Miia

Jatkoa ensimmäiselle osalle...

***************************

Pään hajottava plimplotus tunkeutui Mikon tajuntaan. Se jatkui ja jatkui ja hän yritti repiä itseään tähän todellisuuteen. Puhelimen soittoääni, mutta ei hänen omansa. Vihdoin se suvaitsi loppua. Mikko yritti nielaista ja suuta kuivasi. Silmiä ei uskaltanut edes avata, saati että liikuttaisi koko päätä. Mikko tajusi jonkun hänen lähellään ja hiukset kasvojaan vasten. Edellisilta vyöryi lopulta tajuntaan. Aleksi. Tämä hengitti tasaisesti tuhisten eikä puhelimen vaativa soitto ollut häirinnyt unia laisinkaan. Mikko kuunteli sitä hengitystä ja yritti järjestää ajatuksiaan. Ikkunasta sisään tulviva aurinko poltti silmät karrelle luomienkin läpi. Mikon teki mieli kääntää kylkeä, muttei hän uskaltanut liikahtaa. Jos liikahdus herättäisi Aleksin. Mitä sitten? Mikon täytyi ensin koota ajatuksiaan ja löytää sanoja, ennen kuin oli valmis kohtaamaan peikkopojan nyt, kun kännihuurut olivat jättäneet vain pääkivun jälkeensä ja järjenvalo oli tehnyt comebackin.

Mikko avasi varovasti silmiään ja sirritteli niitä suorassa auringonpaisteessa. Aleksi näytti yhtä suloiselta kuin edellisiltanakin. Nukkui vaan huulet hiukan raollaan ja tuhisi hellyttävästi. Pörröhiukset sojottivat sotkuisina sinne tänne ja huppari oli kiertynyt mutkalle unisten liikkeiden mukana. Kuin pakkopaita. Mikko siirsi varovasti Aleksin hiuksia kasvoiltaan. He olivat niin lähellä, että saattoi tuntea toisen hengityksen ja aistia lämmön. Mikko hivutti varovasti polvensa Aleksin reisien välistä hammasta purren ja onnistuikin siinä Aleksin ainoastaan ynähtäessä unissaan ja kierähtäessä toiselle kyljelle ahtaassa sängyssä. Mikon oli pakko päästä huuhtelemaan tämä paskanmaku suustaan.

Muutamalla näppärällä liikkeellä hän vääntäytyi ylös ja haparoi itsensä keittiöön tuntien joka askeleella kuin moukarilla olisi kumautettu takaraivoon. Kello näytti puolta yhtätoista. Mikko otti astiakaapista ensimmäisen vastaantulevan lasin ja valutti hanasta kylmää vettä sen täyteen. Kolmen lasin jälkeen olo alkoi palautua inhimilliseksi. Sen jälkeen Mikko vain nojasi tiskipöytään ja ajatteli. Peikkopoika oli niin täydellinen. Kaunis. Mikko oli ajatellut peikkopoikaa pitkin viikkoa, mutta ei pienessä mielessäänkään ollut kuvitellut löytävänsä itsensä tämän asunnolta tietämättä, miten edetä. Hän oli suudellut peikkopoikaa. Se ei juurikaan eronnut siitä, että olisi suudellut tyttöä. Ainoastaan sen verran, että se oli tuntunut paremmalta kuin luultavasti yksikään Mikon suudelma tätä ennen. Mikko siveli niskaansa kohdasta, jolla muisti Aleksin sormien leikkineen siihen asti, että hän oli nukahtanut.

Mikon pelastautumis- ja toimintasuunnitelma jäi kuitenkin pahasti vaiheeseen, kun puhelimen pirinä keskeytti ajatuksen. Mikko oli miettinyt, miten olisi halunnut jäädä ja jatkaa siitä, mihin aamuyöstä oli päässyt. Hän olisi koskettanut lisää, maistanut lisää. Hän olisi halunnut tehdä totta niistä haaveista, jotka tähän asti olivat vain pyörineet hänen päässään. Hän olisi halunnut tehdä niistä totta nimenomaan peikkopojan kanssa. Nyt sama ärsyttävä plimplotus räjähti soimaan ja sai irvistämään. Tällä kertaa se aiheutti toimenpiteitä. Mikko kuuli sängyn narahduksen, kahinaa ja lopulta myös Aleksin yskähdyksen ja krapula-aamuisen äänen.

- Mmmh.. Moi… No vittu nukuin….Niih… Mitä se kello on?... On, hirvee darra…Joo.. Niin… Mä soitan sulle siitä myöhemmin, emmä nyt tiedä siitä mitään… Joo, moi…, Aleksin ääni oli käheä.

Mikon sydän hakkasi. Mitä hän sanoisi Aleksille? Ei ollut mitään sanoja. Mikko käveli keittiön ovelle ja jäi nojaamaan ovenpieleen. Hän nykäisi roikkuvia housujaan hiukan jääden katselemaan Aleksia, joka painoi kämmenillään otsaansa ja huokaisi. Sitten tämä avasi vihreät silmänsä ja näki Mikon pysähtyen katsomaan. Kumpikin oli hiljaa, he hakivat sanoja.

Mikko halusi Aleksia. Hän etsi epätoivoisesti pojan katseesta ja jokaisesta eleestä edes yhtä kiinnekohtaa, johon tarttua. Samalla hän pelkäsi. Kun kaikki se, mitä Mikko oli halunnut, oli tässä käden ulottuvilla, hän perääntyi. Aleksi hymyili varovasti Mikolle, mutta Mikon kurkkua kuristi. Jos hän nyt vastaisi hymyyn, koko peli olisi menetetty. Hän päätyisi nussimaan tuota peikkopoikaa eikä ikinä olisi enää paluuta takaisin. Mikko halusi pois, krapulainen huono olo velloi sisällä sekoittuen morkkiksen painostavaan jyskytykseen. Aleksi oli niin kaunis hiukan unisen ja nuhruisen näköisenä maatessaan siinä sängyllä. Huppari oli yhä kiertyneenä mutkalle ja vatsan pehmeä iho nousi ja laski hengityksen tahdissa. Mikko vaihtoi tuskastuneena painoa jalalta toiselle. Aleksin varovainen hymy hyytyi hitaasti hänen tajutessaan, ettei Mikko vastaisi siihen.

Kyllä hän haluaisi, haluaisi koskettaa ja rakastaa, mutta hän ei voinut. Mikon teki mieli selittää, mutta ei osannut. Aleksin pehmeiden huulien kosketus ja sormet niskaa silittelemässä olivat kaikki, mitä Mikko oli vailla. Mutta hän ei pystynyt riskeeraamaan. Ei hän pystyisi ylittämään sitä rajaa. Mikon katse painui lattiaan, kun hän tapaili sanoja.

- Mun pitää mennä… Mä en… Tai siis…. Emmä voi, sorry…, sanat olivat onttoja.

- Ai…, Aleksin vastaus oli hiljainen huokaus.

Mikko ei pystynyt katsomaan enää Aleksiin vaan kääntyi kannoillaan. Hän puri hammasta ja kompuroi kenkiä jalkaansa. Aleksi ei pyytänyt häntä jäämään ja hyvä niin. Mikossa ei olisi ollut miestä sanomaan toista kertaa ei. Kädet tärisivät ja takin pukeminenkin tuntui ylivoimaiselta tehtävältä. Mikko halusi vain pois niin pian kuin mahdollista, koska jos hän ei lähtisi nyt, hän jäisi ja se pelotti vielä enemmän. Lopulta Mikko sai haparoitua oven auki ja perässään kiinni. Rappukäytävään leijaili jostain asunnosta Janssoninkiusauksen tuoksu ja se sai mahassa vellomaan inhottavasti. Mikko lähes juoksi raput alas. Ulos päästyään Mikko oksensi. Hän halusi kotiin ja häntä itketti.

**************************

Kului viikko, toinen. Päivät seurasivat toisiaan. Mikko jatkoi elämäänsä kuin tähänkin asti eikä kuitenkaan laisinkaan. Aleksi, peikkopoika vihreine silmineen ja hiekanvärisine hiuksineen, ei kadonnut hänen mielestään. Mikko kirjoitti riimejä ja purki oloaan yhä uusiin ja uusiin biiseihin. Ruutuvihko täyttyi laineista ja ystävät jo naureskelivatkin Mikon luomisvimmalle. Biitit olivat raskaita ja lyriikat kovia, vaikka kevät toi mukamas valoa ja alkoi vihdoin sulattaa lumia ensin asfaltilta, sitten ojenreunoilta. Jokainen päivä Mikko pelkäsi törmäävänsä Aleksiin kaupungilla ja yhtä aikaa hän toivoi sitä. Mutta peikkopoikaa ei näkynyt. Mikko yritti uskotella itselleen, että se olisikin ollut epätodennäköistä verrattuna siihen, miten pitkään hän oli näitä katuja tallannut törmäämättä Aleksiin. Hän olisi muistanut kyllä. Miten hän ikinä olisi edes voinut ohittaa huomaamatta mitään niin kaunista kuin Aleksi.

Lopulta Mikko oli saanut muutakin ajateltavaa, kun Mikko ja hänen hyvä ystävänsä pääsivät vetämään keikan. Mikolla ei asian kanssa ollut mitään tekemistä, mutta hänen ystävänsä soittaessaan innoissaan, ei Mikolla ollut vastaankaan sanomista. Keikka oli joku bändi-iltatyypppinen juttu vappuna paikallisella nuorisotalolla. Heidän lisäkseen viisi muuta esiintyjää, musiikkia laidasta laitaan. Luvassa kännisiä kakaroita ja teinigangstoja, mutta samapa tuo. Yhtä kaikki se olisi muuta ajateltavaa. Settiä kootessaan ja treenatessaan Mikko saattoi hetkeksi unohtaa Aleksin. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Vihdoin koitti vappu ja bändi-ilta. Heitä ennen lavalla oli ollut joku covereita soittanut teinirokkibändi, joka oli soittanut hirveää kuraa, ja nyt lavan edustalle alkoi parveilla yläasteikäisiä jätkiä isin rahoilla ostetuissa Kanin vaatteissa. Niille kelpaisi, vaikka räbäyttäisi puhelinluettelosta, Mikko naureskeli. Mikko kiristi vielä päässänsä olevaa huivia, tarttui sitten hänelle ojennettuun mikkiin ja astui ystävänsä perässä lavalle. He tulisivat keräämään kaikki propsit neljän träkin setillään.

Yleisö eli täysillä mukana. Kädet heiluivat hypnoottisesti ylös ja alas, päät nyökkäsivät tasaiseen tahtiin ja Mikosta tuntui, että hän räbäytti paremmin kuin koskaan. Katse kiersi yleisössä, biitti hakkasi korvissa ja Mikko sylki riimejä sitä janoavalle kansalle. Ilman mitään ennakkovaroitusta Mikko tajusi, miten vihreät silmät katselivat häntä yleisön joukosta. Ei Mikko nähnyt silmien väriä, mutta ei ikinä unohda niiden vihreyttä. Aleksi seisoi sivummalla kädet taskussa, puoliksi varjossa, mutta Mikko ei voinut erehtyä siitä läsnäolosta. Hän melkein kompastui sanoissaan, sai sitten uudelleen kiinni ja jatkoi, mutta sydän oli juuri jättänyt yhden lyönnin väliin. Miten hän olisi voinut unohtaa? Ei mitenkään. Ne hetket Aleksin sängyllä ja ihan lähellä vyöryivät mieleen hengästyttävän vahvoina. He katsoivat muutaman sekunnin toisiaan, mutta se tuntui tunnilta. Koko loppusetin ajan Mikon päässä oli vain yksi ajatus: Aleksi. Hän ei edes ajatellut, mitä sanoi, sanat tulivat alitajunnasta. Ainut, millä oli oikeasti merkitystä, oli Aleksi.

Kun vihdoin oli heidän aikansa lopettaa, Mikko työnsi kärsimättömästi mikin ystävänsä kouraan ja hyppäsi lavan reunalta alas. Lavalle jäi hölmistynyt silmäpari kaksi mikkiä kädessään katsomaan perään, kun Mikko puikkelehti ihmisjoukon sivusta Aleksia kohti. Mikolla ei ollut mitään aavistusta, mitä hän sanoisi tälle, mutta hän ei välittänyt. Mikko ei halunnut päästää Aleksia menemään, ei tällä kertaa. Ikävä hakkasi rinnassa eikä Aleksi tehnyt askeltakaan poistuakseen, seisoi vain paikoillaan katsellen.

- Aleksi! Moi!..., Mikko hymyili tahtomattaankin ja Aleksi vastasi hymyllä.

Seurasi se kuuluisa hiljainen hetki. Mikko halusi korjata virheensä, koska eihän hän ollut unohtanut. Ei missään tapauksessa. Häntä hävetti ja kadutti.

- Kiva nähdä sua. Mitä sä täällä…?, Mikko sai lopulta sanottua kuin sovinnon eleenä.

Hän katseli Aleksin kasvoja. Hiukset olivat lyhentyneet hiukan siitä, mitä ne olivat olleet viimeksi, ja pipon sijaan päähän oli vedetty tummanvihreä castro-mallin lippis. Kattoon kiinnitetyt värivalot heijastivat punaisen sävyjä iholle ja ihmiset tönivät heitä tungoksessa. Mikko ei nähnyt muuta kuin Aleksin.

- Mä oon kuunnellu Mikseristä sun biisejä. Mulla ois pari uutta biittiä, josta sä voisit tykätä. Ne sopis sulle… Jos sua kiinnostaa…, Aleksi punnitsi tarkoin sanojaan, harkiten.

- Joo, kiinnostaa. Milloin mä voisin tulla kuuntelemaan?..., Mikko kysyi varovasti. Se kysymys oli yhtä kuin pyyntö.

- Koska vaan.. Nyt..?

- Nyt kuulostaa hyvältä…, Mikon sydän löi nopeammin. Hän saisi olla peikkopoikaa lähellä edes hetken, sittenkin.

Mikon kaveri onnistui ajoituksessaan täydellisesti raahatessaan heidän kamojaan mukanaan ja tuli nykimään Mikkoa hihasta.

- Mihin sä oikein lähdit? Mulle jäi kaikki vitun kamat kasattavaksi…, hän huusi kajarien sylkemän taustamelun yli, mutta Mikko hädin tuskin vilkaisi kaveriaan.

- Mulla on yks tärkee homma, joka täytyy hoitaa nyt. Heitäksä mun kamat sun kämpille? Mä haen ne huomenna sitte…, Mikko vastasi ja puki jo takkiaan, jonka oli riistänyt varustekasan joukosta.

Hänellä oli nyt parempaakin tekemistä, todella. Aleksi käveli kädet taskussa ulko-ovea kohti ja vilkaisi naurahtaen taakseen. Mikko olisi voinut vannoa, että Aleksin silmissä loistivat tähdet. Siiderihumalainen tyttöjoukko katseli hihitellen Mikkoa valmiina tekemään tahdikkaan iskuliikkeen, mutta Mikko jätti nuoret neidit suosiolla kaverinsa vaivoiksi. Tästä tulisi vielä jälkipuheita, mutta tulkoon. Mikkoa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

- Mikko! Mitä vittua? Etsä lähdekään dokaamaan?.., kuului ihmettelevä huuto perään, mutta Mikko oli jo ulko-ovella eikä kuullut enää.

*********************************

Jatkuu...