Antinous

Nyt, rakkaat lukijani, seuraa hiukan erilainen tarina. Se ei kerro (ainoastaan) kyrvän lutkutuksesta, perseennuolemisesta, panemisesta, ynnä muista elämän ohikiitävistä, valjuista iloista. Niitä tämä sivusto on täynnä muutenkin, toinen toistaan itseääntoistavampia ja tylsempiä. En väitä tosin että omakaan imelähkö luomukseni ylentäisi teidän mieltänne, mutta ainakin olen yrittänyt säveltää jotakin toisenlaista, jotakin syvällistä (mitä se sitten tarkoittaneekin.) Tarinani kertoo ennen kaikkea kahden pojan ystävyydestä ja ennen kaikkea tulisesta rakkaudesta.

Se oli taas yksi niistä kuumista kesistä, kun pääsin viettämään lomaa maaseudulle. Äitini kaverilla oli siellä laajat tilukset; hevosfarmi ja kymmeniä hehtaareja kullanruskeaa viljapeltoa, sellaista joka niin kauniisti laineilee vienossa kesätuulessa.

Mulla ei ollut kotipaikkakunnalla juurikaan ystäviä, joten oli ihan mukavaa vaihtelua päästä pois kaupungista, varsinkin nyt, kun edellisestä kerrasta oli kulunut jokunen vuosi. Mutsin kaveri, Elsa nimeltänsä, oli aina ollut mulle mukava ja oli useana kesänä pyytänyt mut luokseen Metsäkylään auttamaan muutamaksi viikoksi farmin hommissa. Ihan mielelläni mä sinne aina menin, ja maksoihan Elsa aina mulle siitä työstä ihan mukavasti.

Äiskä ei kai ollut ollut Elsan kanssa puheväleissä pariin vuoteen, kun ei siitä ollut juurikaan puhuttu meidän perheessä. Sitten noin kuukausi aikaisemmin se oli yllättäen ilmestynyt mun ylioppilasjuhliin, ja toivottanut mut tervetulleeksi sen luokse.

Oli kaunis kesäkuun perjantaiaamupäivä, kun nousin bussiin. Matka vei kolmisen tuntia ja bussissa oli kuuma kuin pätsissä. Kirosin hiljaa, etten ollut edes tajunnut ottaa vesipulloa mukaani. Repussa mössääntyneet eväsleivätkään eivät jaksaneet oikein maittaa.

Joskus siinä yhden kahden aikaan tulin perille. Tai no, en minä nyt perillä vielä ollut, mutta sain ainakin nousta bussista ulos. Tien toisella puolella jökötti vanha Ford ja sen ohjaamosta, avonaisesta ikkunasta tirkisteli Elsa, joka tööttäsi auton torvea rivakasti. Ai jumankauta mikä meteli siitä lähti.

- Kari, tänne päin! Tuu kiireesti, ei tässä voi kauaa autolla seistä.

Naisen kasvot olivat pelkkää korviin asti ulottuvaa hymyä, jonka yläpuolella pilkkuivat terhakkaat silmät ja sysimustat hiuskiehkurat. Rahtauduin Fordin takapenkille. Autossa tuoksui vahvasti koirilta ja Wunderbaumilta.

- Mitä kuuluu, Kari? Kiva kun pääsit tulemaan. Mitenkäs perhe voi? Käykö iskä töissä?

Tällaisia kysymyksiä Elsa aina kyseli multa, eikä me oikeastaan koskaan juteltu mitään kovin henkeviä. Intiimein kysymys taisi olla: "Onkos sulla jo tyttöystävä?" johon taisin aina vastata jotakuinkin: "Ei mulla nyt tällä hetkellä,,," tai "Eipä oo nyt sattunu ketään sellasta kohdalle" Jostain syystä en ollut katsonut kertoa Elsalle, että tytöt eivät oikein jaksaneet kiinnostaa, (ei sikäli että mulla olisi ollut poikaystävääkään). Mun lähimpien ystävien lisäksi vanhemmat olivat ainoat, jotka tiesivät mun pikku poikkeavuudestani.

Matkasimme levollisesti hiekkaista maan tietä ja juttelimme niitä näitä. Maisema näytti juuri siltä, kuin aina ennenkin: Eri värisiä ja kokoisia peltoja, havumetsikköjä, laitumia, taloja, puisia sähkötolppia tien vieressä ja riveittäin niitä valkoisia palleroja; niitä, joihin säilötään eläinten rehua, kait...

Viimein auto kurvasi pihaan. Päivä oli kuumimmillaan ja tuntui helpottavalta päästä ulos.

- Ota kamppees ja mennään sisään. Tällä kertaa saat nukkua yläkerrassa kun siellä on tehty remontti viime kesänä. Kävelimme isoa vaaleaa puurakennusta kohti. Sirkat sirittivät pensaikossa ja mehiläiset pyörivät. Veijoa ei näkynyt missään. Se oli Elsan uusi ukko. Mun mielestä se ei tehnyt mitään muuta, kuin luki lehteä ja poltti tupakkaa, vaikka mitä se mulle kuulu. Oli kuitenkin selvää, että Elsa oli se joka teki työt ja päätti tasan tarkkaan missä kaappi seiso..

Näitä ajatuksia pyöritellessäni Elsa pysähtyi ja puhkesi puhumaan jollekulle. Katsoin ympärilleni ja hätkähdin. Pensasaidan toiselta puolelta pilkotti nuoren miehen naama..

- No hei Mikael, tultiin taas. kävin vain hakemassa tän apulaispojan bussipysäkiltä. Te ette olekaan ennen tavanneet.. Oletko vienyt hevoset jo ulos?

Aurinko oli paahtanut pojan ihon tummaksi ja hänen tukkansa oli palanut vaaleaksi. Vankkojen, voimakkaiden hartioiden yläpuolella hänellä oli mitä kauneimmat kasvot.; suorat, miehekkäät piirteet, tuuheat, kuunsirpin muotoiset kulmakarvat ja täydellisen mantelinmuotoiset pronssinväriset silmät. Hänen ihana veitikkamainen hymynsä teki myös hänen piirteistään viattoman poikamaiset.

Mikaelin katse poikkesi kiinnostuneesti Elsasta aina välillä minuun, ja joka kerta käänsin kiireesti katseeni muualle, minkä hän ehkä huomasi. En vain pystynyt olla tuijottamatta häntä, niin komea hän oli.

Nuorukainen kääntyi ja sanoi menevänsä jatkamaan töitään. Hän väläytti minulle pienen hymyn, mistä olin aivan liian tainnoksissani vastatakseni siihen. Kiirehdin Elsan perään päärakennukseen.

- Mikael on meidän uusi tallipoika, Elsa sanoi, hän on vuoden vanhempi , kuin sinä, ja tekee nyt hommia täällä ainakin kesäisin, kun Risto muutti viime talvena kaupunkiin..

- Aijaa, okei, vastasin ylimalkaisesti. Risto , edellinen "tallipoika" oli ollut töissä Rikalan farmilla vuosikymmeniä. Hän osasi aina kertoa hauskoja juttua.

Yläkertaan päästyäni ja saatuani hetken rauhan, heittäydyin sängylle makaamaan. Mua hävetti ihan hitosti. Olikohan se poika huomannut, että mä kuolasin sitä? Aika varmasti se oli kyllä hetero, mikä oli toisaalta helpottavaa. Mutta toisaalta vielä tuore mielikuva tuosta komistuksesta sai mut kiimaiseksi.

Seuraavat päivät farmilla kuluivat työtä tehdessä. Olin paljon yhteistyössä Mikaelin kanssa; aika lailla meillä oli samat hommat. Vietiin hevosia edestakaisin, laitumelle ja talliin. Kärrättiin lantaa kottikärryllä paskakompostiin. Kaikkea tuollaista yleistä tallihommaa. Käytiin ratsastamassakin välillä. Tutustuin Mikaeliin paremmin, ja meistä tuli nopeasti ystäviä. Hän asui isänsä kanssa muutaman kilometrin päässä Rikalan farmista, ja tuli pyörällä joka aamu töihin. Hän oli luuytimiin asti maalaispoika.

Juuri se teki hänestä niin ihmeellisen! Hän oli niin luonnollinen ja teeskentelemätön. Hän ei ollut niinkuin ne kotikaupungin pojat, joilla oli vp-valkaistu blonditukka, meikattu naama ja ynnämuuta über-gay -meininkiä. Huomasin kaikkien noiden päivien aikana, että vaikka tyydyinkin olemaan Mikaelin kaveri ja katselemaan häntä matkan päästä, niin mun sisällä kasvo koko ajan palava tunne häntä kohtaan. Mikael oli hetero, olin varma siitä, vaikkakin joskus musta tuntui että se katseli mua jotenkin oudosti.

Mun kokemukset pojista ei ollu kovin kaksiset. Olinhan mä puuhastellu muutaman kundin kanssa kaikkea kivaa; tehnyt kuumia tutkimusmatkoja aistien maailmaan. Mutta en ollut ikinä suudellut poikaa, en ollut koskaan ollut oikein ihastunut. En kai ollut koskaan oikeasti tahtonut osoittaa rakkautta miehelle.

Eräänä iltana menimme Mikaelin kanssa joelle uimaan. Elsa oli pakannut meille eväitä mukaan ja saimme pitää vapaapäivää. Mua ei kylläkään huvittanut uida. Istuin laiturilla ja katsoin, kuinka Mikael riisui itsensä ilkialasti. Ah, hänen vartalonsa oli niin sulokas, etten sitä ihmiskielellä edes voisi kuvailla. Hänen kuvankaunis vartalonsa oli rankan työnteon jäljiltä kiinteä ja lihaksikas. Hänellä oli leveä rintakehä, ja nännit kuin kaksi pientä kirsikkaa. Hänen lanteensa olivat kapeat ja suoraan navasta alaspäin juoksi pikimusta karvajuova hänen haarovälinsä karvoitukseen, tuon jumalaisen kapistuksen ympärille.

Mikael nousi vedestä ja kävi istumaan viereeni laiturille ja juttelimme jonkin aikaa.

- Muuten, tuli mieleeni, onko sulla tyttöystävä? Mikael kysyi yhtäkkiä. Hätkähdin.

- Öh, miten niin?

- Hah, tulipahan vaan mieleeni, Mikael naurahti.

- No ei mulla oo.

Hetken hiljaisuus

- Onkos sulla sitten? kysyin.

- Ei mullakaan ole. Enää. Meillä meni poikki.

- No voih, olen pahoillani. En tiennyt mitään muutakaan mitä vastata.

Mikael jatkoi:

- Mua ei vaan jostain syystä jaksanu enää kiinnostaa. Olihan Emma oikein mukava ja nätti tyttö ja sillai. Mut meiltä vaan puuttu se jokin.

- Niin. Mullakaan ei ole kokemusta "siitä jostakin".

- Kai sullakin nyt joku likkaystävä on ollu, Tai ees joku ihastus? Kerro nyt.

- Ei mulla kyllä oo.

Olin hämilläni, en ollut ihan varma mihin tää keskustelu oli menossa. Katsoin komeata kaveriani syrjäsilmällä. Hän raaputti päätään mietteissään.

- Mennään uimaan, Mikael sanoi.

Pulahdimme viileään veteen. Joen virtaa vastaan joutui hiukan uimaan vastaan.

- Niin, miks sulla ei oo likkaystävää, Mikael jankkasi vielä

- Öhh, tota,, mietin mitä vastaisin.

- Ootko sä hinttari?

Purskahdin vaistomaisesti nauruun. En tiedä, se kai oli ainoa puolustuskeino.

- Hahaa, näytänks mä susta hinttarilta?

- Ei mut hei, ihan oikeest, ootko sä homo? Mikaelin virne oli pilkallinen.

- No en nyt sentäs, sain vastatuksi. En tiedä miksi vastasin niin. Ja mua kadutti heti kun olin sanonut sen. Entäs jos...

Keräsimme kamppeemme laiturilta ja puimme päällemme. Aurinko alkoi jo pikkuhiljaa mennä mailleen. Mikael kiskoi paitaa päänsä yli. Mun tunteet heittivät kuperkeikkaa. Oisko mun pitäny kertoa totuus. Olin niin ihastunut tuohon söpöläiseen. Pitäsikö mun kertoa tunteistani. Ehkä ei.....

- No mikäs nyt mietityttää? hän tokaisi mulle samalla kun kumartui sitomaan kengännauhojaan. Hänen äänensä oli outo, jotenkin kireä.

Sitten yhtäkkiä muhun meni jokin pirulainen. Otin askeleen lähemmäksi nuorukaista, ja kun hän oikaisi selkänsä, ennen kuin ehti tajuta mitään, kumarruin eteenpäin ja suutelin häntä suoraan hänen kosteille huulilleen. Ohikiitävän hetken tunsin hänen ihanan hengityksensä poltteen kasvoillani. Hänen märät hiuksensa hivelivät mun otsaani ja aistin hänen koko kehonsa jännittyneen värinän. Olin kuin hypnoosissa! tuon lyhyen, ekstaattisen hetken riipuin painottomana elämän ja kuoleman rajalla. Mun sydän jyskytti ja silmäni sumenivat hetkeksi. Olin ottanut ratkaisevan askeleen. Ojensin käteni Mikaelia kohti ja suljin hänet syliinsä.

Sitten Mikael äkkiä työnsi mut tylysti pois.

- Älä hei kuule kuvittele mitään, friikki! Hänen äänensä oli yhtäkkiä täynnä järkytystä ja vihaa. Hän kompuroi taaksepäin, otti laukkunsa ja lähti painelemaan kiireesti tietä pitkin. Olin aivan poissa tolaltani. Kyyneleet pyrkivät mun silmiini ja hirvittävä vapina iski muhun.

- Oota, Mikael! huusin ääni väristen. Mutta poika vain kiihdytti tahtiaan ja hävisi nopeasti näkyviinsä. En jaksanut enää huutaa, mun ääni särkyi. Jalat tuntuivat lyijynraskailta. Lysähdin laiturille istumaan ja aloin itkeä. Se tuntui niin pahalta, niin pahalta.

En välittänyt hyttysistä jotka pistelivät mua. Auringosta näkyi enää kapea, punainen juova metsän takana. Mua alkoi paleltaa. Istuin siinä laiturilla ainakin tunnin yksinäni ja lähdin sitten raskain mielin kävelemään huvilalle päin.

Söin iltapalaa vähin äänin keittiössä, kun Elsa ja Veijo tuijottivat televisiota. Elsa tuli jossain vaiheessa keittiöön häärimään.

- Missäs Mikael on?

- En minä vaan tiedä, tais lähteä jo kotia.

- Mut senhän piti tulla syömään iltapalaa meille sun kanssa.

- Ääh, en tiedä sille tuli kiire johonkin.

- Oletteko te riidelleet

- No ei olla. Otin astiat pöydästä ja vein ne lavuaariin. Elsa pudisti päätään ja antoi asian olla.

- Öitä

- Hyvää yötä, Kari.

En saanut unta. Itkin vain onnettomana tyynyyni. Mun sydän oli rikki. Olin rakastunut, ja mut oli torjuttu kylmästi ja raa'asti; "Hei älä kuule kuvittele mitään, friikki!" Tunsin vieläkin Mikaelin lämpimän henkäyksen kasvoillani. Tunsin hänen läheisyytensä kuumuuden. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin yksinäiseksi. Mulla ei ollut ketään, jolle puhua. Elsalle mä en viitsinyt. Se ei tiennyt mitään mistään. Ei se varmaan ymmärtäisi. Kuinka voisin kohdata Mikaelin huomenaamulla kun menen tallille töihin.

Jatkuu sitten seuraavassa osassa (jos tykkäätte kuulla lisää) :)