Miia

Noniin. Taas näitä hetkiä, joihin ei tunnu löytävän mitään järkevää sanottavaa kuulostamatta kömpelön kliseiseltä. Tyydyn pitkälti olemaan hiljaa. Nojaan ainoastaan ikkunalautaan ja mittailen välillä katseellani lattiaa, välillä nostaen pääni ylös sopivissa kohdissa nyökätäkseni. Ulkona lienee vuosikymmenen lumimyräkkä ja vanhan talon jokaisesta rakosesta tuntuu hohkaavan kylmää selkääni vasten. Kuulen tuulen tuiverruksen ja tiedän lumen liimaantuvan kehystämään ikkunaa takanani. Olen vain ja kuuntelen.

- Tajuuksä… Siis se vitun muija oli nussinu sitä jätkää koko tän ajan! Mun selän takana, perkele! Emmä vittu oisi Sannasta uskonu, en ikinä. Sitten se tulee ja heittää mulle vittu päin naamaa, että joo hän lähtee. Ihan tosta vaan. Se oli pakannu kamansa sillä aikaa, kun mä olin töis ja.. helvetti vie!...

Pitkä hiljaisuus. Kuulen Jonin huokaavan hiljaa ja Jonin nyrkin takovan turhautuneena sohvan käsinojaa.

- Niinku mä vittu rakastin sitä muijaa…, Jonin äänessä kuulsi väsymys ja patoutuneet tunteet.

Sisälläni kävi pyörremyrsky. Toinen puoli minusta iloitsi ja suorastaan hyppi hulluna pelkästään siitä tosiasiasta, että Joni oli siinä, ja toiseen puoleen sattui nähdä Joni noin. Katselin Jonia, joka tuntui hetkessä kadottaneen sen itsevarman, aurinkoisen olemuksensa ja oli nyt vain jotenkin pieneksi vaipunut kasa entistä itseään. Joni istui sohvalla ja nojasi kyynärpäillä polviinsa hieroen sormilla ohimoitaan. En nähnyt hänen kasvojaan, mutta tukahdetut niiskautukset kertoivat omaa kieltään. Tunsin valtavaa hellyyttä tuota ihmistä kohtaan, joka nyt istui jollain tavoin orpona ja eksyneenäkin sohvankulmassa. Olisin halunnut halata Jonia, mutta en uskaltanut. En uskaltanut istua viereen ja halata. Ei tosiäijät tee sellaista.

- Otaksä kaljan, jos mä haen? Mulla on jääkaapissa…, kysyin kömpelösti vain jotain tehdäkseni.

- Joo, kiitti…, Jonin hiljainen ääni vastasi kämmenten takaa.

Suuntasin keittiöön ja otin jääkaapista kaksi Karhua. Etsiessäni pullonavaajaa mietin Jonia ja sitä turhautumista ja tunteiden sekamelskaa, jota hän minussa aiheutti. Eikä minulla ollut sellaista ihmistä kuin minä nyt olin vaikka Jonille, ihmistä, jolle purkaa omaa katkeruutta. Nielin vain kaiken sisääni. Huokaisin hiljaa ja palasin olohuoneeseen. Ovella katselin silmänräpäyksen verran, kun Joni pyyhki silmiään paidan hihaan kuin kasaten itseään, ja kävelin lopulta Jonin luo, ojensin toisen oluen ja istuin viereen sohvalle. Ihan lähelle. Niin lähellä, että reitemme hipoivat toisiaan. Kosketuksen välissä vain kaksi kerrosta kangasta. Melkein kiinni, melkein voi aistia sen lämmön. Joni katsoi minua ja kiitti, otti pitkän hörpyn ja laski sitten pullon sohvapöydälle.

Joni oli kaunis. Oli sitä tälläkin hetkellä, vaikka silmät olivat kyyneleistä punaisina ja hiukset sojottivat joka suuntaan sotkuisina. Normaalisti Joni oli jopa sietämättömän tarkka ulkoisesta olemuksestaan. Puunasi ja hyysäsi peilin edessä geelin ja kamman kanssa. Monta kertaa olin odotellut häntä nojaillen vessan ovenpieleen ja seuraillut Jonin sormien näppärää työskentelyä. Joni saattoi kääntyä katsomaan minua ja heittää maailman suloisimman hymyn paljastaen tasaisen, valkoisen hammasrivistön. Luoja, että jokainen kerta minusta tuntui kuin polvet pettäisivät alta. Useimmiten tyydyin vain naurahtamaan. Oli pakko kääntää pää pois, etteivät silmäni olisi kertoneet kissankokoisin kirjaimin, että haluan, haluan, haluan.

Tänään Joni ei välittänyt. Ruskeissa, sotkuisissa hiuksissa sulivat lumihiutaleet hitaasti kadoten vesipisaraksi ja kastellen hiukset. Olisin halunnut pyyhkiä niitä isoja pisaroita hiuksilta, siirrellä märkiä suortuvia sivuun Jonin otsalta. Olimme hiljaa pitkään. Joni oli aina ollut meistä kahdesta se puheliaampi puolisko. Ylisosiaalinen höpöttäjä, joka kaatoi kaikki naiset niin halutessaan. Paitsi että ei ollut kaatanut viimeiseen vuoteen. Sanna. Tunsin voimatonta katkeruutta Sannaa kohtaan. Ikään kuin ilman Sannaa Joni olisi ollut minun. Ehei, ei ikinä olisi ollut. Niin lähellä, että olisin voinut koskettaa. Yhtä aikaa miljoonan vuoden päässä minusta. Enemmän kuin koskaan minulla oli nyt tarve koskettaa. Hiljaisuus tuntui jatkuvan ainakin tuhannen vuotta.
Tietenkin se oli Joni, joka sen rikkoi.

- Ooksä ikinä rakastanu ketään niinku todella paljon? Joni kysyi.

- Njooh, emmä tiedä.. Kyllä., Tyydyin vastaamaan kohauttaen hartioitani. Joni nuolaisi ajatuksissaan huuliaan.

- Ketä?, hän jatkoi ja katsoi minua.

Mitä minä tuohonkaan voin sanoa ? ”Sua”? Hah! Jostain syystä en jaksanut enkä, kummallista kyllä, tuntenut edes tarvetta kehitellä mielikuvitustyttöjä tähän hätään. Tuntui väärältä valehdella.

- Se nyt.. Noh, yks tyyppi vaan., käänsin katseeni pois.

- Ai…, Joni totesi ja jäi miettimään.

Jonilla oli hassu tapa kipristellä kulmakarvojaan miettiessään. Se jaksoi hymyilyttää minua joka kerta. Olisi se hymyilyttänyt nytkin, ellei tunnelma olisi ollut niin synkkä. Joni yksin vuoden seurustelun jälkeen, minä yksin vaikka Joni oli siinä ihan kiinni minussa.

- Mitä sä nyt aattelit tehdä? Sannan suhteen tarkotan…, kirosin mielessäni koko nimeä.

- Emmä tiedä. Menköön, ihan sama. Ihan vitun sama just nyt…, Joni katseli olutpulloaan kädessään ja piirteli sormenpäillään kuvioita etikettiin.

Toivoin, että ne sormet olisivat koskettaneet minua, piirrelleet kuvioita minuun. Joni oli kasaamassa itseään vanhaksi, tutuksi itsekseen. Itsevarmaksi ja rohkeaksi. Joni yritti puhaltaa otsalle valahtanutta, vettä tippuvaa hiussuortuvaa sivuun yhä tuijottaen pulloa ja repien etikettiä turhautunein sormenliikkein. Huoneessa oli hiljaista. Niin hiljaista, että ulkona ujeltava myrskytuuli tuntui satana desibelinä korvissa.

En tiedä miksi tein niin, mutta tajusin vasta liian myöhään. Huolella ylläpitämäni kuori osoitti rapistumisen merkkejä. Tuntui vain luonnolliselta siirtää hellästi sivuun se hiustupsu. Kevyesti, pehmeästi. Sormeni koskettivat Jonin otsaa, joka tuntui polttavan minua. Säikähdin ja käteni pysähtyi siihen, keskelle Jonin ruskeita hiuksia. Jonin sormet lopettivat etiketin nyppimisen kuin seinään ja hän käänsi päänsä minua kohti, katsoi arasti ja silmissään hiukan säikähtänyt ilme. Luultavasti itselläni oli täysin samanlainen. Vedin käden nopeasti syliini ja käänsin pääni pois. Odotin räjähdystä, mutta sitä ei tullut. Joni ei huutanut, että mitä vittua mä teen eikä pompannut metrin päähän epäilevänä. Hetkeen ei tapahtunut mitään.

Sitten Jonin sormet koskettivat leukaani ja käänsivät pääni takaisin. Kosketus oli varma, mutta samalla herkkä. Se pakotti minut katsomaan takaisin Jonia, suoraan silmiin. Olin niin lähellä Jonia, että saatoin lähes tuntea hänen hengityksensä lämmön. En muista, milloin olisin ollut näin lähellä häntä viimeksi. Olinko milloinkaan? Jonin käsi lepäsi poskellani ja silmät uppoutuivat minuun. Tuntui kuin Joni olisi nähnyt suoraa lävitseni kaiken sen, mitä olin niellyt ja piilottanut viimeisimpään lokeroon sisälleni. Ihan kuin Jonin silmät olisivat yhdellä katseella repineet auki naurettavan kevyesti kaikki ne ovet ja lukot, joiden taa olin piilottanut tunteenhippusetkin. Vedin kevyesti henkeä valmiina sanomaan mitä tahansa, mikä olisi korjannut tilanteen ennalleen.

Mietin yhä kuumeisesti selitystä vielä siinäkin vaiheessa, kun Jonin huulet koskettivat omiani. En vastustellut, suljin vain silmäni. Jonin huulet olivat pehmeät, maistuivat hyviltä. Syvällä sisälläni mietin vain, etten ollut milloinkaan ennen suudellut miestä. Joni suuteli minua paremmin kuin luultavasti yksikään tyttö. Oliko se kokemuksen tuomaa puhdasta taitoa vai oliko se… rakkautta, mikä maistui niin hyvältä? En välittänytkään tietää. Vastasin suudelmaan ensin varovasti,, mutta lopulta päästäen kaiken kosketuksenkaipuuni valloilleen. Nostin käteni Jonin niskaan ja vedin itseni lähemmäs.

Joni painoi minut selälleni sohvalle ja kiipesi päälleni, painoi polvensa reisieni väliin ja laskeutui alas suudellen minua koko ajan. Nahkasohva narahti allamme, kun kiersin toista jalkaani Jonin lantion ympäri. Joni nojasi kyynärpäihinsä ja hänen hiuksistaan tipahteli tasaiseen tahtiin vesipisaroita kasvoilleni, mutta en edes huomannut sitä. Kaikessa absurdiudessaan tilanne oli kuin suoraan varastettu päiväunistani. Ehkä se siksi tuntuikin niin epätodelliselta. Käteni sivelivät Jonin niskaa ja selkää levottomina ja Jonin lantion liikkeet itseäni vasten totisesti herättivät minut eloon.

- Hitto..Joni…, sain sanottua, mutten löytänyt enää sanoja lopettaa lausetta.

Joni naurahti käheästi katsellen minua.

- Älä sano… Mä tiedän…, hän vastasi.

Jonin käsi vaelsi alaspäin pysähtyen ensin rintakehälleni ja lipuen sitten höyhenenkevyenä vatsani yli haaroihini. Vaikka kosketus oli kevyt, ihoni värisi sen tahdissa vaatteiden läpikin. Niin voimakkaasti minä tunsin sen. Omat sormeni painuivat hermostuneita Jonin selkään. En olisi ikinä halunnut päästää häntä pois.

Huokaisin hiljaa, kun Jonin käsi saavutti nyt jo sykähtelevän elimeni ja puristi sitä farkkujen läpi. Jonin käsi oli malttamaton ja se runkkasi vaatteiden läpi kiihkeämmin. Joni irrotti otteensa repiäkseen farkkujeni vyön auki, samoin vetoketjun ja etsi haparoiden kuuman ja kovan kaluni. Huokaus muuttui toistuvaksi sarjaksi, hengitykseni kiihtyi käden liikkeen tahdissa. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Joni katseli minua samalla, kuin arvioiden. Hänen hengityksensä kiihtyi samassa tahdissa kanssani, kunnes hän päästi irti ja sai minut parahtamaan.

- Älä lopeta…, yhändin hiljaa.

- Emmä lopetakaan…, oli Jonin vastaus hänen liukuessaan polvilleen sohvan viereen.

Jollain lailla Jonin huulet kalullani tuntuivat erilaisilta kuin kenenkään muun huulet aiemmin. Kuumemmilta, kiihkeämmiltä. Ne liukuivat kaluani pitkin edestakaisin, puristivat, imivät. Käteni puristivat Jonin päätä ja lantioni liikahteli vaistomaisesti. Ikinä en olisi kuvitellut sen tuntuvan näin hyvältä ja aivan varmasti pysyin kuvitella paljon. Kaluni sykki lähes samaan tahtiin ylikierroksilla käyvän sydämeni kanssa ja leijuin orgasmin rajamailla. Huohotukseni kiihtyi voihkaisuiksi ja aalto vyöryi vatsanpohjassani. Jonin kauniit huulet imivät jokaisen tipan kuumaa spermaa, jonka annoin sykkiä Jonin suuhun. Joni maisteli kaluani vielä pitkään orgasmin laannuttua enää häipyväksi tykytykseksi. Minä katselin vain kattoon, yritin ymmärtää, mitä juuri oli tapahtunut.

Joni herätti minut hämmentyneestä tilastani nousten takaisin päälleni ja painaen huulensa omilleni repien samalla housujaan auki. Hänen hengityksensä poltti, kosteilla huulilla maistui sperma ja kieli työntyi kiihkeänä suuhuni. Jonikin halusi. Oli vaikea uskoa, että kaikista maailman ihmisistä juuri Joni halusi minua. Hän oli kaukana siitä orgasmin unettavasta jälkihehkusta ja hän kiskoi farkkunsa alas tuoden kalunsa huulilleni. Se oli juuri niin kiihottava, mitä olin sen kuvitellutkin olevan.

- Ime mua, jooko.. Ime…, Joni anoi minulta.

Ja minä imin. Ihan kuten niin monesti ajatuksissani aiemminkin. En tiennyt, osaisinko, mutta hiljalleen epävarmuus väistyi sen hyvän olon tieltä, kun ymmärsin, miten hyvää saatoin rakkaalle Jonilleni tehdä. Joni työnteli kivikovaa kaluaan suussani välillä melkein liiankin syvälle ja yritin tehdä parhaani sitä imiessäni. Halusin imeä Jonin laukeamaan, halusin antaa Jonille sen saman, minkä itse olin juuri saanut. Kuuntelin hengityksen muuttumista entistä kiihkeämmäksi, sitten katkonaiseksi ja yhtäkkiä suuni oli täynnä lämmintä nestettä. Nielin kaiken maistellen ja yrittäen tallettaa sen maun muistoihini. Tunsin Jonin sormien haparoivan hiuksiani ennen kuin hän veti kalunsa suustani.

Karu paluu todellisuuteen. Siinä me istuimme vierekkäin ja haparoimme housujamme jalkaan. Tunsin yhtä aikaa mieletöntä riemua ja häpeää. En tiedä, kumpaa enemmän. En osannut katsoa Jonia, näpersin vain hermostuneena vyötä kiinni. Entä jos tämä olikin ollut vain suuri virhe. Joni, minun Jonini, ottaisi ja lähtisi eikä ikinä enää palaisi. Ajatukseni olivat pirstaleiksi räjäytettyinä. Niiden keräämiseen tulisi menemään aikaa. Maistoin yhä suussani heikkona Jonin sperman maun enkä halunnut sen maun ikinä katoavan.

Ajatukseni keskeytti Jonin käsi, joka laskeutui reidelleni. Käännyin ja kohtasin Jonin hymyilevät kasvot. Vastasin hymyyn automaattisesti. Sydän tuntui lyövän voimakkaammin kuin koskaan. Joni ei noussut ja lähtenyt pois, vaan kumartui suutelemaan minua. Tällä kertaa ilman kiihkoa. Halusin sen suudelman kestävän ikuisesti.

- Mutta entäs Sanna…?, kysyin varovasti huulet yhä Jonin huulilla.

- Sanna who…, Joni mutisi hymyillen huuliani vasten.

Jossain alitajunnassani huomasin tuulen tyyntyneen ulkona. Luultavasti siellä satoi enää vain isoja hiutaleita hiljalleen.