Markku

Koitti viimein valmistumiseni aika. Vanhempani toivoivat, että tulisin kotiseudulle töihin ja auttaisin tilan hommissa. Minulla oli huono omatunto, mutta halusin jäädä Tampereelle. Tero otti jutun happamin ilmein. Olin kuitenkin päässyt homoelämän makuun, eikä siihen kotona ollut mahdollisuuksia. Sain töitä TAYS:sta, ja lopulta vanhempani suhtautuivat asiaan hyvin ymmärtäväisesti. Joskus mietin näin jälkeenpäin, mahtoivatko he arvata homouteni. Koskaan siitä ei oltu kuitenkaan puhuttu.

Sitten tapahtui järkyttävin. Olin ollut töissä vasta kaksi kuukautta. Olin vapaalla. Olin lähdössä baariin Arin ja Konstan kanssa ja vetämässä nahkatakkia niskaan, kun puhelin soi. Tero soitti.

- Markku. Tero täällä. On tapahtunut jotakin, hän takelteli kuin shokissa.

- Ota rauhallisesti, kaveri. Mikä hätänä, yritin tyynnytellä häntä.

- Tämä on paha juttu. Mene johonkin, jossa voit olla yksin.

- Olen kotona.

- Markku, tapahtui onnettomuus, Tero purskahti itkuun. Minä pelästyin saatanasti.

- Mitä on tapahtunut, huusin hädissäni.

- Rekka ajoi niitten auton päälle!

- Kenen? Mitä?!

- Sinun isän ja äitin ja minun isän! Ne ovat kuolleet. Kaikki kolme!

En muista puhelusta juuri muuta kuin että Hanna-täti puhui jossakin vaiheessa itkuisella äänellä. Hän lupasi huolehtia lehmistämme ja kaikesta muusta, kunnes ehtisin kotiin. Lähdin heti.

TAYS:sta järjestyi vapaata, kunnes saisin asiani hoidettua. Tuo aika on kokonaan suruharson peittämää. Minä toimin aivan koneellisesti, aivan kuin minulla ei olisi ollut tunteita eikä älyä lainkaan. Terokin oli suoraan sanoen ihan avuton. Kulki vain ympäriinsä ilmeettömänä ja tuijotti joskus minua onnettomana. Kaikki järjestyi pääasiassa Hanna-tädin järkevyyden ansiosta.

Hautajaisten jälkeisenä aamuna, kun olin hoitanut lehmät ja toimittanut luonani yöpyneet sukulaiset matkoihinsa, menin Hanna-tädin ja Teron luo. Heidänkin vieraansa olivat jo lähteneet. Istuimme kolmisin tuvan pöydän ääressä. Hörpimme silloin tällöin kahvia. Muuten oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla hämähäkin kutovan verkkoaan. Viimein Tero kuiskasi:

- Entäs nyt? Sinä varmaan myyt kotisi ja muutat lopullisesti Tampereelle?

Hämmästyin. Tero tuijotti kahvikuppiaan. Hanna-täti piirteli sormellaan surullisia ympyröitä pöytään. En ollut tajunnut ajatella tulevaisuuttani yhtään. Vilkaisin Teroa. Hän katsoi minua kulmiensa alta. Veitsi iski minun palleaani. Tuo mies pelkäsi menettävänsä lopullisesti minutkin.

Istuin liikkumatta varmaan minuutin. Sitten kaivoin taskusta kännykkäni ja marssin ulos. Pihalla soitin kuntamme terveyskeskuksen ylihoitajalle. Selitin tilanteeni ja kysyin, olisiko heillä minulle sairaanhoitajan hommia. Hän sanoi, että voisin aloittaa vaikka sinä iltapäivänä. Sovimme kuitenkin, että järjestelisin asiani ensin Tampereen päässä. Pirautin saman tien myös TAYS:iin, jossa irtisanoutumiseeni suhtauduttiin täydellä ymmärryksellä.

Palasin takaisin tupaan. Nuo minun nyt kaksi läheisintä ihmistäni katsoivat minua hämmennyksissään.

- En minä minnekään muuta. Minun kotini on täällä.

Yritin teeskennellä kovapintaista äijää, vaikka kurkussani puristi suuri itku. Mutta Hanna-tädille ja Terolle tuotin selvästi suurta iloa. Terokin oli vähällä lentää tuvan kattoon. Vähän hämmentävää hautajaisten jälkeisenä päivänä. Selitin, mitä olin pihalla tehnyt.

- Hah! Sinusta tulle sittenkin maanviljelijä, senkin lukiolaisnulikka, Tero hihkui.

- Mutta miten sinä ehdit tehdä tilan hommat, jos käyt kirkolla töissä, Hanna-täti huolestui. – Vaikka kyllähän me autamme.

- Ei tarvitse. En aio jatkaa tilanpitoa. Panen elikot pois ja annan pellot Teron viljeltäviksi.

- Täh, Tero pudotti leukansa rinnuksille.

- Korvaukseksi saat kyllä sitten auttaa minua metsänhoitohommissa.

- Totta helvetissä autan, Tero pomppasi pystyyn silmät innosta hehkuen.

- Älä sentään kiroile, poika, Hanna-täti torui hellästi poikaansa.

Tero istui alas. Ryhdyimme suunnittelemaan yhteistä tulevaisuuttamme. Tero selitti ja selitti. Tunsin kipeää liikutusta katsoessani Teroa. Hän on oikea maanviljelijä, hänessä on todellista maahenkeä. Kun hieman rauhoituimme, Hanna-täti liitti meidän kolmen kädet yhteen pöydällä.

- Markku, on niin hyvä saada sinut taas kotiin, hän sanoi hiljaa ja kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään.

- Tuntuu hyvältä palata kotiin, sanoin purren hampaitani, etten itkisi minäkin. Tero puristi kouraani niin, että luut rutisivat.

Tuosta kaikesta on nyt jo yli kaksi vuotta. Tero lähti kanssani muuttoavuksi Tampereelle. Hän käyttäytyi siellä rehvakkaasti. Vaikutti kuin hän uskoisi yksin olevansa tuhannesti parempi kuin kaupungin houkutukset. Hetken harkitsin, että piruuttani veisin hänet Mixeihin homoja katselemaan. En kuitenkaan uskaltanut.

Elämä asettui uomiinsa pikku hiljaa. Aloitin työt terveyskeskuksen päivystyksessä. Kesäisin ajelin sinne moottoripyörällä, talvisin isän vanhalla pakulla. Työtoverit olivat tyytyväisiä, kun känniset äijät eivät enää uskaltaneet rähinöidä, kun hoitajana oli tällainen iso, karski jätkä. Toisaalta vanhat mummot tunsivat kummaa heikotusta läheisyydessäni ja turvautuivat halukkaasti käsivarteeni. Ja tietenkin minua yritettiin naittaa vaikka kenelle vanhalle piialle. Minä vain naureskelin niille jutuille.

Kotosallakin kaikki sujui leppoisasti. Hanna-täti tuntui ottaneen elämäntehtäväkseen minun ja Teron lihottamisen. Me pojat autoimme toisiamme aina, missä tarvittiin, pellolla, metsässä ja korjaamolla. Aika pitkään puhuimme myös surustamme, ja se oli suuri helpotus. Vapaa-aikoina kävimme kalassa, juoksulenkeillä ja talvisin hiihdimme. Käsittämätöntä, että meidän urheilumme oli aina vaan veren maku suussa kamppailua. Mitä kaksi näin läheistä ystävää sai siitä, että voitti toisen?

Pahemmaksi asia vain muuttui, kun väsäsimme tyhjentyneeseen navettaani pienen kuntosalin. Siellä rehkimme hiki lentäen ja pullistelimme lihaksia toisillemme. Olihan se toisaalta kiihottavaakin, vaikken voinut sitä paljastaakaan. Kerran toin navettasaliini kirkolta paikallisen urheiluseuran kirpputorilta pienen painimatonkin. Herkuttelin ajatuksella, että haastaisin Teron kunnon otteluun. En kuitenkaan kehdannut, kun pelkäsin, että minulla alkaisi seisoa. Emme olleet vääntäneet sitten sen ylioppilaskesän.