Miia

Jatkoa...

********************

Maa oli märkä ja pimeä ilta viileä. Joku itki ääneen siiderihumalassa, että mikset sä rakasta mua, ja joku nuoripari suuteli rappusten kaiteeseen nojaten. Äänet olivat huutoa, naurua, puheensorinaa. Kiliseviä kaljapulloja ja liikenteen kaukaista melua. Musiikki nuorisotalon sisältä kuului vaimeana jumputuksena juuri niin lujaa, että jos kuunteli tarkkaan, saattoi saada selvää biisistä. Jollain oli vappupilli, jota vingutti taukoamatta, kunnes tuntematon sankari pelasti lähistöllä olevien hermot ja korvat ja poimi puolipakolla pillin vinguttajan huulilta heittäen sen lähimpään koristepensaaseen. Humalatilan puurouttamasta kirosanojen litaniasta päätellen pillin omistaja ei ollut lainkaan iloinen tapahtuneesta. Tuosta tulee vielä nyrkkitappelu, Mikko ajatteli etäisesti pysähtyessään rappusille, sytyttäessään tupakan ja etsiessään Aleksin silmiinsä.

Miten se voikaan olla noin kaunis, hän huomasi ajattelevansa antaessaan katseensa viipyä hetkeksi peikkopoikaan, joka korjasi lakkinsa asentoa ja vastasi katseeseen. Humalaisten teinien meri velloi heidän välissään, mutta se meri velloi toisessa maailmassa. Kaukana toisella linnunradalla. Mikon maailman täytti Aleksi. Hän oli kaivannut niin paljon. Mikko oli miettinyt monet yöt peiton alla unta odottaessaan Aleksia. Oli pohtinut sitä, mitä halusi. Niinä yksinäisinä hetkinä hän olisi halunnut peikkopojan lähelleen, saman peiton alle. Peikkopojan eikä ketään muuta. Hän halusi korjata virheensä. Miksi pitää olla niin armottoman tyhmä, että lähtee, kun pelkää jäädä, vaikka jääminen olisi se, mitä eniten kaipaa. Kukaan ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota ja Mikko oli siitä iloinen. Hän ei jaksaisi nyt selittää kenellekään mitään.

Lopulta Mikko laskeutui rappuset alas ja he jatkoivat matkaa kohti Aleksin asuntoa. Se olisi lähellä. Kolme korttelia eteenpäin, vasemmalle katua alas tien päähän, parkkipaikan läpi. Ehkä kilometri, vähän yli, Mikko arvioi mielessään. Aleksi antoi Mikolle hymyn ja Mikko vastasi siihen ujosti. He eivät puhuneet mitään. Mikko ei tiennyt, mitä sanoa. Aleksi väisti hiukan vastaantulevia teekkariopiskelijoita kirkkaissa haalareissaan. Kosteaa vappua vaan teillekin, Mikko hymähti itsekseen, kun kolmikko örvelsi heidän ohitseen. Aleksin käsi kosketti Mikon kättä, niin lähellä hän oli. Mikko olisi halunnut tarttua siihen käteen, mutta Aleksi veti sen pois kuin kosketus olisi polttanut.

Niin kylmä, niin etäinen, Mikko ajatteli. Aleksi oli koko ajan varpaillaan. He kävelivät vierekkäin sanomatta sanaakaan, kaksi hukassa olevaa ihmistä. Mikko tunsi hätää, kun ei osannut lukea Aleksia. Hän olisi halunnut pyytää anteeksi, mutta ei löytänyt sanoja siihen. Katuvalot heijastuivat märästä asfaltista. Mikon oli ikävä tuota vierellään kävelevää ihmistä, joka oli tunkenut kädet lökäreiden taskuihin, painanut leuan metrocamovärisen anorakkinsa kauluksen sisään ja mittaili askeleitaan katseellaan. Matka tuntui ikuisuudelta. Mikko olisi antanut oikean kätensä yhdestä hymystä ja suudelmasta. Olo oli hyvin pieni ja mitätön. Hän mietti olevansa valovuoden päässä Aleksista ja sytytti jo kolmannen tupakan putkeen. Askeleet lätsähtelivät epätasaisen asfaltin kuoppiin kertyneissä vesilätäköissä.

Rappukäytävässä Mikko nosti kätensä, empi hetken ja laski sen sitten Aleksin pehmeille peikkopojan hiuksille ja antoi sen valua siitä niskaan. Hänen oli vaan pakko. Hän purki kaiken kosketuksenkaipuunsa tähän. Aleksi pysähtyi, mutta vain sekunnin murto-osaksi ja ravisti sitten Mikon käden olkapäältään katsomattakaan tätä kohti. Mikko huokaisi. Ei tämän pitänyt näin mennä. Hän seurasi rappuset toiseen kerrokseen pää painuksissa Aleksin perässä ja tunsi, kuinka seinistä kaikuvat askelten äänet olivat räjäyttää hänen päänsä.

Sisään päästyään Aleksi napsautti ainoastaan yövalon päälle ja Mikko hyppäsi sängylle istumaan. He eivät vieläkään olleet sanoneet sanaakaan. Huoneessa oli hämärää ja yölampun pehmeälle valolle syttyi räikeä kontrasti Aleksi liikauttaessa hiirtä ja 19” monitorin valon syttyessä kelmeäksi. Yölampun kuvussa oli Snoopyn kuva, Mikko huomasi ja se sai hänet vieläkin surullisemmaksi. Tuntui niin turhalta istua tässä, koska häntä ei kiinnostanut paskankaan vertaa juuri nyt Aleksin vääntämät biitit. Hän näki vain Aleksin ja tunsi repivänä sen, miten Aleksi oli ravistanut hänen kätensä pois. Yhä uudelleen, vaikka ei olisi halunnut muistaa.

Aleksi alkoi selittää Mikolle biiteistään ja Mikon räbäytystyylistä, jonka melko aggressiivinen ote sopisi niihin. Hän puhui ympäripyöreitä, kertoi ideoitaan ja ajatuksiaan, klikkaili yhä uusia versioita soimaan ja Mikko kuunteli. Aleksin ääni oli terävä. Sanoista puuttui se huumori ja lämpö, mihin Mikko oli tottunut. Aleksi oli kuin siili piikit pystyssä. Ja olihan Mikon pakko haavoittaa sormensa, se oli vain tehtävä.

- Mun on ollu sua ikävä…, Mikko keskeytti Aleksin puheen ja nyppi kynsinauhojaan alakuloisena.

Aleksi hiljeni ja kääntyi katsomaan Mikkoa, joka katsoi surullisena takaisin. Äänitiedosto ehti soida loppuun jättäen vain hiljaisen kohinan kaiuttimiin. Muuten oli hiljaista ja he vain katselivat toisiaan, mittailivat. Mikon katse aneli, Aleksin katseessa asui jäätävä kylmyys.

- Ja sä tuut sanomaan ton mulle sen jälkeen, kun viimeksi luikit vittuun välittämättä pätkääkään, miltä musta tuntu? Joo kuule, ei kiinnosta…, Aleksi vastasi lopulta.

Yht’äkkiä oli helvetti irti.

- Miksi sä sitten pyysit mut tänne, jos ei kiinnosta?.., Mikon kynsinauhojen nyppiminen kiihtyi.

- No kuuntelemaan noita saatanan biittejä!…, Aleksi huusi.

- Pidä ne vitun biittis…., Mikko painoi päänsä käsiinsä.

Sen jälkeen ei kumpikaan sanonut mitään. Mikko veti jalat koukkuun sängylle ja kiersi kädet polvien ympäri ja painoi pään alas. Se siitä sitten. Se koko jutusta. Hän lähtisi vittuun täältä. Olisihan se pitänyt arvata, että hän tyrii sen kerran, kun olisi oikeasti halunnut tehdä oikein. Mikko räpytteli silmiään, mutta maailma näytti silti sumuiselta. Yksi kyynel tipahti farkuille jättäen tumman läntin. Hän ei kyllä itkisi, ei piru vie. Aleksin tietokonepöydän tuoli narahti ja Mikko kuuli syvän huokaisun.

Mikolla ei ollut mitään aavistusta, miten kauan he olivat niin, mutta yht’äkkiä Mikko tunsi patjan painautuvat vierellään. Hän tunsi Aleksin sormet, jotka haparoivat hänen sormiaan, tarttuivat sitten kiinni ja avasivat nyrkistä. Samat kädet liukuivat Mikon hupparin pintaa käsivarsia pitkin ja koskettivat Mikon alas painettua päätä. Mikko ei vastustellut, kun Aleksi tarttui hänen kasvoihinsa ja nosti leuan ylös. Aleksi oli niin lähellä häntä, ihan kiinni, ja siveli sormenpäillään Mikon kasvoja. Mikko ei vastustellut silloinkaan, kun Aleksi suuteli häntä. Haparoiden, täynnä pidäteltyä kaipausta. Oikeasta silmästä valahti kyynel Mikon poskelle heidän epätoivon vimmassa hamutessa toistensa huulia. Mikon kädet irtosivat polvien ympäriltä ja löysivät Aleksin pään. Hän riisui lakin Aleksin päästä ja huitaisi sen kauemmas. Mikko upotti sormensa peikkopojan pörröisiin, hiekanvärisiin hiuksiin ja hengitti peikkopojan läsnäoloa.

- Anteeksi.. anteeksi…anteeksi…, Aleksi hoki hengästyneenä Mikon huulia vasten.

Aleksin kosketus oli hellä ja silti täynnä halua. Malttamattomina sormet koskettelivat kasvoja, niskaa ja liukuivat siitä selälle. Aleksin taitavat sormet näpersivät huivin auki Mikon päästä ja jäivät sivelemään Mikon parin millin sänkeä. Mikko laskeutui selälleen sängylle ja Aleksi kapusi hänen päälleen. Lantiot painuivat toisiaan vasten, jalat hakivat paikkaansa toistensa lomasta. Aleksi nojasi kyynärpäihinsä ja näykki Mikon huulia maistellen. Mikko halusi tätä niin paljon. Hän halusi aina vaan lähemmäs Aleksia, jonka hengitys oli kuuma ja kosketus poltti. Poltti, mutta hyvällä tavalla. Mikko liu’utti kätensä Aleksin paidan alle selkään. Iho oli lämmin, pehmeä, ja Mikko olisi halunnut suudella jokaista neliösenttiä siitä. Sormet haparoivat ensin epävarmoina, sitten unohtaen tilanteen outouden ja antautuen halun vietäväksi.

Sänky narahteli heidän allaan ja ilman täytti ynähdysten, huokausten ja suudelmien hiljainen konsertti. Aleksin käsi kulki reittejään Mikon rintakehän yli, siitä vatsan yli. Aleksi tunnusteli Mikon etumusta ja löysi sitten kovan kohouman, jota jäi puristamaan. Mikon huulilta purkautui voihkaisu ja se sai Aleksin kasvoille hymyn. Kauniiden hampaiden rivistö loisti yölampun lämpimässä valossa ja silmät tuikkivat Aleksin katsellessa Mikkoa, joka nautti silmät kiinni ja jonka sormet olivat jääneet puristamaan Aleksin selkää.

- Ootsä koskaan aiemmin…?, Aleksi kysyi hiljaa ja Mikko pudisti päätään. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Ainoastaan sen, että tämä tuntui hyvältä. Tuntui oikealta..

Aleksin sormet hidastivat tahtiaan ja huulet palasivat suutelemaan Mikkoa. Tällä kertaa rauhallisemmin kuin varoen säikyttämästä . Muutamin taitavin liikkein Aleksi avasi Mikon vyön, sitten napin ja veti vetoketjun auki. Käsi liukui boxereiden sisään ja kohtasi Mikon kivikovana seisovan kalun. Sormet sipaisivat terskan pintaa ja tunnustellen siirtyivät alemmas puristuen sitten kalun ympäri. Mikko huohotti Aleksin huulia vasten. Aleksin käsi teki edestakaista liikettä ja Mikon lantio liikkui vaistomaisesti samaan tahtiin. Mikosta tuntui, että hänen aivonsa löivät tyhjää ja sydän oli vienyt kaiken vallan. Hän tekisi mitä vaan tuon peikkopojan vuoksi.

Aivan liian nopeasti Aleksi lopetti, veti kätensä pois ja siirtyi taas nojaamaan molempiin kyynärpäihin antaen Mikon tasata hengitystään. Mikon kädet heräsivät vihdoin koomastaan ja oikea käsi liukui epävarmana Aleksin lökäreitten reunaa etupuolelle. Tuntui oudolta koskettaa näin, mutta Mikko ei osannut pysähtyä. Aleksi kierähti selälleen ja Mikko jäi kyljelleen hänen viereensä, kasvot Aleksin kaulaa vasten. Hän nuuhki Aleksin tuoksua ja Aleksi avasi vapisevin sormin housujaan vetäen ne sitten alas. Peikkopoika tarttui Mikon käteen, joka siveli hänen hengityksen tahdissa nousevaa ja laskevaa vatsaansa, ja ohjasi sen hitaasti kalulleen. Halu pyyhkäisi Mikon yli hänen tuntiessaan kädessään tuon kovan, kuuman, sykkivän kalun. Häntä pelotti ja samalla hän oli niin kuumana, ettei tosikaan.

- En mä osaa…, Mikko mutisi tukahtuneesti Aleksin kaulaa vasten.

- Osaat sä…, Aleksin ääni oli yhtä kiihkeä.

Mikko halusi niin tehdä hyvää peikkopojalle. Hän siirtyi alemmas ja suukotteli Aleksin vatsaa, jonka ihon nukka hyväili hänen huuliaan. Hän kuunteli Aleksin hengitystä, joka kiihtyi hitaasti. Tunsi, miten kärsimättömänä Aleksin vartalo liikahteli. Mikon huulet löysivät sykähtelevän kalun ja varovasti hän otti sen suuhunsa. Tunnustellen maisteli, liikutti huuliaan sitä pitkin, imi kevyesti. Juuri niin, miten hän itse halusi aina, kun häntä imettiin. Epävarmuus vaihtui varmuudeksi Aleksin huohotuksen muuttuessa vaikerrukseksi. Mikko halusi imeä Aleksin loppuun asti. Aleksin käden painoivat Mikon päätä alaspäin, mutta Mikko työnsi kädet pois. Hän halusi tehdä tämän omaan tahtiinsa ja Aleksi tyytyi siihen nostaen kätensä niskan taa puristamaan peittoa. Mikko tunsi, miten kalu sykähteli nopeammin, paisui entisestään. Häntä kiihotti Aleksin halu. Käsi puristi kalun juuresta ja nytkytti edestakaisin, kun Aleksi lopulta laukesi vaikertaen Mikon suuhun. Mikko maistoi suolaisen maun, joka tulvahti hänen suuhunsa, nieleskeli, huohotti itsekin kiimasta. Päässä huimasi. Hän ei ollut ikinä ennen tehnyt näin. Nähnyt unta vaan.

Kämmensyrjäänsä suupieliä pyyhkien Mikko nousi takaisin ylös Aleksin vieren. Aleksi nieleskeli ja katsoi Mikkoa silmät mustina. Mikko hamusi Aleksin huulia ja Aleksi vastasi suudelmaan. Mikosta tuntui, että hänen kalunsa räjähtäisi milloin vaan. Nähdä Aleksi siinä, tuntea ja maistaa Aleksin halu.. se sai Mikon niin kuumaksi, että hän vaan roikkui vailla järkeä Aleksissa kiinni toivoen, että Aleksi rakastaisi häntä. Rakastaisi edes vähän. Juuri nyt. Ilma tuntui raskaalta hengittää ja Aleksin kosketus poltti hänet karrelle.

Ja Aleksi rakasti häntä. Hymyili hellästi ja veti Mikon lökäreitä alemmas päästäen laukeamista janoavan kalun liikahtelemaan vapaana. Aleksi rullasi Mikon hupparia ja t-paitaa ylemmäs ja kulki näykkien koko rintakehän yli etsien toisen nännin suuhunsa, imaisten ja näykkäisten sitä hellästi, ja palaten takaisin alaspäin. Mikon päässä jyskytti halun ja hyvänolon myrsky. Ei tämä voinut olla väärin, ei mitenkään. Aleksin huulet hyväilivät kalun pintaa ja ottivat sitten suuhunsa. Aleksin käsi hyväili Mikon palleja ja huulet imivät räjähdyspisteessä olevaa kalua. Kukaan ei ollut koskaan tehnyt hänelle näin hyvää. Mikko ei tarvinnut paljon. Koko kiihottavuus purkautui voihkaisujen kera Aleksin huulten väliin ja Mikko vapisi jännittyneenä. Aallot seilasivat edestakaisin sisällä kouristuksina, jotka hiljaa vaimenivat jättäen selittämättömän hyvänolontunteen.

Mikko ei avannut silmiään edes siinä vaiheessa, kun Aleksi asettui hänen kainaloonsa laitettuaan housut takaisin kiinni. Hän vain kierähti kyljelleen ja upotti kasvonsa Aleksin olkapäähän. Hän puristi Aleksin itseään vasten ja Aleksin käsien liike hänen niskassaan oli rauhoittava. He eivät puhuneet mitään, siihen ei ollut tarvetta. Kuuntelivat vain toistensa hengitystä, sydämenlyöntejä ja seinäkellon hiljaista raksutusta. Mikosta tuntui, että tässä olisi hänen paikkansa eikä hän aamulla lähtisi kuten viimeksi. Sitä virhettä hän ei tekisi enää ikinä, että jättäisi peikkopojan taakseen. Ja sitä paitsi, eivät ne Aleksin tekemät biitit oikeasti kuulostaneet lainkaan paskemmilta. Niistä voisi kehitellä vielä jotain.

*********************

The end