kiira

2.osa

Alex:

Joonas muutti mun elämän ainiaaksi. Sen piti olla vaan hauskaa, vain yhden yön juttu oikeastaan.

Se kiinnitti mun huomion, huolimatta kaikista ihmisistä siellä sinä iltana, ainoa kenet näin oli Joonas. Seurasin sitä sokeasti baaritiskille, sen silmät kohtasivat omani ja olin myyty. Tiesin, että mun oli pakko saada se.

Mutta Joonas oli jo varattu ja jos se olisi ollut kuka tahansa toinen, olisin jättänyt tilanteen siihen, mutta sitten ajattelin; mitä väliä, vain viatonta flirttiä, tai no enemmän tai vähemmän viatonta, missä harmi? Joten pidin katseeni Joonaksessa, vielä tietämättä sen nimeä. Joonas katsoi takaisin salaisesti, vaivihkaa. Muistan kironneeni miehen sen vierellä, joka sai koskettaa tuota suloista, täydellistä enkeliä… seksikästä enkeliä.

Äkkiä se mies sanoi jotakin, mikä sai sen jotenkin suuttumaan. En kuullut sanoja jotka ne vaihtoi keskenään, mutta eipä sillä olisi ollut merkitystä; en olisi ymmärtänyt kuitenkaan. Muistan Joonaksen nousseen ylös ja sanoen jotakin se jätti ne, välittämättä miehestä joka kutsui sen nimeä. Näin tilaisuuteni ja tartuin siihen.

Muistan ottaneeni sen käden omaani, hymyilin, mutten sanonut sanaakaan ja hämmentyneenä se hymyili takaisin, kysymättä mitään tai vetämättä kättään pois. Se nauroi hiljaa, pudisteli päätään, mutta seurasi. Ne kutsui sitä ja me juostiin; toiseen kerrokseen, pimeämmän nurkkauksen varjoon, kaiteen lähelle josta voitiin yhä seurata alakerran tapahtumia; nähdä kuinka sitä etsittiin. Me naurettiin. Meidän katseet kohtasivat, työnsin sen hitaasti seinää vasten ja suutelin sen täyteläisiä huulia. En ollut koskaan aiemmin kokenut yhtä kiihkeää tai täydellistä suudelmaa kuin meidän. Se oli se hetki; hetki josta kuulet aina leffoissa, etkä oikein koskaan usko sen mahdollisuuteen ennen kuin se todella tapahtuu. Se suudelma oli ainut mitä oli, Joonas oli kaikki mitä oli.

”Tuu mun luokse tänään, oo mun tää yö.” Kuiskasin sen korvaan. Sen siniset silmät katsoi syvälle mun omiini, sen huulet raottui kutsuvasti ja hitaasti sen nyökkäsi.

Olin ikuisuudeksi myyty. Kun aamuaurinko nousi, herätti meidät todellisuuteen, en halunnut päästää sitä menemään. Ennen kuin ehdin estää itseäni, olin jo anelemassa sen puhelinnumeroa; anelemassa! Enkä koskaan anele mitään… Joonas oli jo pukeutunut, se katsoi mua, epäröi, mutta lopulta suostui. Se kirjoitti sen alas paperinpalalle.

”Me ollaan täällä ainakin vielä viikon verran, mutten tiedä pystynkö…” Se kertoi mulle epäröiden.

”Soitan sulle.” Lupasin ja teinkin sen.

Miten iloinen olinkaan kun sen miesystävä sairastui ja Joonas tuli uudestaan ja uudestaan mun luokse. Siitä tuli mulle pakkomielle tai sitten olin rakastunut. Ulkomaalainen, joka seurusteli; just mun tuuria. En halunnut että se lähtisi, pyysin sitä jopa jäämään, kirosin oman säälittävyyteni mielessäni. En tiennyt mikä muhun yhtäkkiä oli iskeny, en ollut koskaan aiemmin tuntenut niin tai käyttäytynyt niin. En usko, että se otti mua vakavasti sillon. Se nauroi pehmeästi. ”Ootpa sä suloinen,” se hymyili. ”Oo varovainen mitä pyydät, entä jos tarttuisin tarjoukseen?” Joonas nauroi ja mä todella toivoin, että se tarttuisi.

Mulla todella oli pakkomielle. Kun Joonas oli poissa ainoa mitä ajattelin oli se, ainoa mitä jaksoin toivoa oli että se soittaisi ja vihasin ajatusta sen miehen käsistä sen vartalolla. Mun ystävät oli huolissaan, ne ei ymmärtäneet mikä tässä skandinaavissa oli niin erikoista. Yritin selittää, mutta oli vaikea löytää sanoja jollekin mitä itsekään hädin tuskin käsitti.

”Sä oot mun ensimmäinen Alex, en oo koskaan antanut itseäni sille tällä tavalla, enkä koskaan anna, mä lupaan.” Ne sanat lohdutti mua öisin ja yritin parhaani jotten soittaisi sille liian usein, etten pelottaisi sitä pakkomielteelläni. Halusin toimia viileästi, luulen että onnistuin hillitsemään itseni suhteellisen hyvin. Yritin päästä eroon ajatuksistani siitä, mutta epäonnistuin. Olin rakastunut, ensimmäistä kertaa elämässäni: Se ehkä kuulostaa typerältä, mutta omaa sydäntään on kuitenkin mahdotonta ohjata.

Kuvitelkaa minkälainen shokki on herätä aikaisin aamuyöllä puhelimen pirinään, vastaat ja kuulet epäselvää, katkonaista itkua ja sitten tajuat, että se on mies jota rakastat. Kysyin mikä hätänä ja särkyneellä äänellä se kertoi. Mun sydän löi villinä, vapisin kauttaaltani; ne oli raiskannut sen. Se saatanan paskiainen oli raiskannut mun enkelin! Pyysin sitä menemään Tukholman lentokentälle laivalta jolla ne oli ja sitten odotin ja odotin. Se päivä tuntui helvetin pitkältä. Odotin sen soittoa jota ei koskaan tullut, yritin soittaa takaisin useita kertoja; sen kännykkä oli suljettu ja mulla ei ollut mitään keinoa tietää oliko Joonas edes elossa.

Oli poissa tolaltani, kiihdyksissä, en voinut vain istua aloillani, odottaa ja toivoa parasta; mun oli pakko toimia. Mun ystävät, osa niistä, yritti puhua mut ympäri, mutta olin tehnyt jo päätöksen. Dieter ja Franz oli mun mukana, sana; raiskaaja, on kuin heittäisi punaisen rätin vasten niiden kasvoja. Ne halus nähdä nää kaverit ja antaa niille kunnolla takasin ja lisäksi uusien paikkojen näkeminen kiinnosti. ”Kuka tietää; ehkä mekin löydetään itsellemme pari kuumaa skandinaavia.” Franz nauroi matkalla lentokentälle.

Se oli särkeä mun sydämen; nähdä Joonas niin murtuneena ja kaltoin kohdeltuna. Tiesin heti seisoessani siinä sen ovella, että haluaisin pitää siitä huolta aina ja tunnen yhä niin. Joten menin naimisiin sen kanssa. En koskaan ajatellut, että päätyisin naimisiin, mutta tässä mä nyt oon tai paremminkin; tässä me ollaan. Rakastan Joonasta, tunnen sen joka kerta kun katson siihen.

Joonas on nyt niin pelokas ja epävarma. Kun tapasin sen ensimmäisen kerran se oli niin erilainen siltä osin; itsevarma ja leikkisä. Muistan kuinka katsoin sen vartaloa ensimmäisenä yönä; hämmästellen sen täydellisyyttä. Kerroin miten upea se on ja se kiitti mua hymyillen. ”Oon harrastanut uintia 5-vuotiaasta.” Joonas kertoi. Jos kerron sille nyt kuinka kaunis se on; se punastuu, eikä tunnu uskovan.

En tiedä mitä sen päässä liikkuu, sen silmissä on surua nyt joka tuntuu vallanneen sen, suru on nähtävissä silloinkin kun se hymyilee. Haluan tehdä sen onnelliseksi, haluan saada Joonaksen hymyilemään ja nähdä ilon myös sen silmistä.

Joonas on henkeäsalpaavan kaunis mies, ennen se tiesi sen ja nyt… Oon nähnyt sen katsovan peiliin joskus ja kääntyvän pois kuin inhoten. Kuinka voin tuoda sen takaisin valoon pimeydestä joka on niellyt sen?

Haluan sitä yhä, on hemmetin vaikeaa olla koskematta siihen tavalla, jolla haluaisin koskettaa. On vaikeaa pidellä sitä, vaikeaa suudella sitä, eikä viedä sitä pidemmälle. Joonas on mun mies ja janoan rakastella aviomiestäni. Joskus pieni piru takaraivossani kuiskaa, että mulla on oikeus, me ollaan naimisissa ja mulla on oikeus rakastella mun miestäni, mutta pakotan itseni kuriin. Joonasta on satutettu niin pahasti, en tiedä miten syvälle ne haavat ulottuu, mutta pelkään tekeväni ne syvemmiksi jos toimin liian pian vain tyydyttääkseni oman himoni. Oon runkannut varmaan 2-3 kertaa päivässä. Joskus mun tarvitsee vain katsoa siihen ja mun täytyy juosta ’suihkuun’…kidutusta… On naurettavaa miten usein päivässä voi saada seisokin.

Inhoan jättää sitä yksin, tiedän että sen täytyy olla yksinäinen. On outoa kun on joku odottamassa kun tuun kotiin, en oo aiemmin asunut kenenkään kanssa, en sen jälkeen kun muutin omilleni. Osa mun ystävistä pudistelee päitään kun puhun siitä. Ne luulee että sekosin lopullisesti kun ilmotin että me mentiin naimisiin. Onhan se ehkä hullua, mutta joskus parhaimmat asiat syntyy hulluista päätöksistä. Mun ystävät erehtyy luulemaan mun rakkautta tarpeeksi pelastaa taas yksi pudonnut lintu; ne on väärässä. En koskaan olisi mennyt näin pitkälle, jos en olisi vakavissani; haluan viettää elämäni sen kanssa, koko elämäni. Ja mitä mun ystävät tietää? Eihän ne ei oo koskaan tavannut Joonasta. Haluan antaa sille enemmän aikaa, ennen kuin kutsun uteliaat sudet sisään.

Asunto tuoksuu puhtaalta kun astun sisään, lämpimän ruuan tuoksu tervehtii mun sieraimia.

”Hei kulta,” Tervehdin, kun kävelen kohti keittiötä.

”Tein sulle illallista.” Joonas sanoo ja kehottaa mua istumaan alas. Katson kun se tarjoilee mulle ruokaa, hymyilen sen paljaille varpaille; mun outo pikku skandinaavi. Se kävelee usein paljain jaloin tai pelkissä sukissa, se on jotenkin liikuttavaa.

Joonas istuu alas, kurottaudun koskettamaan sen poskea ja kiitän sitä. On mukavaa tulla kotiin valmiiseen ruokapöytään. Joonas kysyy mun päivästä, mutta mulla ei riitä energia läpikäymään sitä uudestaan. Kysyn siltä sen päivästä, kiitän asunnon siivoamisesta, se hymyilee.

Makaan sängyllä sen vierellä, suutelen sitä, tunnen nälkäni kasvavan, veri syöksyy alas nopeasti, kuinka kauan voin vielä odottaa? Kidutusta… Käytän kaiken tahdonvoiman minkä löydän pakottaakseni itseni kauemmaksi sen kutsuvasta lämmöstä ja suloisista huulista Se katsoo ylös muhun, punaiset huulet raottuen; niin houkuttelevaa.

”Tarvitsen suihkun.” Sanon ja jätän huoneen nopeasti.

Jatkuu....

*Palaute on erittäin tervetullutta! Ja jos jätätte email osoitteen, niin voin lähettää omien sivujeni linkin; minne päivitykset tulevat nopeammin.*