Miia

Lämpömittari pankin seinässä oli näyttänyt -12 astetta pakkasta vihrein digitaalinumeroin. Edes aurinko ei paistanut lämmittääkseen, vaikka tähän aikaan lopputalvesta se tuntuikin iholla jo keväältä. Mikko nosti hupun päähänsä ja jatkoi matkaa. Hän ei ollut menossa minnekään. Mikko oli käynyt tuhlaamassa euroja levykaupassa ja mieli oli korkealla. Taskussa lämmitti cd, jota hän oli odottanut kuin kuuta nousevaa. Mikko oli repiä hiukset päästään joutuessaan olosuhteiden pakosta (lue: rahan puutteessa) odottamaan pari päivää julkaisun jälkeen, että sai hakea omansa pois hyllyä koristamasta, mutta tänään hän pääsisi vihdoin lyömään levyn soittimeen. Kerrassaan loistavaa.

Jostain syystä Mikko ei halunnut suunnata suoraan kotiin, vaan hän kierteli katuja mietteissään. Mikko pysähtyi joen ylittävälle kävelysillalle hetkeksi seuraamaan jäällä hiihtelevää ihmisjoukkoa. Pääasiassa rouvashenkilöitä puhkumassa suksien kanssa räikeän punaisissa toppa-asuissaan. Eipä olisi ambulanssimiehillä ainakaan vaikeuksia löytää uhria, jos sattuisi kuukahtamaan hankeen, hän ajatteli ja virnisteli itsekseen. Mikko mittaili katuja luurit korvilla ja MP3-soitin luukutti korviin Petterin vanhempaa tavaraa randomina. Ruotsi ei ollut Mikon vahvin laji eikä hän jaksanut pinnistellä ymmärtääkseen, joten hän tavaili mielessään vain biitin päälle omia riimejään. Mikko hyräili hiljaa itsekseni ja sormet naputtivat lapasten sisällä pientä liikettä biitin tahdissa. Hän ei edes huomannut pikkuista karvaturriaan kävelyttävän mummon paheksuvaa katsetta.

Päinvastaisista toiveista huolimatta talvi oli ottamassa selätysvoittoa tekniikasta. Hemmetin pakkanen. Imi ämpärisoittimen pattereista virtaa kuin blondi satasella. Mikko kaivoi kömpelöin liikkein jumittavan soittimen taskustaan ja napautti vähän. Olisi kai aika suunnata kotiin. Mikko sujautti jälleen toimivan soittimen takaisin taskuun. Hän upposi nopeasti takaisin ajatuksiinsa ja katse katuun painettuna unohti koko ympäröivän maailman. Hän ehti jo harmitella kynän ja paperin puuttumista, kun laineja tippui kuin taivaasta. Sormien liike lapasissa nopeutui. Mikko oli autuaan tietämätön muusta maailmasta. Lunta alkoi hiljalleen leijailla alas suurina hiutaleina.

Mikko havahtui siihen, että käsi tarrasi häntä olkapäästä kiinni. Hän säpsähti ja kääntyi ympäri hämmentynyt ilme kasvoillaan nykäisten luurit kaulalleen. Edessä seisoi poika, suunnilleen saman ikäinen. Peikkopoika, tuli ensimmäisenä Mikon mieleen. Hiustenlatvat törröttivät pipon alta ja jätkä tuntui hukkuvan untuvatakkinsa sisään. Mikko tuijotti vain tyhmänä kysyvä ilme kasvoillaan. Todella fiksu ensivaikutelma, jep.

- Niin sulta tais tippuu tää?, poika kysyi ja heilutti kädessään Mikon juuri ostamaa cd-levyä.

- Oho.. Joo, niin tais. Kiitti…, Mikko tunnusteli tyhjää taskuaan. Sen oli täytynyt tippua siinä vaiheessa, kun hän räpläsi ämpärisoitinta. Kotona ois voinut asteen verran vituttaa, jos se levy ois kadonnut ja Mikko kiitti mielessään vilpittömästi tuota nimetöntä peikkopoikaa.

- Tää on kyllä hyvä levy. Ostin ite just eilen…, poika pyyhkäisi lumet kotelosta ja ojensi sen Mikolle.

- Ai säkin kuuntelet? Joo, pari aika mielenkiintoista feattiä tässä…,Mikko otti levyn ja tunki sen takaisin taskuunsa, jossa toivoi sen pysyvän loppumatkan.

- On joo. Kai sä oot levyjulkkareihin tulossa viikonloppuna?..., poika katsoi kysyvästi.

- Tarkotus olis tulla…, Mikko sai änkytettyä toivoen hiljaa mielessään myös tuota peikkopoikaa paikalle.

- Törmäillään siellä sitten…, poika hymyili leveää hymyä ja otti askeleen jatkaaksen matkaa toiseen suuntaan.

- Kiitti vielä.., Mikko huikkasi pojan perään ja hän vastasi käden heilautuksella ennen kuin hölkkäsi tien yli.

- Eip mtn…

Mikko katseli hetken pojan perään ja käveli sitten suorinta tietä kotiin. Kovia kokenut levy oli saatava soittimeen. Parin ensimmäisen biisin jälkeen Mikko saattoi jo yhtyä pojan mielipiteeseen, levy oli hyvä. Flow soljui sulavasti ja ne pari kovaa feattiä oli juuri niin kovia kuin hän oli odottanutkin. Melkein huomaamattaan Mikko mietti poikaa ja pojan hymyä koko illan.



*************

Kun lauantai vihdoin koitti, oli Mikko kaikkea muuta kuin oma tyyni itsensä. Hän halusi nähdä tuon peikkopojan, muttei ollut lainkaan varma, mitä sitten. Hakkaisiko hän taas päätä seinään kuten turhaan miljoonat kerrat aiemminkin. Peikkopoika kävisi hänen elämässään ja menisi menojaan milloinkaan tietämättä, mitä Mikko hänestä ajatteli. Yhtä kaikki, Mikko oli nyt täällä klubilla ja siemaili olutta puhuen paskaa ihmisten kanssa. Hän odotti. Keikka oli ollut hyvä ja korvissa humisi vielä jälkeenkinpäin. Kylmä olut oli noussut kevyeksi huuruksi päähän. Tyhmät ideat tuntuivat hyviltä ja hymy oli helppo saavuttaa. Ainoastaan peikkopoikaa ei ollut näkynyt.

Valomerkki läheni uhkaavasti ja Mikko seuraili edestakaisin vellovaa ihmismerta laiskasti katseellaan. Mikko naputti tossullaan lattiaa musiikin tahtiin ja nojasi kyynärpäällä pöytään. Olut lämmehtyi tuopin pohjalla. Olisi kohta raahauduttava kotiin. Juuri kun Mikko ehti ties monennenko kerran illan aikana miettiä, ettei näkynyt sittenkään peikkopoikaa, tämä ilmestyi kuin tyhjästä Mikon eteen. Puikkelehti vain ihmismuurin lomasta, nappasi tuolin alleen, istahti Mikkoa vastapäätä ja tarjosi yhtä leveän hymyn kuin heidän kohdatessaan ensimmäistä kertaa. Hiekanväriset hiukset ja Zoo Yorkin luumunvärinen huppari. Peikkopoika oli kännissä, Mikko näki sen heti.

- Moro! Mitä jäbä?..., peikkopojan puhe sammalsi hiukan.

- No paskaaks tässä. Vitun hyvä keikka. Ja vitun kova levy, siinä sä olit oikees…, Mikko joutui korottamaan ääntään saadakseen puheensa kuulumaan jumputuksen yli.

- Helvetti, kun tiedäksä, mä missasin koko keikan! Veny vähän etkot ja just vasta tultiin. Mitä se kello ees on?..., peikkopoika selitti ja yritti kaivaa ilmeisesti puhelintaan farkkujen taskusta.

- Se on melkein kolme…, Mikko ehti keskeyttää.

- Mut mitä sä oikein mietit, kun nyt vasta pääsit tänne? Liikaa naisia ja viinaa vai häh?

- Viinaa kyllä, naisia ei….Emmä tajua.., peikkopoika nauroi hersyvää naurua.

Peikkopoika jäi istumaan Mikon pöytään ja esittäytyi Aleksiksi. He puhuivat musiikista ja lopulta jo politiikastakin. Mikkoa hymyilytti. Hän halusi ottaa kaiken irti tästä vielä kun voi. Aleksi oli maailmanparantaja ja räpin suurkuluttaja. Mystinen pakkaus varustettuna kauniilla kasvoilla. Kellon viisarit liikkuivat eteenpäin aivan liian nopeasti ja lopulta valomerkki tipautti heidät tylyyn todellisuuteen. Aleksi yllätti Mikon.

- Missäpäin sä asut muuten?.., Aleksi kysyi Mikolta heidän jonottaessaan takkeja narikasta. Mikko ei ollut jaksanut edes kysellä kavereittensa perään. Parempi vaan, kun niitä känniläisiä ei tarvinnut tässä vaiheessa paimentaa.

- Siitä kukkakaupan kulmalta parin kerrostalon päässä…, Mikko vastasi sen enempää miettimättä.

- Hienoa. Mä asun siinä matkan varrella sitten…, Aleksi totesi vetäen samalla takkia niskaansa.

He päätyivät lopulta kävelemään samaa matkaa kaupungin yössä.

Yötaivas oli kirkas ja pakkanen paukkui vielä kireämpänä kuin viikolla. Hengitys höyrysi ja lumi narskui jalan alla. Aleksi kulki tuijottaen taivasta ja selittäen jotain tähtikuvioista aina siihen asti, kunnes horjahti ja nauroi humalaisen hyväntuulista naurua päälle. Mikko katseli Aleksia. Hän olisi halunnut suudella tuota peikkopoikaa. Kun lopulta kävi ilmi, että Mikko räppää ja kirjoittaa biisejä omaksi ilokseen, halusi Aleksi ihan välttämättä soittaa hänelle tietokoneeltaan parit itsetekemänsä taustat. Halusi ehdottomasti, vaikka Mikko epäröiden vetosikin myöhäiseen kellonaikaan. He seisoivat vanhan ja rapistuvan kerrostalon pihassa, jossa lasten leikkikaivurit olivat jäätyneet hiekkalaatikkoon kiinni. Mikko epäröi lopulta vain sekunnin murto-osan. Aleksin innokkaat selitykset heidän yhteisestä maailmanvalloituksestaan kaikuivat rappukäytävässä ja Mikkoa nauratti. Peikkopoika todella oli humalassa.

Aleksi kulki hänen edellään rappuset ja Mikko antoi silmiensä levätä hänessä. Harmaasta piposta, niskaa alas, päätyen lopulta Buffaloihin jalassa. Mikko siveli mielessään tuota niskaa ja kuunteli Aleksin sanoja hajamielisesti. Ovikello kilahti Mikon vetäessä oven selän takanaan kiinni heidän päästessään Aleksin asuntoon. Aleksi heitteli vaatteet tuolien selkänojilta yhteen pinoon nurkkaan ja kantoi pari tyhjää kaljapulloa pöydältä keittiöön. Takaisin tullessaan Mikko tunsi Aleksin katseen viipyvän hänessä sekunnin liian pitkään ollakseen vain katse ohimennen. Hän tunsi sydämenlyöntinsä, kun peikkopoika katseli häntä. Täydellisenä. Yö oli pitkä.

Aleksi soitti Mikolle taustojaan ja Mikko kuunteli, välillä sanaili jotain sekaan, mutta aivot tuntuivat keskittyvän Aleksiin. Aleksin tapa vilkaista häntä välillä, tapa haroa hiuksiaan hajamielisesti toisen käden pyörittäessä tietokoneen hiirtä, Aleksin ääni.. Mikko halusi Aleksia. Ne kaikki saivat Mikon ihan hulluksi. Mikko istui Aleksin sängyllä jalat ristissä ja humalainen hyvä olo sai hänet hymyilemään. Häntä väsytti ja hän olisi halunnut käpertyä tähän pehmeälle sängylle ja vetää tuon peikkopojan kainaloonsa. Pujottaa kätensä hupparin ja t-paidan alle koskettamaan lämmintä ihoa. Hengittää koko yön peikkopoikaa. Aleksi keinutteli tietokonepöytänsä ääressä tuolillaan ja näytti yhtä väsyneeltä kuin Mikkokin. Yhdet tupakat, sitten hänen olisi pakko lähteä. Ihan pakko, Mikko hoki mielessään ja ehdotti Aleksille savuja parvekkeella.

He olivat poltelleet puolet tupakasta puhumatta mitään. Kylmä tunkeutui joka paikkaan ja sai tärisemään, mutta he eivät pitäneet kiirettä. Mikko puhalsi savurenkaita ja katseli niiden katoamista. Jostain kauempaa kuului ambulanssin pillien ääni. Kello oli yli viiden jo ja ensimmäiset koirankusettajat löntystelivät pipo korville vedettynä kadulla. Hullut, tähän aikaan hereillä. Mikon hiha kosketti Aleksin hupparin hihaa tämän poltellessa omaa tupakkaansa kaiteeseen nojaten. Mikko ei olisi halunnut yhtään kauemmas tästä.

- Mun pitäis lähteä. Väsyttää ihan vitusti…, Mikko sai lopulta sanottua.

- Täällä on helvetin kylmä ja sulla on aika pitkä matka kävellä vielä…, Aleksi vastasi pitkän hiljaisuuden jälkeen katsellen jonnekin kauas.

- Jos sä haluut, niin voit sä jäädä tänne yöksi.. tai jotain.., Aleksin ääni oli hiljainen.

Mikko ei osannut vastata mitään. Hän ei ollut uskoa korviaan. Innostus ja paniikki painivat hänen sisällään. Mikko kohautti olkiaan ja veti viimeiset savut tumpaten vanhaan suolakurkkupurkkiin muiden tumppien sekaan. Felixin herkkukurkut olivat saaneet uutta sisältöä. Aleksin käsi hipaisi häntä Aleksin kurkottaessa tumppaamaan oman tupakkansa. Mikko veti henkeä ja Aleksi soi hänelle pienen hymyn. Illan mittaan juodut kaljat tekivät kaikesta täysin luonnollista ja laski kynnyksiä.

Tuntui yhtä luonnolliselta kellahtaa Aleksin viereen sängylle. Kumpikaan ei jaksanut riisua eikä tapella peiton kanssa. Mikko keinui unen ja valveen rajamailla ja katseli Aleksin niskaa heidän maatessa kyljillään Aleksin selkä Mikkoon päin. Kaunis niska. Väsymys sulki Mikon silmät ja hän nosti varovasti kätensä laskien sen Aleksin lantiolle lepäämään. Aleksi liikahti hiukan, värähti kosketusta, mutta ei siirtänyt kättä pois. Oli niin hiljaista, että jokaisen hengähdyksen saattoi kuulla. Mikon käsi liukui Aleksi lökäreitten pintaa reidellä, siitä takaisin ylöspäin. Aleksi tarttui Mikon käteen ja pujotti sormensa Mikon sormien lomaan vetäen käden ympärilleen lojumaan raskaana Aleksin vatsaa vasten.. Aleksin käsi oli lämmin. Mikko veti itsensä häneen kiinni ja he vain olivat. Mikon poski lepäsi Aleksin hupulla.

Vähän ennen unta Mikko tunsi, kuinka Aleksi kääntyi kasvot häneen päin. Hän tunsi Aleksin huulet omillaan, varovaisina, kevyinä. Hän vastasi suudelmaan. Takaraivossa etäisenä hakkasi ajatus, ettei hänen pitäisi olla tässä ja koskettaa toista jätkää näin, suudella huulia, mutta kännistä sumuiset aivot eivät jaksaneet vastustella. Kielet leikkivät hetken toisillaan, Aleksin sormet sivelivät Mikon niskaa. Se tuntui hyvältä. Mikko nukahti tähän suudelmaan ja Aleksin kosketukseen.

******************

Jatkuu...