tjc

Jose oli 23-vuotias latinovartaloinen vaihtari catering-koulusta Sevillassa. Tultuaan Hesaan keväällä sen mukaan tarttu heti piiri puolikiimaisia trendinuorukaisia, jotka ilmeisesti kuvitteli etuoikeudekseen Josen kaltaisten komistusten tutustuttamisen hienostoluokkaansa ja sen menomestoihin. Mä olin 19-vuotias, enkä ollut säästynyt katkeroitumiselta eristyksestäni, mainittujen yksilöiden hulttiopäistä kaikenhienonpysyvyys-illuusion aiheuttamaa vastuuttomuutta kohtaan, enkä pitänyt itsestäni itsessäni.

Mä en oikeestaan koskaan tutustunut Joseen. Mä toki silmäilin kaukaista kauneutta, usein kuvittelin meitä meissä. Luokattomina mutta jäsenneltyinä, sisäpiirin ulkomaalaisena ja ulkopiirin kotimaalaisena me oltiin satiiri, farssi aikojen, paikkojen ja perinteiden muutoksen ironiasta. Tuskin Jose uhrasi paljonkaan aikaan satiirin, meidän ajatukselle. Jose ei filosofoinut, ei englanniksi eikä espanjaksi.

Kun me painauduttiin yhteen, litistyttiin toisiimme, intohimosta irrallaan, tarpeesta tahtoen, keskellä lasiseiniä, riipien piirtoheittimen kulmaa, mä halusin ahmia Josen pinnan, maistaa sen sisällön, raakuuden, tiesin et me haluttiin ihan eri asiaa ja virnistin hyväksikäytön sadismille, joka oli niin epätyypillistä ja humalluttavaa. Mä pidin Josesta henkisesti, sen täyteläisistä kulmista, pimeistä iiriksistä, paksusta ja nahkaisesta ylähuulesta olemattoman parinsa rinnalla, kauluksenreunuksen, purppuraisten briefien (?!!) alta pilkistävästä vähäkarvaisesta, selkeästä mieheydestä. Jälkiajatuksena mä olin niin mukana, niin hallitseva, nostin sen tumman omaa vaaleaani vasten, taitoin sen raajat oman runkoni ympärille, painoin kuumuuden keskelle kello viiden pöytää, enkä miettinyt seurauksia. Mä otin pois sen mitä se ei ollut repinyt rikki ja jätin sen kyrpää peittävän purppuran puoliväliin sykkiviä reisiä. Mä en pysähtynyt katsomaan kiimaista keskustaa, vaan syöksin sen suuhuni, syöksin himollani sen himon purkauksen poikin kurkkuani, nieluani, kieltäni, kaulaani.

Katse oli haastava. Keskellä eri maailmoja, saman ruokalan valon pehmentäminä. Vietellessä mä tiesin jättäväni sen tähän. Jose edusti mulle vaivatonta hallintaa itsestä, iästä, sosiaalisesta laadusta, mut mä söisin sitä ja samalla kaikkea mitä se kuvitteli olevansa. Se olisi kituvan kiihkeä anastus, pakohetken ja fantasian sulautuma. Se vaati yllättävän vähän.