Antinous

Aamu sarasti. Herätyskello soi. En halunnut nousta. En halunnut mennä töihin. En halunnut nähdä häntä.

Pakko kai se oli. Raahauduin vastentahtoisesti sängystä ja puin vaatteet päälleni. Kävelin alakuloisesti tietä pitkin talleille. Kuullessaan soran rapinan hevoset alkoivat hirnua. Katsoin ympärilleni. Tuttua Nakamura-maastopyörää ei näkynyt missään. Menin talliin. Ei jälkeäkään Mikaelista. Mitäköhän tämä nyt tarkoitti. Otin kauraämpärin ja aloin hoitaa hommiani. Tallin vanhin hevonen, Miska, haisteli mua pilttuustaan. Se painoi pehmeän turpansa mun poskea vasten ja rohisi hiljaa. Kuiskailin hevoselle rauhallisesti, silitin sen kaulaa, juttelin sille, ja sen pienen tovin mulle tuli parempi olo.

Mikaelia ei näkynyt koko päivänä. Elsa sanoi että Mikael oli kipeä, se oli soittanut kuulemma aamulla. Niin varmaan joo oli kipeä... Olin toisaalta helpottunut, ettei mun tarvinnut kohdata häntä. Mutta toisaalta tuntui niin yksinäiseltä tehdä kaikki yksin, minkä olin viimeisen kuukauden aikana tottunut tekemään yhdessä. En tosin tiennyt, miten pystyisin jatkamaan hänen työkaverinaan. Olin kuin umpikujassa.

Mikael ei tullut seuraavanakaan päivänä farmille, eikä seuraavanakaan. Näin kului kokonainen viikko. Eräänä iltana, kun olin jo pessyt hampaani, kömpinyt peiton alle ja sammuttanut valot, joku koputti mun huoneen oveen.

- Kari, Kari? Nukut sä jo? Elsa avasi huoneen oven. Hänellä oli yöpaita jo päällä.
- Voinko mä tulla sisään. Voitaisko jutella vähän?
- Juu, okei, mä mumisin.

Elsa istuutui mun viereen sängylle ja huokasi.

- Kari...
- Noh?
- Mitä oikeen on tapahtunu?
- Kuinka niin? yritin kuullostaa hämmästyneeltä.
- Kyllä sä tiedät

Elsa kuulosti huolestuneelta. Hän laittoi kätensä mun kädelle hiukan silitti mua äidillisesti.

- Mitä Mikaelille on tapahtunut. Kyllä mä tiedän, ettei se oo sairas. Te olette riidoissa, eikö niin? Olin ihan poissa tolaltani.

- No tuota, t-tuota,,, änkytin. Kesti kauan ennen kun sain mitään sanotuksi
- Kyllä sä voit Kari mulle kertoa.
- No tuota,... hmmm... kun minä vain.... me vain...

Se tuntui niin vaikealta sanoa

- Mä tykkään pojista.

Odotin jotakin. Räjähdystä. Elsa kauhistuisi, soittaisi mun äidille, soittaisi sitten Mikaelin vanhemmille, ja sitten poliisille. Mitään räjähdystä ei kuitenkaan tullut.

- Ja sä oot ihastunu Mikaeliin eikö niin?

En vastannut mitään, annoin hiljaisuuden puhua puolestaan. Elsa huokaili hiljaa.

- Kyllä mä kai aina tiesin, että sussa on jotakin erikoista. Noin mukava ja komea poika, eikä tyttöystävää koskaan. Kyllä mä tiesin ettei sua naiset oikeen innosta. Ei sun äitis koskaan mulle mitään suoraan sanonut, mutta kyllä se antoi vaan ymmärtää asian niin.

Olin ihan hiljaa. Elsa ei ollut koskaan puhunut mulle noin. Me ei koskaan oltu keskusteltu mistään näin yksityisestä.

- Tiedäthän sä, että olit sä mitä tahansa, niin mulle oot aina sama rakas Kari?

Elsa ojensi kätensä ja me halattiin. Mun sisälläni paisui syvä kiitollisuus ja rakkaus tuota naista kohtaan. Tirautin muutaman kyyneleen hänen olkapäälleen.

- Kyllä se Mikael sieltä varmaan uskaltaa takaisin. Voitte sitten puhumalla selvittää välinne.
- Tuskin, minä mumisin.
- Äh, kyllä varmasti.
- Koitahan nyt nukkua.
- Hyvää yötä
- Hyvää yötä.

Elsa oli juuri sulkemassa huoneen ovea, kun kysyin:

- Tuota, Elsa...
- Niin mitä?
- Onks Mikael sitten hetero.

Elsa huokasi syvään.

- Kyllä se vissiin on ihan hetero.

Seuraavana päivänä tallille meno tuntui jotenkin vielä raskaammalta. En jaksanut oikeen keskittyä mihinkään. Mieli oli turta. Eilinen keskustelu Elsan kanssa oli jotenkin vaan syventänyt mun haavoja, vaikka mulle olikin tullut siitä ihan hyvä mieli.

Päivällä satoi, ukkostikin hiukan. Kävelin laitumella ajatuksissani. Istuin kivellä ja katselin hajamielisesti lammen pinnasta heijastustani, kuin Narkissos. Mun mielestä mulla oli ihan miellyttävät kasvot. Mun hiukset oli sysimustat ja silmät siniset.

Nousin ylös ja kävelin tallille päin. Kävelin loivaa ramppia pitkin tallirakennuksen yläkerrokseen, jossa oli iso heinävarasto. Aurinko paistoi sisääs himmeistä yläikkunoista ja lautaseinän kapeista raoista. Sade ropisi kattoa vasten.

Istuin heinäpaalilla ja mietin. Mietin miettimistäni Mikaelia. En saanut häntä hetkeksikään ajatuksistani. Huomenna, ajattelin, ottaisin pyörän ja ajaisin naapuritilalle ja etsisin Mikaelin käsiini. Tää ei voinut jatkua. Mä en jaksanut enää. Kourin käsilläni kuivia heiniä ja haistelin niitä. Olo tuntui hajanaiselta.

Elsa oli pyytänyt mua jäämään sen luokse vielä toiseksi kuukaudeksi. Vaikka ensin olinkin ollut aivan myönteinen ajatukselle, en enää tiennyt, haluaisinko. Varmaan lähtisin ylihuomenna takaisin kotiin. En mä täällä jaksaisi olla enää. Mulla ei ollut edes Mikaelin puhelinnumeroa, enkä kehdannut pyytää sitä Elsalta.

Käännyin äkisti katsomaan, kun kuulin takaa askelia.

Siinä hän seisoi. Hiukset sekaisin sateesta. T-paita ja shortsit likomärkänä. Hän seisoi vain muutaman metrin päässä musta niin, että saatoin nähdä hänen kasvonsa.

Hänen katseessaan oli jotain niin syvää, jotain surullista. Hän tuijotti mua silmiin. Katsoimme pitkän aikaa toisiamme. Hän oli niin kaunis. Mulla alkoi kyyneleet pyrkiä silmiin, mutta päätin pysyä nyt kovana. En halunnut menettää itsehillintääni enää.

Mikael astui mua kohti. Hän vapisi, sen näki selvästi. Sateen myötä oli tullut viileä. Astuin askeleen taaksepäin ja olin kompastua heinäpaaliin. Mikael vain tuli mua kohti. Hän tuli ihan lähelle mua. Aistin hänen läheisyytensä taas niin voimakkaana. Mua rupes itkettää ihan pakostakin jo.

Mikaelinkin silmistä valui kyyneliä. Hänen äänensä värisi.

- Anteeks, Kari...

Mikael astui eteenpäin mua kohti. Mun selkä oli vasten heinäpaaleja. Jossakin mun sisällä teki mieli juosta pois. Huutaa ja raivota ja kirota. Hän oli niin lähellä...