisena, mutta yritti hymyillä. Ajattelin, että minun pitäisi jättää heidät kahden. Sanoin Terolle, että tulisin illalla käymään. Hän nyökkäsi hiljaa.