Miia

Tämä tarina käsittelee uskonnollisia aiheita, joten mikäli se häiritsee sinua, niin aiheesta valittamispalautteen sijaan jätäthän lukematta. Kiitos.

Toisekseen tämä on seksinovellin ja rakkaustarinan lisäksi myös kannanotto ainoastaan tietyntyppistä ajatusmaailmaa kohtaan ja tarkoitus ei luonnollisesti ole tuomita koko kirkkoa.

-M.-

*************************************************

- …Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen., leiripastorin sanat kaikuivat lähes rutiininomaisesti siistin, jopa ilmeettömän rukoushuoneen seinistä.

- Aamen.., mutisi Arttu muiden mukana ja avasi silmänsä.

Hän venytteli sormiaan ja taivutteli ranteitaan. Korkeista, lähes kattoon asti ulottuvista kapeista ikkunoista valo leijaili sisään ja Arttu katseli silmät sirrillään ulos, tunsi valon lämmön. Hän hymyili itsekseen. Hän toivoi, ettei pastori kysyisi hänen mielipidettään tämänkertaisista puhumisistaan, joihin oli luultavasti tavoilleen tunnollisena tiputellut pieniä huumorinhippusia nuorisoa viihdyttämään. Arttu ei ollut lainkaan kuunnellut koko saarnaa. Hän oli istunut jälleen puolet jumalanpalvelusta omissa mietteissään, kädet syliin ristittynä, silmät kiinni. Jutellut omia asioitaan yläkertaan. Hän teki usein niin. Se tuntui jotenkin oikeammalta.

Tuolien metallijalkojen kolina ja iloinen puheensorina täytti rukoushuoneen kesän viimeisten leiriläisten rynniessä ulos valoon. Niina pörrötti ohi kävellessään Artun tummaa tukkaa ja kysyi enemmänkin retorisesti virne suupielessään, että mitä Arttu hymyili.

- Me voitetaan teidät tänään, katotaan vaan…, hän huikki Niinan perään, joka nauroi ääneen vastaukseksi.

Kesän viimeisen leirin virallinen jalkapallokuninkuus ratkottaisiin jumalanpalveluksen jälkeen turnausmuotoisesti ja erittäin epämääräisin metodein jaetut sekajoukkueet leiriläisiä ja isosia olivat alkuviikon hioneet taktiikoitaan. Arttu oli hyvin luottavaisin mielen omasta joukkueestaan. Voittajille oli luvassa muiden leiriläisten toteuttama luksusilta saunoineen ja muine luksuksineen. Se kelpaisi kyllä.

Artun syvän rauhallisen olon rikkoi Laurin pehmeänä hersyilevä ääni, joka eteisen puolella yritti koota omaa joukkuettaan kasaan. Varhaisteinit pahimmassa iässä. Arttu tuskin muisti enää aikaa. Laurin suloisen pehmeä ääni sai vatsanpohjassa värähtämään. Laurin äänestä erotti naurun ja Arttu pystyi mielessään näkemään Laurin hymy korvissaan ja valkoinen hammasrivistö välkehtien. Arttu huokaisi syvään eikä noussut tuolistaan vieläkään. Ovi selän takana kolahti kiinni ja samalla hetkellä lintu lehahti ikkunan takana lentoon alhaalla roikkuvalta koivunoksalta. Pikkulintu teki kaaren ikkunan edestä ja katosi näkyvistä. Miten se saikaan lentämisen näyttämään noin kevyeltä ja helpolta? Sinäkö se olit…Oliko tuo minulle tarkoitettu…, Arttu mietti hymähtäen hiljaa. Hän ajatteli yhä Lauria. Enemmän kuin saisi.

*********

Laurin nenänvarren pisamat ja pehmeät lapsenpiirteet olivat kadonneet vuosien varrella ja tilalle oli kasvanut kauniinkomea nuori mies. Silmät tunnisti samaksi ja hymyn, josta ei voinut erehtyä, mutta siilitukka oli kasvanut korvien yli ulottuvaksi ”surffitukaksi”, jonka saisi luultavasti syksyn tullen juuri ja juuri ponnarille. Leirin tytöt olivat aamiaisen jälkeen halunneet väkisin letittää Laurin tukan kahdelle lyhyelle saparolle siinä lopulta onnistuen. Artusta tuntui, että mikään ei ollut muuttunut heidän välillään vuosien saatossa. Jokin vahvempi tunne vei hänet mukanaan riparin ensimmäisestä illasta lähtien, jolloin he olivat päätyneet pariksi johonkin idioottimaiseen iltaohjelman leikkiin. Arttu ei ollut koskaan aiemmin tuntenut sitä outoa värinää vatsanpohjassaan heidän istuessaan takkahuoneen nurkassa lattialla jalat ristissä keksimässä jotain leikkiin kuuluvaa tarinaa ja Laurin pureskellessa pohtivan näköisenä lyijykynän päätä. Arttu ei ollut tunnistanut sitä silloinkaan.

Vasta paljon myöhemmin Arttu oli tajunnut. Ensin halunnut olla tajuamatta, sitten hän ei suostunut tajuamaan ja lopulta oli nostanut kädet pystyyn voimattomana itsensä edessä. He näkivät harvoin, ainoastaan jossain satunnaisissa kirkon juhlissa ohimennen. Jokainen kerta tuntui riipaisevan syvältä ja turhautuminen repi riekaleiksi. Isä oli kotona toitottanut halveksien viimeiseen asti, miten luonnotonta ja Raamatun vastaista nykymeno oli, kun homoliitot vihdoin hyväksyttiin Suomessa ja kritisoi jyrkin sanakääntein nykykirkon tilaa. Arttu oli ollut hiljaa. Hän ei osannut sanoa mitään.

Nyt kaikkien vuosien jälkeen he palaavat Laurin kanssa jälkeen lähtöpisteeseen, kun lasten kesäleirien ohjaajiksi/isosiksi valittujen infokirjeessä luki muiden isosten nimet. Artun sydän oli pysähtyä Laurin nimen kohdalla. Siinä, missä Arttu luki teologiaa, oli Lauri päätynyt opiskelemaan kirkon nuorisotyönohjaajaksi. Arttu ei missään vaiheessa ollut lopettanut Laurin rakastamista, vaikka koko ympäröivä maailma oli sitä vastaan.

Arttu pyöritteli lusikkaa kahvikupissaan ja muisteli kaikkea tätä istuessaan ruokalan pöydän ääressä. Hän kuunteli katkeruutta ja vihaa tihkuen, miten näennäisen suvaitsevainen ja rakkautta saarnaava leiripastori päivitteli muiden ohjaajien kanssa kirkon kahtiajakautumista seksuaalivähemmistökysymyksessä. Hän istui viereisessä pöydässä Lauri seuranaan muiden isosten lähtiessä jo lämmittämään saunaa. Artun joukkue oli kuin olikin voittanut jalkapalloturnauksen. Sen tuoma hetkellinen ilo tuntui musertuvat viereisestä pöydästä kantautuvien sanojen alle. Arttu joutui purra hammasta, ettei olisi keskeyttänyt sitä saarnausta.

- …Niin, ja se Heikkikin.. niin, naapuriseurakunnan… oli viitsinyt julkisesti puoltaa seksuaalivähemmistöjä. Luulisi senkin paremmin tietävän, mikä on soveliasta…, sanat kuuluivat halveksivina Artun ja Laurin pöytään eivätkä he puhuneet kumpikaan.

Vilkaisivat välillä toisiaan ja Arttu oli aistivinaan saman pidätellyn katkeruuden Laurin silmistä, muttei uskaltanut kysyä. Samaa hokemaa hän oli kuullut pitkin elämäänsä.

***********

Kun myöhään illalla (tai yötähän se jo oli) oli leiriläiset ajettu sänkyihinsä ja muidenkin isosten siirtyessä nukkumaan, oli Lauri jäänyt Artun seuraksi rannan laiturille istumaan. Lauri pyöritteli Jaffa-pulloa kädessään ja saunapuhtaat hiukset näyttivät untuvanpehmeiltä Laurin hajamielisesti pyyhkiessä otsalle valahtavaa suortuvaa korvan taakse. Loppukesän yö oli hämärä ja rantasaunan valo valaisi maisemaa paljasten kaikki varjot. Arttu heilutteli jalkojaan vedessä ja kaikki tuntui täydelliseltä. Hän ei voisi toivoa muuta.

Lauri oli vuosia aiemmin heidän riparinsa viimeisenä päivänä konfirmaation jälkeen halannut Arttua ja nyt Artusta tuntui, että hän haluaisi kokea tuon halauksen uudelleen. He puhuivat leirin häämöttävästä lopusta ja upeasta kesästä, jonka tämä leiri oli kruunannut. Kesän kuumuus oli enää muisto, kun Arttu katseli hupparinsa sisään uppoutunutta Lauria, jonka kauniit piirteet hämärä peitti alleen. Kohta olisi heidänkin aika siirtyä nukkumaan, mutta ei vielä. Ei ihan vielä. Arttu yritti keksiä mitä hyvänsä puheenaiheita ja tekosyitä, että voisi pitää Laurin näin lähellä, ihan tässä vieressä, vielä hetken. Oli se väärin tai ei, niin se teki Artun onnelliseksi ja se riitti hänelle.

- Muistat, kun aiemmin päivällä ne ohjaajat puhui siellä ruokalassa…Mitä mieltä sä oot siitä?, Lauri kysyi yht’äkkiä saattaen Artun hetkeksi hämilleen.

- En mä tiedä. En mä oikein ymmärrä tuota tuomitsemishommaa. Kyllähän mut on kasvatettu tuomitsemaan kaikki tuollainen, mutta mitä vanhemmaksi on tullut, sitä vähemmän mä ymmärrän sen perusteita…fundamentalistista tulkintaa, jossa luetaan Raamatusta mitä halutaan lukea…, Arttu vastasi hetken mietittyään.

- Hmph..niin…, Lauri vastasi ja nosti jalkansa koukkuun laiturille. He olivat pitkään hiljaa.

Aamuyön ensimmäisten lintujen aloitettua huutojaan, jotka kiirivät järvenpintaa, Lauri liu’utti lopulta kätensä Artun kädelle. Sen tunne, lämpö, oli kuin sähköisku. Arttu ei uskaltanut vilkaistakaan Lauriin päin, hengitti vain kiivaasti. Varovasti Arttu avasi kätensä ja Laurin sormet uppoutuivat hänen sormiensa lomaan. Yön viileys haihtui kertarysäyksellä, kun käsi kädessä vaihtoi lämpöä keskenään. Sydän tuntui pakahtuvan. He istuivat kahden laiturilla.. ei, kahden koko maailmassa… käsi kädessä.

Kun Lauri lopulta kurottautui lähemmäs Arttua ja laski toisen kätensä Artun poskelle, ei Artusta ollut enää vastustamaan. Hän oli vuosia toivonut tuota kosketusta ja kun se tapahtui, ei hän pystynyt kuin puristamaan Laurin kättä kovempaa. He suutelivat. Arttu huomasi Laurin hengityksestä, miten tämä jännitti yhtä paljon kuin hän. Huulet viipyivät pitkään toisiaan vasten. Artun vapaa käsi hamusi tiensä Laurin vyötärölle, löysi siitä kohdan, johon jäädä lepäämään. Lintu huusi jossain aivan lähellä.

Yksi suudelma muuttui toiseksi. Ikävän runtelemat mielet repivät itseään toisiaan kohti. Artun käsi siveli malttamattomana Laurin lantiota ja jossain syvällä alitajunnassaan hän huomasi haluavansa. Kalu sykki kovana housuissa. Lauri oli ihan hänessä kiinni, puristi itseään vasten ja hamusi huulia malttamattomana. Tämä tuntui niin oikealta, tämä ei millään voinut olla väärin, Arttu hoki mielessään kuin mantraa. Ympäröivä maailma menetti merkityksensä. Jokainen tuomion sana unohtui. Jossain vaiheessa Arttu huomasi kyynelten valuvan. Ihan kuin jokin visusti varjeltu pato olisi savuttanut halkeamispisteensä.

- Älä lopeta.. älä…, Arttu mutisi katkonaisesti hengittäen, kun Laurin käsi siveli varovasti housujen läpi Artun seisovaa kalua, mutta Lauri veti hitaasti kätensä pois kuitenkin.

Sen lähemmäs toisiaan he eivät uskaltaneet. Eivät nyt. Lopulta oli pakko irrottaa ote, vaikka kumpikin olisi halunnut jäädä siihen. Ei, heidän oli pakko siirtyä nukkumaan. Käsi lämmitti yhä kättä, sormet sormien lomassa. Artun mielessä myrskysi. Mitä juuri oli tapahtunut, miten tästä eteenpäin. Itku ja nauru tekivät kumpikin tuloaan. Laurin hiljaiset sanat kertoivat samaa tarinaa…

- Mun on ollu ikävä sua…

- Mä tiedän…

***********

Arttu ei nukkunut montaakaan silmäntäyttä sinä yönä. Aamiaisella he olivat kuin mitään ei olisi ollutkaan. Ehkä Laurin hymy oli vielä aavistuksen lämpimämpi, ehkä Arttu istui ruokapöydässä hiukan lähempänä Lauria. Leirin kakkosohjaaja jatkoi viereisessä pöydässä samaa edellispäivän narinaankin, muttei se tuonut Artun mieleen kuin yhden ohimenevän vihlaisun.

Päivän mittaan Artun epäilys alkoi herätä. Se tuli epämääräisenä tunteena selkäytimessä ja vahvistui jatkuvasti. Lopulta iltapäivän musiikkitunnin aikana Artun istuskellessa yksin ulkona lukemassa muiden isosten kehitellessä iltaohjelmaa, käveli pastori Artun luo. Tervehdys tukahtui kurkkuun, kun pastori katse hohti kylmää..

- Kävin viime yönä saunalla katsomassa, onko kaikki siirtyneet jo nukkumaan. Näin kyllä aivan kaiken…, ääni oli jäähileitä täynnä.

Ja saman tien pastori oli poissa eikä Arttu ehtinyt vastaamaan mitään. Ehkä hyvä niin, Artulla ei ollut mitään vastauksia. Yhdessä hetkessä koko hyvin varjeltu salaisuus oli murentunut käsiin. Kaikki saisivat tietää, joka ikinen. Mykistyneenä Arttu saattoi katsoa vain kiivaasti loittonevia askeleita. Pahin mahdollinen oli tapahtunut.

Eikä Artulla ollut muita, joille avautua, kuin Lauri. He istuivat pitkään rukoushuoneen takarivissä ja puhuivat. Ensin toisilleen ja lopuksi ylhäälle. Pahin, mitä Arttu pelkäsi, oli että Lauri kääntäisi hänelle selkänsä. Mutta Lauri ei kääntänyt. He olivat ihan tarpeeksi monta vuotta olleet jotain muuta, mitä olivat. Koko loppuleirin he tulisivat olemaan pastorille saastaa ja kuka tietää, vaikka pastori intoutuisi kertomaan koko seurakunnalle heidän kotiin päästyään. Arttu ei tiennyt, oliko hänellä vahvuutta seistä siinä vaiheessa kaikkia muita vastaan. Vaikka Lauri istui hänen vieressään, hän tunsi olevansa auttamatta yksin.

Isä, jos sä kuulet mua nyt, niin voisiksä näyttää mulle sen, miten mä pystyn kestämään kaiken tämän seuraukset…, Arttu mietti hiljaa mielessään. Juuri sillä hetkellä hän tunsi Laurin tarttuvan hänen käteensä. Ikkunan takana pikkulintu lehahti jälleen siivilleen. Kenties se oli se sama lintu.

Matt. 7:1-2