Kesäpoika

"Vittu! Arvaas mitä?" Sami kysyi minulta palatessaan lippuluukulta.
"Noh?"
"Seuraava juna lähtee vasta vähän alle tunnin päästä ja tääl on 15 astetta pakkasta!"
"Et oo tosissas! No, mitä helvettiä me tehdään tunti?" mä kysyin. Me mietittiin sitten, että nopeammin päästäisiin kotiin, kun käveltäis. Matkaa olisi muutama kilometri, mutta se kuluisi nopeasti ajatellessa lämmintä omaa sänkyä. Oih, ja siellä vielä oma ihana poikaystävä....

"Ootsä koskaan ajatellu, et Ari olis jotenki omituinen?" Sami kysyi multa, kun käveltiin autiota katua kotiinpäin. Joka kolmas katulamppu oli sammutettu.
"No, itse asias, se heitti mulle viime bileis jännän kysymyksen," mä vastasin hiljaa.
"Se kysy et oonks mä homo Se oli kyl tosi kännis, et ei se siitä mitään enää ees varmaan muista."
"Ai?" ihmetteli Sami. "No, ootsä?" Sami virnisti oikein hassulla ilmeellä ja mä säntäsin sen kimppuun nauraen ja pikkusen nyrkittäen sen käsivartta. Tietty se muuttu sitte sellaseks normaaliks painiks mitä me usein painitaan koulunki käytävil. Mä olen Samia aika paljon pienempi, mutten ole silti yhtään heikompi. Me väännettiin toisiamme ja yritettiin saada toinen kaadettua. Sami vetäs kuitenkin multa yhtäkkiä jalat alta käsistä pitäen ja me rojahdettiin yhdessä lumiseen ja sepeliseen maahan.
"Hei, toi oli epäreilua!" huusin Samille hymyillen. Se oli saanut mut selälleen maahan ja se oli mun päällä pitämäs mua paikallaan.
"No, ootsä?" Sami tokaisi. Mä rimpuilin enkä edes eka tajunnu mitä se oli sanonu mulle.
"Siis oonko mitä?" mä ihmettelin huuli pyöreenä.
"Ootsä homo?" Sami kysyi ihan tyynenä vielä pitäen mut tiukasti paikallaan, etten pääsis karkuun sen kyselyjä. Mä menin ihan punaseks ja olin aivan ymmälläni. Miten se nyt tollasta yhtäkkiä kysyy? Enhän mä voi kertoa sille! Mut ehkäpä seki on... En mä voi!

Riuhtasin itseni nopeasti irti Samin otteesta ja kierähdin pois sen alta. En noussu kuitenkaan maasta vaan istuin pää polvien päällä tuijotellen pimeään metsikköön.

"Hei, ei mun ollu tarkotus loukata sua mitenkään. Mä vaan.... mä vaan oon ajatellu, et..." Sami vaikeni yhtäkkiä ja aloin kuuleen hentoa itkua mun takaa. Sami? Itkee? Nostin pääni ylös, jotta kuulisin paremmin ja käännyin nopeesti katsomaan Samiin päin. Se oli vetäytyny sikiöasentoon maahan yhdeksi mustannäköiseksi mytyksi, joka nyki itkun tahdissa. Mitä ihmettä?

"Hei, onko sulla jokin hätänä?" mä kysyin huolestuneena ja tarrasin sitä olkapäistä ja nostin istumaan. Samin silmät oli kyynelissä ja aivan punaset.
"Hei, kerro... Mitä mä tein..?"
"Et mitään.." Sami sai sanottua nyyhkytykseltään "Siinähän se...."
"Mitä? Mitä sä sanoit?" Mulla alkoi ajatukset pyöriä aivan huimia ratoja enkä enää tiennyt mitä seuraavaksi sanoa. Sitten rohkaistuin.

"Hei, älä itke. Kyllä mä voin sulle kertoa. Mä olen homo, mut en tajua miten se suhun liit-... voi ei....." Nyt mä todella vasta tajusin! Mulle alkoi yhtäkkiä valkenemaan yksi jos toinenkin asia Samin ja mun välisellä taipaleella.
"Ei ole totta... Oletko säkin..." mun kieli takelteli eikä sitä sanaa kuulunut. "No olen! Ja helvetti se on painanu mua pitkään, kun en ole uskaltanut sulle siitä sanoa aikasemmin!" Sami huusi itku kurkussa. Mä vedin sen lähemmäs ja otin sen pään syliini.
"Hei, hyvä et tää tuli nyt esiin. Oon vielkin ihan.... WAU!" sanoin pöhkönä ja silittelin mun sylissä kyyhöttävän blondin lyhyitä, geelisiä hiuksia.
"Älä silti itke, hei... Ei täs oo mitään itkemistä! Enhän mä sua aio lyödä! Ei tulis mieleenikään."

En olis koskaan uskonu mitään tällaista tapahtuvan. Enkä ainakaan mitään Samin suunnalta! Mä aina kuvittelin itseni jonkun muun sylissä itkemässä murheitani ja sitä mikä olen. Mutta nyt mä sain olla tuki Samille, mun pitkäaikaiselle tosi hyvälle kaverille jolla onkin sitten sama tilanne kuin mulla.

Nostin Samin maasta ja otin sen kädet pois naamaltaan. Se katsoi kengänkärkiinsä ja oli ihan hiljaa. Mä nostin sen katseen muhun kädelläni leuasta avittaen. Samilla oli pieni sänki, kuten aika monella meidän ikäisellä. Olin oikeesti tosi onnellinen, että Sami oli myös homo, vaikkei meille nyt mitään koskaan kehittyiskään, mut just kuulemani tieto oli kuin joku olis laittanu sulakkeen takas paikoilleen. Ja en missään nimessä halunnu, että Sami tuntis olonsa huonoks äskeisen takia.

"Hei, tää on ihan okei! Älä enää itke, jooko?" lohdutin sitä ja katsoi oikein kiltisti silmiin ja hymyilin vienosti. Saminkin ilme kirkastu vähän ja hymy alkoi paistaan sen kasvoilta. Lopulta se naurahti ääneen ja me halattiin toisiamme tosi lujasti. Tai siis Sami halasi tosi lujasti ja minä perässä. Puristin silmiäni lujemmin kiinni, kun haistoin Samin tuoksun kyynelten kastelemalla kauluksella. Me ei erottu toisistamme moneen minuuttiin, vaikka olikin niin kylmä ilma, ettei ulkona kukaan järkevä olisi ollut. Mutta meillä oli lämmin. Oikein lämmin....