Markku

Olen rakastanut Teroa aina. Hän on minun naapurini. Näen tästä ikkunasta hänen talonsa nytkin. Se on kaunis, punamullan punainen maalaistalo, vajaat kaksisataa metriä tuota pellon piennarta. Seuraavaan naapuriin tällä syrjäkylällä onkin sitten jo kilometri.

Rakastin Teroa jo lapsena. Olemme syntyneet kahden viikon välein, minä ensin. Meidät kastettiinkin yhtä aikaa. Vanhempamme olivat näet hyviä ystäviä keskenään ja saitoina ihmisinä varmaankin laskivat, että yhteiset ristiäiset tulevat halvemmiksi. Hän sai siis nimekseen Tero ja minä Markku.

Olemme tehneet Teron kanssa kaiken aina yhdessä. Vauvoina vaihtaneet tutteja ja rakentaneet Lego-linnoja. Kolhineet polvemme verille soratiellä, pudonneet kevätpuroihin kainaloita myöten. Olemme juosseet, hiihtäneet ja painineet yhdessä, ja se urheilu sitten olikin tosi kiihkeää kamppailua, kun kumpikin on periksi antamattoman kilpailuhenkinen. Kaksin leikimme niin sodat kuin rosvot ja poliisit. Olemme yhdessä vaellelleet lähimetsissä ja kalastaneet järven tyhjäksi.

Tietysti me riitelimmekin. Eihän lähimain ollut ketään muutakaan, jonka kanssa kinata. Taisimme itse asiassa tapella melkein joka päivä, joskus oikein verissä päin ja täyttä parkua. Mutta joka riidan me sovimme saman tien keskenämme ja vannoimme olevamme parhaat kaverit. Vanhemmillemme valehtelimme haljenneista huulista ja mustelmista milloin mitäkin. Vähän luulen, että he salaa hymyilivät meidän totisille selityksillemme.

Pahinta oli, jos jompikumpi tai molemmat sairastuivat, emmekä päässeet toistemme luo moneen päivään. Se ikävä oli kärsimystä. Nytkin, kun ajattelen sellaisia päiviä, muistan tunteneeni sen kaipuun ruumiillisena tuskana. Opimme kyllä viestimäänkin sellaisina aikoina. Koska näemme toistemme huoneiden ikkunat tuon pellon yli, välkyttelimme pimeällä taskulamppujamme. Ei meillä mitään salakieltä ollut. Kunhan vain ilmoitimme, että täällä ollaan. Se lohdutti.

Koulunkin kävimme yhdessä. Tai siis ala- ja yläasteet. Olimme aina samalla luokalla ja vierekkäisissä pulpeteissa. Eikä kirkonkylän pojat uskaltaneet kiusata kumpaakaan meistä sen jälkeen, kun ne pari kertaa saivat meidän vimmaisen taisteluparin kimppuunsa. Muuten olimme kunnon oppilaita, urheilussa tosi huippuja, muissa aineissa keskinkertaisempia.

Tero ei jaksanut innostua koulunkäynnistä ja yläasteen jälkeen hän meni ammattikouluun autonasentajalinjalle. Minä jatkoin lukioon. Tero oli pahoillaan, kun tiemme erosivat. Hän yritti todistella minulle, että on tyhmää ajanhukkaa mennä lukioon, kun meistä kumminkin tulee maanviljelijöitä kotitiloillemme. Olin minäkin suruissani, mutta kotona kannustettiin lukioon ja halusin minä sitä itsekin.

Oli muutakin. Oli salaisuus. Olin kuusitoistavuotias homo. En tosiaan puhunut siitä kenellekään, ihmettelin vain itsekseni, mitä se tarkoittaa. Kesällä ennen lukion alkamista Tero kaahasi kerran mopollaan meidän pihaamme. Muistan, että oli kolea, pilvinen päivä. Terolla oli nahkatakki ja Kontio-saappaat niin kuin meillä aina oli. Minä katsoin häntä, ja minun sydämeni nyrjähti. Minä tajusin, että minä rakastan häntä, että hän on seksikäs, varsinkin tuossa asussa, että minä himoitsen häntä, että minä en koskaan, en ikinä voi kertoa sitä hänelle. Siinä pihalla minä muutuin raskaaksi, jääkylmäksi valurauta-Markuksi. Se oli epätoivoista surua, tietoa siitä, ettei koskaan saa sitä, mitä eniten haluaa.

Hyppäsin oman moponi selkään, ja lähdimme kaahailemaan. Mielessäni myllersi merkillinen tunteiden sekamelska, rakkautta, kauhua ja raivoa. Ajoin edellä kaasu pohjassa metsäteitä, kinttupolkuja ja lopulta rantaa pitkin talojemme yhteiselle kesäsaunalle. Tero kurvasi perässäni ja riisui kypäränsä:

- Hullu jätkä! Mitä sinä noin ajoit?

- Ääh, en mitään, yritin hymähtää.

- Vaivaako sinua joku?

Kumarruin poimimaan rannasta pieniä kiviä ja aloin viskoa leipiä. Tero istui penkille saunan kuistilla ja katseli heittelyäni.

- Kyllä sinua joku vaivaa.

- No ei vaivaa!

- Pelkäsin, että jos ajat puuhun ja kuolet, niin minä en osaa tehdä mitään.

Hämmästyin ja käännyin Teroon. Valtaisa hellyys tuota saapasjalkaista korstoa kohtaan tulvahti sisälläni. Purskahdin nauruun:

- Hei, ainahan olisit voinut soittaa hautaustoimistoon, että täällä olisi yksi ruumis. Tulkaa hakemaan se pois ennen kuin madot syö sen.

- Haa! Vai ruumis, senkin paskiainen, Tero kiljahti riemuissaan.

Hän pomppasi pystyyn ja syöksyi saman tien minun kimppuuni. Kaaduimme painimaan rantaheinikkoon. Niin meille tyypillisesti pieni kisailu muuttui pian totiseksi taisteluksi. Mutta sitten tapahtui jotakin. Juuri kun sain hikipäässä puristettua Teron alleni, tunsin kiihottuvani. Minä nautin tästä! Ja minun kaluni myös! Säikähdin valtavasti. Riistäydyin irti ja menin penkille istumaan. Tero makasi vielä maassa ja katsoi minua haavi auki:

- Et sinä vielä minua voittanut!

- Ei sen väliä. Lapsellista touhua, mumisin hämilläni ja itselleni vihaisena.

- Mikä?

- Tuo meidän iänikuinen painiskelumme, ärähdin.

- Voi jumalauta, jätkästä on tullut kiltti lukiolaispoika eikä amislaisen seura enää kelpaa.

Tero kömpi ylös, ja minä näin, että hän oli loukkaantunut. Sydäntäni vihlaisi. Nousin ja autoin Teroa putsaamaan roskia vaatteista.

- Kuule, Tero, haista sinä paska. Tiedät, että tulet olemaan minun paras ystäväni aina. Hautaan saakka ja senkin jälkeen.

- Joo. Ja taivaassa tanssimme harppujen tahdissa.

Nauroimme aivan hulluina ja loikimme kumisaappaissamme saunan ympärillä taivaan iloja matkien.

Mutta niin vain kävi, ettemme enää koskaan painineet tai muuten fyysisesti nahistelleet. Kun koulumme alkoivat ja tiemme niiltä osin erkanivat, vietimme kuitenkin kaiken vapaa-aikamme edelleen tiiviisti yhdessä. Puuhasimme kaikenlaista, rassasimme mopojamme ja kävimme lenkillä. Olimme yhdessä reippaina maatilan renkeinä vuoroin hänen kotonaan vuoroin minun vanhemmillani. Työt sujuivat nopeammin kaksistaan. Ja puhuimme kaikesta. Itsestämme, toisistamme, urheilusta, maailmasta. Haaveilimme tulevaisuudesta. Kerroimme uusista koulukavereistamme, ja ainakin minä tunsin välillä mustasukkaisuuden käärmeen luikertelevan sisuksissani.

En muista, että olisimme koskaan puhuneet erityisemmin naisista, mutta seksistä kylläkin. Niin kuin kokemattomat, mutta uteliaat nuoret miehet puhuvat erotiikan ihmemaasta, kähein äänin ja väliin itsevarmoina kurkkuaan karautellen. Kerran keskustelimme hyvin asialliseen sävyyn siitäkin, kuinka homot sen tekevät. Sainpahan silloin tietää senkin, että liukastetta tarvitaan.

Yhtä asiaa emme koskaan edes likimainkaan lähestyneet. Minun homouttani, rakkauttani Teroon. Se oli lukittu kylkiluitteni kammioon.