Jannu

Juuso nojasi pulpettiin ja tuijotti luokan etuosaa. Matematiikka tuntui kaukaiselta ja tarpeettomalta, kesän viimeinen kärpänen surisi ikkunalla. Juuso tuijotti raukeana eteensä. Tarkasti sanoen hän tuijotti etupulpetissa istuvan Mikon niskaa. Kaunista, ruskettunutta, uskomattoman ihanan kaarevaa niskaa. Juuso huokaili syvään. Mikko oli söpöin ilmestys jonka hän oli koskaan nähnyt ilman peiliä.

Kyllä, Juuso oli parantumaton narsisti, mutta ei tosiaankaan ilman syytä. Hän oli nuori, laiha, ruskettunut, kiharahiuksinen ja hänellä oli hienot kengät. Oikeastaan hänen ei olisi tarvinnut haaveilla etupulpetin Mikosta, hänelle oli riittänyt oma seura jo lähes viisi vuotta, mutta silti hänelle tuli joskus mieleen josko sen ilon voisi jakaa jonkun kanssa. Juuso nimittäin tiesi että oli tuhmaa olla jakamatta tuhmuuksia kenenkään kanssa, joten hän oli päättänyt päästä poikuudestaan ennen joulua.

Tytöt eivät olleet Juusoa juuri kiinnostaneet, koskaan, vaikka koko peruskoulun ajan hän niin oli näytellytkin. Kavereille, jotka kaikki olivat tätä nykyä ammattikoulussa tai paremmissa lukioissa kuin se halpa, mihin Juuson vanhemmilla oli varaa. Ainoa kiinnostava joka oli seurannut häntä tänne. Ainoa kaunis.

Juuso oli vakaasti päättänyt saada Mikon kanssaan sänkyyn. Kello soi, matematiikan tunti päättyi, oppilaat tekivät lähtöä. Juuso heitti kirjansa laukkuun mutta alkoi hidastella liikkeitään. Mikko kasasi tavaroitaan hitaasti. Juuso keräsi rohkeutensa ja lähti kohti Mikkoa, jolla oli maailman ihanin niska.

"Moi.. Hei haluisitko sä tulla tänä iltana mun luo kun äiti on matkalla ja.." Juuson ääni murtui Mikon kauniin kaulan edessä. Se oli niin vaalean ruskea ja tasainen, virheetön, vaikka ainuttakaan haavaa tai nirhaumaa. Niin tasaisen kaunis. Juuso nielaisi. "Niinkun siis mä en oikeen tajunnu noista polykoneista mitään ja kun kohta on koeviikko ja kun isä tappaa mut jollen mä kirjota hyvää ja kun..." Juuson ääni murtui jälleen. Mikolla oli niin kauniit huulet. "Siis.. Mä voin maksaa sulle.." Juuso nielaisi.. Hän tunsi sietämätöntä epävarmuutta.

"Paljonko?" Mikko kysyi. Juuso nielaisi. Onnesta. "Mitä sä vaan tahdot." hän vastasi. Onnellisena. "Nähään sun luona kuudelta." Mikko sanoi ja käveli seuraavalle tunnille.

Loppupäivänä Juuso ei saanut siunaamanrauhaa. Hän vain ajatteli sitä kuinka muutaman tunnin päästä hän saisi Mikon, pojan jolla oli jumalan iho. Hän ajatteli kuinka voisi koskettaa, ja kuinka voisi antaa koskettaa, mitä paikkoja tutkia. Hän odotti hetkeä jota oli himoinnut aina.

Ja kuluivat tunnit, ja Mikko saapui Juuson perheen lähiötalolle kuuden maissa. Juuso oli pissata housuunsa jännityksestä, mutta onnistui pidättelemään ja avasi Mikolle oven. Mikko oli kauniimpi kuin hän oli muistanut. Mikolla oli tiukat, kauniit farkut, valkoinen, kaunis huppari ja kauniit Adidaksen tossut. Mikko astui sisään.

"Okei, onks sun kirjat jossain niin mä voin näyttää sulle näitä." Mikko sanoi. Juuso sai tuskin nielaistuksi. Totuuden hetki oli lähellä. Oi kuinka se olisikaan lähellä. "Tänne." Hän pihisi.

"I-istu siihen.. Ha-aluuksä jotain.. vaikka mehuu.. tai siis.." Juuson ääni murtui. Mikko oli niin kaunis. kenelläkään muulla ei ollut yhtä kauniin mustia hiuksia. Juuso nielaisi.

"Eiku mä oon okei, aletaan nyt vaan nää tehtävät." Mikko istui sohvalle ja Juuso seurasi, enemmän kuten koiranpentu seuraa isäntäänsä kuin omasta tahdostaan. Mikolla oli niin kaunis suu, kauniit huulet, kauniit silmät, kauniit poskipäät kauniit kulmakarvat kauniit korvat ja saatanallisen kaunis hymy. Juuso oli pakahtua, hänen oli pakko saada koskettaa, pakko saada pitää hyvänä, pakko saada suudella tuota kauneinta poikaa jonka kuvitella saattaa, pakko koskettaa tuota ihanaa, lämmintä ruumista. Pakko.

"Siis mitä osaa näistä polynomeista sä erityisesti tarvisit opetella kun.." Mikko meni sanattomaksi. Juuso oli siirtänyt kätensä hänen kauniille, farkkukankaan verhoamalle polvelleen. Se oli niin lämmin, niin ihana, niin lämmin. "Siis mitä vit.." Mikko kysyi pistävän hiljaisella, tasapaksulla äänellä, samalla kun Juuso katsoi häntä silmiin, syviin, sinisiin silmiin. "Mä rakastan sua.." Juuson ääni hiljeni, hän siirsi kättään Mikon lämmintä, nuorta polvea myöten. Hän nielaisi, ja juuri kun hän oli päästä pääkallonpaikkaan...

"MITÄ VITTUA SÄ VITUN HOMO VITTUSOIKOON YRITÄT VITTU SAATANA!!" Juuso pelästyi. Hän kauhistui. Hän rakasti Mikkoa, Mikko oli ihanin ihminen jonka hän tunsi. Mikko oli kaunein ihminen jonka hän tunsi, Mikko oli ainoa ihminen johon hän oli ollut rakastunut koskaan! Miksi Mikko huusi hänelle? Miksei Mikko käsittänyt että hän oli täydellinen, miksei Mikko rakastanut häntä? Miksi Mikko kieltäytyi kuuntelemasta?? Juuso heittäytyi Mikon syliin, kyyneleet kirposivat hänen silmiinsä. "Mikko.. Mä rakastan sua.."

Muuta Juuso ei saanut sanotuksi. Mikko riuhtaisi itsensä irti ja huusi Juusolle asioita joita hän ei edes tiennyt osaavansa, Mikko nousi ylös ja jännittä kauniin jalkansa lihakset. Lihakset joita Juuso oli juuri hyväillyt kauniin farkkukankaan läpi, jännittyivät potkuun. Kovaan, kylmään, vahvaan potkuun Juuson nivusiin. Vieh.

Juuso lysähti maahan itkien. Mikko juoksi pois, juoksi niin kovaa kuin ikinä pääsi, pois tästä paikasta, pois, pois, pois. Juuso jäi vaikertaen makaamaan lattialle. Kuinka kauan hän siinä makasi? Itki ja makasi, itki itseään, itki kipua, itku Mikkoa, itki, itki, itki. Vain itki.

Ajan kuluttua, minuutin, tunnin tai vuoden, Juuso nousi. Hän raahautui peilille, peilille jonka edessä oli ihaillut itseään. Peilistä katsoi poika, surkea, pieni poika. Hän ei halunnut olla se. Hän halusi olla rakastettu, Hän halusi olla kaunis. Hän itki peilin edessä. Hän riisui kyynelistä märän paitansa, pyyhki kyyneleen silmäkulmasta ja avasi vyönsä, laski housunsa ja katsoi itseään, alasti, peilin edessä kuten monesti ennenkin. Hän katsoi itseään silmiin. Hän näki itsensä, kauniina, kuten aina. Hän katsoi ruumistaan, sen jokaista virhettä, sen ruskeaa sävyä. Hän kosketti itseään, antoi kätensä kiertää ruumistaan ja aloitti hyväilyn, hyväilyn jonka oli tehnyt jo monesti. Hän hengitti syvään, ja itki.