Miia

Jonkun täytyisi korjata nuo stereot, mietin hajamielisesti ajaessani hämärtyvässä illassa kohti mäkkärin parkkipaikkaa. Tuntui oudolta ajaa autolla ilman musiikkia. Niin oudolta, että hyräilin hermostuneena itse jotain kappaletta, jonka nimeä en saanut päähäni. Väsytti ja haukotutti. Kaasujalka painoi raskaana, kun ohitin ensimmäiset pimeät liikennevalot, siitä marketin kulmalta oikaisten. Oikeassa etupäässä kolahti ilkeästi jokainen töyssy. Tukivarsi paskana. Mäkkärille oli se viiden kilometrin matka ja koko viiden kilometrin matkan hoin mielessäni, että tämä olisi jumalauta viimeinen kerta. En enää ikinä lähtisi keskellä yötä sen kusipään perään. Hieraisin silmiäni kuin pyyhkiäkseni väsymystä pois. Aamulla olisi herätys töihin klo 7 ja olin autaasti jo untenmailla, kun kännykkä herätti minut. Sinnikäs soittoääni vaati vastaamaan, vaikka vedin peittoa korville. En ole hereillä, en ole, lopettakaa jo se rimputus. Ja kun rimputus ei loppunut, niin olihan minun pakko lopulta vastata. Epäilin, että se rimputus kuului naapurirappuun asti.

Tiesin jo ennen vastaamista, mitä saisin kuulla. Humalainen ääni toisesta päästä selitti tuttua tarinaa. Se on lähtenyt taas kännipäissään jonnekin. Et sä viitsis etsii sitä. Sillä on taas joku juttu. Ja viitsinhän minä. Joka helvetin kerta viitsin. En voinut ymmärtää omaa tyhmyyttäni. Kauanko ajattelin hakata päätä seinään tämän asian kanssa? Moni olisi jo antanut olla, mutta minä en voinut. Minun oli vaan pakko jaksaa. Milloinkaan en sanonut jätkien soittaessa, että etsikää itse, vaan kiltisti otin roolini vastaan. Välillä ajelin aamuyöstä pitkin katuja ja välillä talsin niitä kylmissäni. Välillä suoraan unilta, välillä itsekin humalassa. Tämä saisi olla hemmetin viimeinen kerta. Käänsin autoni parkkiin törkeästi invaruutuun. Ei tänne kukaan invapaikkaa tarvitseva tule kello 3 yöllä.

Ravintoa huutavat aistini vaativat kofeiinia kahvimukillisen verran ja puikkelehdin se kädessä kaikkien muutakin kuin kansalaisluottamusta nauttineiden sankareiden ohi pöytään ikkunan vieressä. Tuukalla oli joku nainen, joka mutusti Tuukan hampurilaisenjämiä suupieli ketsupissa ja Tuukka hiveli tytön selkää juuri niin kärsimättömästi kuin kuvitella voi. Istahdin puhelimeen puhuvan Eeron viereen ja hörppäsin pitkän kulauksen kahvista, joka poltti suutani. Toivoin, ettei Tuukka aloittaisi esittelemään uusinta löytöään. Ei kiinnostanut paskan vertaa.

- Okei, mitä se nyt?, tyydyin aloittamaan keskustelun ärtyneesti.

- No hei, vittu, kyllä sä tiedät. Emmä tajuu, mitä se taas skitsoo. Oltiin tulossa baarista ja tänne syömään ja yhtäkkiä jätkä vetää kilarit jostain ihan turhasta ja lähtee haistavittujen kans kävelemään. Ois sen voinu antaa mennäkin, mut.. noh, sä tiedät. Nii aateltii, et lähde nyt katsoon sen perään…, Tuukka selitti hieman sammaltaen.

- Joo… , mutisin. Tiesinhän minä ja minulle oli hyvä soittaa.

Join kahvini nopein kulauksin Tuukan keskittyessä naiseensa, joka hihitteli typerästi, ja Eeron jatkaessa puheluaan noteeraten minut vain nyökkäyksellä. Odotin kofeiinin herätyspotkua itseeni.

Rutistin tyhjän kahvimukin kasaan ja nousin pöydästä. Eipä minulla tässä mitään virkaa olisikaan. Heilautin kättä Tuukalle ja Eerolle enkä jäänyt odottamaan mahdollisia vastauksia. Ulkona oli juuri nyt pimeintä, mutta kevät oli jo pitkällä. Oli lähes kesä. Parkkipaikalla sinisen Corollan takaluukku sylki bassojumputusta. Vitun amikset. Vähemmästäkin on ihmisiä tapettu, mietin ja olin niin pahalla päällä, että sain tehdä töitä, etten sanonut sitä myös ääneen ohitse kävellessäni. Tämä oli tapahtunut niin monta kertaa aiemminkin.

Tiesin tarkkaan, minne olin menossa. Kilometrin päästä haarautui pieni metsäautotie kiemurrellen ylämäkeen ja päätyen kalliolle, joka oli vain harvojen tiedossa. Samalle kalliolle oli lapsena rakennettu niitä mukamas maailman suurimpia hyppyreitä, joista oli pulkalla lentänyt ainakin sata metriä. Myöhemmin sama toistettiin rattikelkoilla. Nyt alkukesästä se oli vain kallio. Kivinen ja karu. Rikkinäisen tukivarren kolina laittoi irvistämään kivikossa, mutta ajoin autoni niin ylös kuin pystyin. En kävelisi metriäkään ylimääräistä, se olisi varma. Luulen, että edes Tuukka tai Eero eivät tienneet, mikä olisi varmin löytöpaikka. En ollut milloinkaan ainakaan puhunut heille siitä eivätkä he olleet kyselleet. Ensimmäinen vaihtoehto joka tapauksessa. Sammutin auton ja valokeilat lopettivat valaisemisen hämärässä. Astuessani ulos kuulin, miten luonto eli, kun alla ei ollutkaan kovaa asfalttia. Kofeiini teki tehtäväänsä eikä minua väsyttänyt enää. Olo oli jollain tavoin turta.

Kaupungin valot levittäytyivät edessä valomatomattona. Paikka oli täydellinen näköalapaikkana. En minä voinut olla enää vihainen, kun näin tumman hahmon istumassa kalliolla ja harmaa savu leijaili hiljalleen kohti taivaita. Olin vain väsynyt. Seisoin hetken katselemassa hahmoa, jonka hiuksiin tuuli tarrautui leikkien. Hartioita takin alla, käsiä jotka olivat kietoutuneet polvien ympäri. Matias. Kaunis, herkkä Matias. Enkelikasvoinen kova jätkä. Ihminen, joka oli jakanut muksuna saman hiekkalaatikon kanssani. En minä voisi olla vihainen. En jaksanut olla enää. Matias ei kääntänyt edes päätään, vaikka aivan varmasti oli kuullut autoni äänen. Halusin epätoivoisesti löytää syyn tuohon välinpitämättömyyteen.

Lopulta istahdin hänen viereensä. Kallio allani tuntui kylmältä. Vilkaisin Matiasta, joka vain katseli kaupungin valoja ja veti välillä henkosia tupakastaan. Tupakan pää hehkui punaisena yöhämärässä. En puhunut mitään. En tiennyt, mitä olisin sanonut. Mitä sellaista, mitä en olisi jo tuhat kertaa aiemmin sanonut. Matiaksen silmät näyttivät punaisilta, mutta hän ei itkenyt. Ei ainakaan nyt. Se olisi kai hyvä merkki, päättelin. Käänsin itsekin katseeni laskemaan kaukana kaduilla liukuvia valopisteitä, autoja. Mietin, mistä he olivat tulossa ja minne menossa.

- Tiedäksä, et jätkät on huolissaan susta…, aloitin lakonisesti Matiaksen tumpatessa tupakan kallioon.

- Ei ne oo…, Matiaksen ääni oli raukea.

- On ne, mäkin oon.. Kyllä sä vittu tiedät…, vastasin ärtymystä äänessäni.

Matias tyytyi kohauttamaan olkiaan, muttei vieläkään katsonut minuun. Sen jälkeen, kun Matias oli yrittänyt itsaria edellisenä kesänä, ovat kaikki olleet varpaillaan. Elämä jatkui, mutta asioita katsottiin hiukan eri tavoin. Matiaksen normaalit raivonpuuskat ja katoamiset saivat uuden merkityksen ja jostain syystä se olin minä, jonka rooliksi oli tullut kulkea katsomassa perään silloin. Vihasin sitä rooliani, mutta en tiennyt todellista syytä. Vihasinko siksi, että sain sen vuoksi heräillä yöuniltani ja keskeyttää tekemisiäni, vai siksi, että se piti minut niin lähellä Matiasta, etten tiennyt enää, halusinko edes kauemmas. Turhautti niin, että pystyin vain raivota.

Meni jälleen minuutteja eikä kumpikaan puhunut mitään. Matias hieroi käsiään yhteen. Yö ei ollut mikään lämmin. Olisin halunnut ottaa ne kädet ja lämmittää niitä, mutta en pystynyt siihen. Matias oli minulle niin rakas. Rakkain lapsuudenystäväni. En ymmärtänyt vieläkään, miksi Matias teki, mitä teki, mutta en jaksanut enää kysellä. Matias ei ikinä ollut kertonut mitään syitä eikä kertoisi niitä nytkään. Istuimme vierekkäin ja tuulenvire nostatti ihon kananlihalle. Valomadot kaukana alla jatkoivat luikerteluaan.

Matias keskeytti hiljaisuuden lopulta mietteliäällä äänellä.

- Kuule… Ooksä koskaan miettiny, et sun elämä on täyttä paskaa ja et siihen lykätään vielä kuin kohtalon päähän potkimisena lisää paskaa etkä sä voi sille mitään…

- Kai mä joskus… Eiks kaikki ajattele niin joskus?, vastasin.

- Emmä tiedä, mitä muut aattelee. Just nytkin mulle hoetaan, et sullahan on elämäs kaikki hyvin, et mitä sä oot tollanen. Miks vitussa musta silti tuntuu, etten mä kestä ees sitä nyt, et mulla on käsiin kylmä?..., Matiaksen ääni murtui hieman ja hän hieroi käsiään kiivaammin yhteen.

- Mä voin lämmittää sun käsiä, jos niihin on kylmä…, vastasin varovasti, kun en muutakaan osannut. Minuun teki kipeää nähdä, miten Matiakseen sattui.

Tarjouksestani huolimatta yllätyin, kun Matias ojensikin kätensä minulle. Tartuin niihin haparoiden ja toivoin, että omani olisivat edes lämpimät. Suljin kauniit kädet omieni väliin ja hankasin. Tuntui hyvältä voida koskettaa. Että oli joku syy koskettaa, kun normaalisti sen syyn löytäminen tuntui lähes ylivoimaiselta. Laskin katseeni alas ja hieroin nopeammin. Itketti. Vedin syviä henkäyksiä ja tolkutin itseäni hengittämään normaalisti, mutta hengitys oli silti katkonaista. Sekin vapisi. Matias antoi käsiensä levätä raskaina omieni kosketuksessa. Aivan kuin ne olisivat sitä aina halunneet.

- Mä rakastan sua…., Matias huokaisi ääni murtuneena.

Nostin pääni epävarmana, mutta en lopettanut käsieni liikkeitä. Jostain syystä en ollut edes yllättynyt. Matiaksen silmissä lainehti kyyneleet ja huulilla oli surumielinen hymy. Minun oli pakko laskea katse takaisin alas ja purra huulta. Maailma sumeni, vaikka räpyttelin miten nopeasti.

- Niin mäkin rakastan sua… Sä oot mulle maailman rakkain…, nyyhkäisin hiljaa ja yksi kyynel tipahti käsille. Valuen siitä sormien sekaan, siihen väliin hankautuen kosketuksen voimasta näkymättömiin.

Hitaasti Matias veti toisen kätensä sormieni lomasta ja nosti sen poskelleni. Kyyhötin siinä vapisten, kun Matias kurottautui lähemmäs, irrotti sitten toisenkin kätensä ja laski sen toiselle poskelleni. Matiaksen huulet löysivät omani, mutta en osannut enkä halunnut vastustaa. Annoin omien huulieni löytää Matiaksen ja käteni löysivät tiensä Matiaksen selkään. Matiaksen kauniit kädet pitelivät päätäni ja huulien kosketus poltti omillani. Halusin lähemmäs, vielä lähemmäs. Hivuttauduin kalliota pitkin kiinni Matiakseen ja vedin hänet itseeni kiinni. Suudelma oli täynnä kipua ja ikävää. Kyyneleet sekoittuivat toisiinsa. Halusin niin lähelle, että pystyisin jollain yliluonnollisella kyvyllä imeä Matiaksesta kaiken sen tuskan pois. Käteni vapisivat. En edes huomannut itkeväni.

Kun Matias laskeutui selälleen kalliolle ja minä annoin hänen vetää minut mukanaan, en edes ajatellut, etten voisi tehdä näin. Käteni silittelivät pakkomielteenomaisesti Matiakseni pehmeitä hiuksia ja kieli kosketti kevyesti Matiaksen etuhampaiden pintaa. En jaksanut ajatella mitään. Väsynyt mieleni ei välittänyt muusta kuin siitä, että tämä tuntui hyvältä ja ennen kaikkea… Matiaksesta tuntui hyvältä. Lopulta suudelma vaihtui suukkoihin ja kyyneleet olivat tyrehtyneet. Jäljellä oli vain kosketus. Katselin Matiasta hetken, pyyhkäisin hihallani Matiaksen poskia ja laskin sitten pääni nojaamaan Matiaksen rintaan. Kuuntelin sydämenlyöntejä poskeni alla. Ne olivat niin voimakkaat, etten pystynyt ymmärtämään, miten mikään voisi sitä sydäntä pysäyttää milloinkaan. Matiaksen paita tuoksui nenääni aavistuksen tupakalta ja aavistuksen vaniljalta. Huuhteluaine, mietin ja vedin henkeä kasvot paitaan upotettuina, silmät kiinni. Matias katseli ylös taivaisiin. Tähtiarsenaali loisti vielä hämärän turvin koko voimallaan.

- Muistaksä, kun sä muksuna halusit olla aina Teräsmies ja pelastaa koko maailman…?, Matias kysyi lopulta.

- Joo, muistan mä…., naurahdin hiljaa muistolleni. Polvenkorkuinen nappula heilumassa viitassa iso S rinnassaan ja vuotta nuorempi Matias juoksemassa perässä yhtä tohkeissaan.

- Lupaaksä pelastaa mut, jos mä joskus meinaan pudota..?, Matiaksen äänestä huokui pelko ja pyyntö.

- Mä en päästä sua putoomaan ikinä…, lupasin ja tarkoitin sitä enemmän, kuin mitään koskaan aiemmin.