Janne

Janne
Huoltomies

Tiedän kyllä olevani välillä tosi vittumainen mies. Saatan kieltämättä äityä joskus pompottamaan toisia. En silti miellä itseäni pahaksi ihmiseksi. Luulen, että kun homona on joutunut elämässään niin monet kerrat suojelemaan itseään muiden kaltoin kohtelemiselta, olen kehittänyt vittumaisuudesta sellaisen ’hyökkäys on paras puolustus’ –menetelmän. Useimmiten heittäydyn vittumaiseksi vain, kun joku ihminen ottaa minua yksinkertaisesti niin saatanasti päähän. Mutta silloin tällöin tapahtuu, että kiusaan tyyppiä ihan oman huvini vuoksi, niin kuin nyt tuota meidän taloyhtiön huoltomiestä. Tosin tein sitä vain aluksi, lopulta en ollenkaan, päinvastoin.
Kerran tuossa keväällä, taisi olla huhtikuuta, olin tulossa kellarinkäytävää pyöräsuojasta, kun huomasin huoltofirman miesten taukokopin oven olevan raollaan. Sinne koppiin voi sujauttaa vikailmoituksia ja vastaavia lappuja, ja siellä huoltomiehet keittävät kahvejaan ja syövät eväitään. Minulla ei ollut kavereille mitään oikeaa asiaa, mutta uteliaisuuttani kurkkasin siitä oven raosta. Ja mitä hittoa! Se porukan komein ja nuorin sälli, minua ehkä pari vuotta vanhempi vähän yli kolmekymppinen, istui selin oveen pää ja vartalo nytkähdellen. Hän piti pöydällä kahvinkeittimeen nojallaan homopornolehteä ja käden liikkeistä ja raskaasta hengityksestä päätellen runkkasi antaumuksella. Enpä olisi uskonut sitä tyyppiä homoksi. Olin muuten pari päivää aiemmin heittänyt paperikeräykseen samanlaisen lehden, rajuja kuvia ja komeaa menoa. Olisikohan kaveri noukkinut sen sieltä?
Tässä kohtaa vittumaisuuteni puhkesi kukkaan. Sen sijaan, että huomaavaisesti olisin hiipinyt tieheni, vetäisin reippaalla otteella oven kokonaan auki ja heläytin:

- Tervehdys! Miten menee?
Kaikki ovat nähneet slapstick-komedioita ja tietävät, mitä sitten tapahtui. Niin juuri, tuoli lensi nurin, kaveri istui lattialla perseellään, kulli sojotti pystyssä ja kun hän yritti kiskoa haalareiden vetoketjua kiinni, se juuttui paikoilleen. Naama tulipunaisena hän yritti sitten muuten tunkea sitä kankeaan housujen sisään. Hymyilin pirullisesti hänen hätääntyneille silmilleen:
- Suotta sinä koetat sitä piilottaa. Ei se niin näyttävä ole, että sitä tarvitsisi häpeillä. Minulla on paljon isompi.
Hän hölmistyi ja lopetti aherruksensa. Hän tuijotti minua hetken kuin odottaen jatkoa, mutta älysi sitten nousta ylös. Hän yritti oikoa vaatteitaan, nosti tuolin pystyyn ja kuin muka huomaamatta asettui seisomaan sen lehden eteen. Hän köhisi ja ryki kuin hakisi epätoivoisesti jotakin sanottavaa selitykseksi ja valheeksi. Se ei olisi ollut uskottavaa, kun se vetoketju oli edelleen auki ja kalu ulkona. Piinasin häntä edelleen naama peruslukemilla:
- Minustakin nuo kuvat olivat tosi hyviä. Kunnon kokoisia ja miehekkäitä äijiä ja meno näytti kivan kovalta. Meinaan sentään lännenmiehiä, palomiehiä ja niin päin pois. Sellaisistako pidät?
Hän vinkaisi kauhealla äänellä. Leuat haukkoivat tyhjää, kädet piirtelivät käsittämättömiä kuvioita ilmaan ja paino vaihtui jalalta toiselle sekavassa rytmissä. Päätin armahtaa häntä ja keksin tekosyyn piipahtamiselleni:
- Olin tuolla laittamassa polkupyörää kesäkuntoon ja juolahti mieleen tässä saman tien käydä ilmoittamassa vuotavasta vessanpöntöstä, kun sellaista kehotettiin tarkkailemaan. Sellainen siis löytyy omasta kämpästäni. Yksiöitä en ole itse tarkistanut, mutta vuokralaisia olen kehottanut niin tekemään. Varmaan pääset ihan kohta korjaamaan sen vian vai kuinka? Niin ja voin keittää kahvit, kun ne nyt näyttivät jäävän sinulta väliin.

Hän inahteli edelleen epätoivoinen ilme naamallaan. Tulkitsin kuitenkin hänen lupautuvan tulemaan tuota pikaa. Käännyin lähtemään, mutta ositin vielä sormella hänen haaroihinsa, ettei hän unohtaisi vetää vetoketjua kiinni. Hän parkaisi äyffhh tai jotain ja peitti käsillään sen aran paikan.
Minulla on tosiaan siinä taloyhtiössä kolme asuntoa, mutta ei pidä luulla minua omin avuin vaurastuneeksi. Sitä toista yksiötä lukuun ottamatta olen perinyt ne luukut vanhemmiltani. Itse asun tarpeisiini nähden liiankin isossa neljän huoneen lukaalissa. Joka tapauksessa olen taloyhtiössä hyvin tarkan miehen – lue: vittumaisen – maineessa. Istun hallituksessa ja kyttään sentin tarkkuudella taloudenpitoa, kuten myös huolto- ja kunnossapitotöitä. Huoltomiehetkin osaavat olla varpaillaan minun kanssani, tosin tuon juuri tapaamani kanssa en ollut ennen joutunut henkilökohtaisesti tekemisiin. Ei uskoisi, mutta olen myös sosiaalinen asukas. Pidän huolen, että lasten leikkipaikka on kunnossa ja että he saavat päivisin pitää meteliä. Vanhuksille olen järjestänyt naapuriaputoimintaa ja kuukausittain kokoontuvan kerhon, joka tekee retkiäkin. Katsokaas, kun asunto-omaisuuden arvon säilymistä tai nousemistakin edesauttaa merkittävästi myös asumisen viihtyisyys, hyvät naapurisuhteet ja sitä koskeva maine kaupungilla.

Palasin siis kotiin ja panin kahvinkeittimen päälle. Kuinka ollakaan, rupesin miettimään, mitäpä jos tuikkaisinkin sitä huoltomiestä persauksiin, kun se tulee. Hmm, olinhan jo kehuskellut kookkaalla vehkeellänikin. Olisikohan hänen uteliaisuutensa herännyt? Ja se kaveri oli ihan mukiin menevä. Naama miehekkään komea, pitkä vaaleanruskea tukka poninhännällä lapaluihin asti, hoikka ja leveäharteinen, koko olemus oli rennon vetävä. Olisikohan suurin piirtein minun mittainenkin, siis isohko mies. Kyllä, kyllä, ihan hyvin tässä voisi kahvien päälle tähdätä pakaroiden väliin.
Tuota pikaa ovikello soikin. Avasin oven reippaan iloisena, ja huoltomies seisoi siinä jotenkin masentuneesti kokoon lysähtäneenä. Pyysin sen laahustavan miesparan sisään ja ilmoitin:

- Tervetuloa! Ja juuri sopivasti, kahvi on valmista. Vai haluatko ensin vilkaista sitä vessaa?
- Öö-ööh, ehkä mää ensin sitä, hän mutisi katse pälyillen pitkin seiniä.
- Hyvä. Kylpyhuone löytyy tuosta. Huuda, kun olet valmis, sanoin ja taputin häntä kannustavasti olalle.

Hän vilkaisi minua pelokkaana, huokaisi ja valui vessaan. Minä marssin keittiöön ja katoin pöytään kuppia ja kakkua. Mietin, että olin tainnut viedä mieheltä itsetunnon nyt pahasti kuilun reunalle. Tutisevaa hyytelöä ei ole kiva panna. Minun täytyy jotenkin palauttaa hänen miehisyytensä. Pitäisiköhän minun viedä se tuohon kuntohuoneeseeni ja antaa sen näyttää, kuinka se saa nostettua rautaa muutaman kilon enemmän kuin minä? Siitähän miehet yleensä reipastuvat, kun luulevat olevansa pikkuisen vahvempia kuin toinen kaveri. Vai uskoisikohan se, jos muuten vain kehuisin sitä komeaksi ja miehekkääksi? Tai jos sille näyttäisi kokoamani parhaimmat pornopätkät. Jospa hän niiden avulla unohtaisi sen kellarikokemuksen? Minulla on sekä makuuhuoneessa että olohuoneessa huippuhienot laitteet, joilla homopanoja on todellinen nautinto katsella. Tai ei, pornon säästän siihen, kun pääsemme sänkyyn – jos sitä enää siinä vaiheessa tarvitaan.
Eteisestä kuului jotain epämääräistä ääntelyä, jonka tulkitsin tarkoittavan, että työt olisi tehty. Menin sinne. Huoltomies seisoi kylpyhuoneen ovella ja viittasi pönttöön päin. Astuin suoraan päin sitä kaveria niin, että hän pomppasi säikähtäneenä syrjään. Kumarruin pöntön puoleen ja mies tuli viereeni selittämään jotain, mistä en tajunnut mitään. Samalla kurkotin huomaamatta nurkkakaapista liukuvoidetta ja kortsuja ja sujautin ne maastohousujeni reisitaskuun.

Ojentauduimme pystyyn molemmat. Rintakehämme olivat parin sentin päässä toisistaan. Rikoin hänen henkilökohtaisuutensa rajan. Tuijotin häntä silmiin hiljaisuudessa, olivatpa kauniin siniset kehyksenään pitkät tummat ripset. Tämä on yksi vittumaisimpia temppuja, jonka tiedän: mene liian lähelle, tuijota, mutta älä sano mitään. Kaverilla erittyi ilmeisesti huomattavasti sylkeä, sillä hän nieleskeli niin, että aataminomena pomppi. Kallistin päätä häntä kohti, silmät tiukasti silmissä ja sanoin:

- Kiitos. Nyt menemmekin sitten nauttimaan kahvit. Hyvä työ ansaitsee palkkion.
Hän hörähti jotensakin hysteerisenkuuloisesti, mutta hän seurasi minua. Yritin itse kävellä rennosti lanteita keinuttaen, en mitenkään liioitellusti, vaan niin kuin sheriffit astellessaan keskipäivän paahteessa kaksintaisteluun kaupungin autiolla kadulla – okei, taidan katsella liikaa elokuvia – mutta niin että kiinteä pyllyni ehkä herättäisi kiinnostusta. En tiedä, saattoi mennä hukkaan koko yritys. Ainakaan kaverissa ei näkynyt pienintäkään kiiman poikasta, kun hän kehotuksestani istui pöytään. Olin tainnut sysätä hänen itsetuntonsa jo sen reunan yli kuiluun, jossa kasvoi pitkäpiikkisiä kaktuksia. Päätin työntää niitä piikkejä ihan pienen hetken ajan vähän syvemmälle sen komistuksen lihaan.
- Me emme olekaan aiemmin törmänneet missään yhteydessä näin kasvokkain. Minä olen sitten Janne, höpötin hilpeänä ja kaadoin kahvia. – Varmasti tulemme hyvin juttuun jatkossa, kun alkukin oli niin lupaava.
- Iii-iih, krhm… tuota noin, hän selvitteli kurkkuaan, onneksi ei ollut ehtinyt hörpätä kahvia. – Niin, Jouko. Siis mää olen Jouko vaan. Siis, tuota, siitä tuolla alhaalla…
- Niin, kysyin ystävällisesti hymyillen ja katsoin vittumaisen odottavasti hänen punertavia ja hikoilevia kasvojaan, jotka kieltämättä alkoivat todella viehättää minua komeudellaan.
- Se… se oli… ööö-ö… lipsahdus. Tarkoitan, että en minä tarkoittanut… en minä yleensä. Se oli vahinko.
- Ai se, että ovi unohtui raolleen?
- Niin. Ei! Kun en minä… tai siis löysin sen lehden paperinkeräyksestä ja ihan uteliaisuuttani vain selailin.
- Niin tietenkin. Ihmisiähän me vain olemme. Haluamme tyydyttää tiedonjanoamme. Ja sitten tunsitkin kummaa kutinaa alavatsassa ja sitä piti rapsuttaa?
- Niin. Ei! Äh, ajattelin, että ehtisin ihan vain pikaisesti… Nolottaa ja hävettää.
- Ihan suotta. Se lehti on minulle ihan tuttu ja minustakin ne kuvat olivat… hmm… innostavia. Mies kuin mies olisi kylmä kala, jos ei niistä olisi edes vähäsen riehaantunut.
- Ai? Niin, totta, hän nosti katseensa ylös, ilahtui ilmiselvästi ja masentui taas. – Tuota, miten… aiotko kertoa mun pomoille?
- Höpsistä. Mitä raportoitavaa tuossa nyt on? Terveellä miehellä on miehen tarpeet ja mies tyydyttää ne aina, kun voi ja naapurin silmä välttää. Tiedätkö vanhan taikauskon, että jos palleja ei tyhjennä vähintään kerran päivässä, sperma muuttuu myrkyksi ja tappaa miehen.
- Onko se totta?
- Siis se on totta, että se on taikauskoa. Mutta oikeasti on totta, ettei viettejään pidä tukahduttaa. Se se vasta sairastuttaisi. Hirressä on roikkunut moni halujensa tukahduttaja.
- Joo, ton mää tajuun. Niin ja kiitos, ettet aio… siis…
- Unohda jo koko juttu. Mieshän minäkin olen. Haluineni.

Vihjaukseni ei näyttänyt menevän perille, vaikka täydensin sitä kaihoisalla katseella. Harmitti. Pitiköhän tässä ruveta suoraviivaisempiin toimiin? Oikaisin oikean koipeni niin, että se osui hänen sääreensä. Varomatonta, hän läikytti kahvia, kun vetäisi jalkansa äkkiä tuolin alle. Huokaisin, että eihän tästä, pahus soikoon, tunnu tulevan mitään. Tarjosin hänelle aamulla kauppareissulla läheisestä leipomosta hakemaani sitruunakakkua. Sitä hän sentään otti. Täytyi ilmeisesti tarttua – miten se sanonta meneekään? – härkää hännästä. Vai sarvistako se oli? Tai nostaa kissa… öh, minne se olikaan... ja pyyhkiä sillä pöytä. No niin tai näin tokaisin:

- Onko sinulla poikaystävää?
Taas virhe. Mies-parka yski kakun muruja pitkin pöytää, että leveät hartiat hytkyivät. Nyt tosiaan tarvittaisiin sitä kissaa, mutta pyyhin kuitenkin ne pahimmat roiskeet tiskirätillä. Miten hemmetissä tuon sätkyukon saa rauhoittumaan ja keskittymään olennaiseen, siis minuun? Täytynee vähän pehmentää lähestymistapaa. Juttelin tavallisen rauhallisesti:
- Siis tuli vain mieleen, kun sinua kiinnosti se lehti niinkin paljon. Ja kun nyt kumminkin olet noin pahuksen komea mies.
- No en kai nyt sentään, mies sai viimeinkin hengitettyä ja kainosteltua.
- Ehdottomasti olet. Älä nyt viitsi leikkiä vaatimatonta. Minä ainakin olisin ylpeä, jos olisin lähellekään yhtä hyvännäköinen, asetin hänelle vaivihkaa pienen ’pakko kehua’ –ansan, joka toimikin ihan hyvin.
- Mutta säähän olet! Tai siis en tarkoita, että ylpeä, vaan niin ku… tosi näyttävä äijä. Tollanen iso, vähän niin ku bodari… tai jotain, kaveri alkoi lopulta nikotella.
- Toivottavasti en sentään bodari. Ne ovat niin usein punkeron näköisiä, närkästyin.
- Ei, et sää punkero ole! Tarkoitan… tolleen lihaksikas, sänkipää ja…
- Taidat pitää lihaksikkaista miehistä niin kuin siinä lehdessä? Onko sinulla itselläsi kunnon lihakset?
- En nyt tiedä. Jonkinmoiset. Vatsalihakset on hyvät! Siis omasta mielestä, hänen innostuksensa vaimeni loppua kohti.
- Saisiko niitä jossain välissä nähdä, utelin ja tunsin, että asiassa päästiin pikku hiljaa eteenpäin.
- Äääh, en taida kehdata… Tuota noin, saisinko kysyä yhtä asiaa, tämä Jouko alkoi taas ähkyä. – Ei muuten, mutta noin uteliaisuuttani. Ee-eh, onko sulla itselläsi kaveria?
- Miestä? Luuletko, että olen homo, en malttanut olla härnäämättä, vaikka ilahduinkin, kun hän pääsi lähes olennaiseen.
- En! Ei… tai… no luulin, kun sääkin tiesit sen lehden. Anteeksi.
- Ei huolta. Olen minä homo eikä minulla ole juuri nyt mieskaveria. Mutta se jäi vielä epäselväksi, onko sinulla.
- Ei. Ei ole koskaan ollut. En tiedä, en ole oikein uskaltanut ajatellakaan sellaista, hän mutisi jotenkin nolona.
- Ihan tosi? Oletko sitten koskaan edes ollut miehen kanssa? Siis sängyssä? Rakastellut, olin suoraan sanoen vähän hämmästynyt.
- Joo, tietenkin. Joitakin kertoja. Tai, no, en nyt niin kauhean usein.
- Niin että runkkailuksi on pääasiassa mennyt?
- Ymff, joo. Sitähän se, hän vilkaisi pikaisesti silmiini, mutta painoi nopeasti katseen kakkuvatiin.
- Niin minullakin, ainakin viimeisen vuoden aikana. Taidan olla miessuhteissa aika nirso. Kaipaan miehekästä miestä, mutta tyrkylle tuntuu tulevan vain naismaisia penikoita tai vanhoja, irstaita läskejä. Ne eivät todellakaan innosta.
- Joo, ei mukaan. Kyllä sen mies pitäisi olla, hän katsoi yllättäen niin avoimen nälkäisenä silmiini, että meinasin nyt itse tukehtua siihen sitruunakakkuun.
- Krhmm, mitä sanoisit, jos puhuisimme ihan suoraan, ilman kiertelyjä, kokosin itseni.
- Niin kuin mistä, se pöhkö ehti ihmetellä.
- Rakastellaan. Me kaksi säälittävää runkkaria voisimme ryhdistäytyä ja reippaasti panna toisiamme. Vaikka heti. Mitä tuumit?
- Heh, tämä tuli niin äkkiä. Mutta joo, se olis hienoa. Kyllä mulle käy, hän alkoi hehkua. – Mää oon joskus aina nähnyt sua tuossa pihalla ja katsellut, että tuon kanssa kun pääsis. Tai… eeh… ethän tykkää pahaa?
- En, en, päinvastoin, olen imarreltu, virnistin ilahtuneena ja ojensin käteni puristaakseni hänen olkapäätään, mutta hän jähmettyikin yllättäen.
- Ei hitto, määhän oon töissä vielä pari tuntia!
- Ei hätää. Pidätellään himoja sen aikaa. Tulet tänne heti, kun pääset. Ja varaudu sitten vähän villiin menoon. En ole mikään hempeä lässyttelijä rakastajana.
- Enkä minä! Varaudu vain itse. Saat vähän kunnon käsittelyn. Oikein miehen kädestä, hän jo rupesi ihan uhoamaan, suureksi ilokseni.

Nousimme pöydästä ja saattelin hänet eteiseen. Siellä epävarmojen katseiden jälkeen kapsahdimme toistemme kaulaan ja kiihkeään vaikkakin pikaiseen suudelmaan. Johan nytkähtivät hormonit liikkeelle. Hän poistui asunnostani selkä edellä ikään kuin varmistaakseen, että minä olin totta.
Minä intouduin vetämään hiljaisen sotatanssin ympäri kämppääni. Mikä mies! Ja aijai, että minä tykkään tuommoisista miehistä, jotka pörhistävät rintakehää ja uhoavat leukaperät kireinä ja silmät palaen. Heiveröisemmällä pojullahan rupeaisi polvet jo tutisemaan, mutta minussa vain nousee uhmakas taistelutahto. Ja tuo Jouko pitää vielä lihaksikkaista äijistä! Niin tosiaan, hoksasin ja riensin saman tien kuntohuoneeseeni. Yli tunnin hikoilin siellä. Se kehui omia vatsalihaksiaan. Selvä, kaksi sataa taivutusta sarjoissa! Hartioille, hauiksille ja reisille armotonta kyytiä. Saa Jouko-poika kuolata lihaksiani nestehukan partaalle, hahah! Että minä olin innoissani.
Rehkimisen jälkeen suihkuun ja perusteellinen pesu joka puolelta. Hajuttomilla aineilla, etten vain tuoksuilla herättäisi mitään naismaisia mielikuvia. Kylpyhuoneen ja maastohousujen taskun kortsu- ja liukkarivarasto makuuhuoneeseen yöpöydälle. Pukeutuminen oli saada minut romahtamaan henkisesti. Seksikästä, seksikästä, mutta mitä! Hetkinen, siitä lehdestähän oli siellä kopissa auki se aukeama, jossa oli niitä palomiehiä ja lännenmiehiä. Hmm, minun sadevarusteilla ei kenestäkään tehdä palomiestä, puolukanpoimija korkeintaan. Cowboy – jos ei niuhoteta ja tyylittely sallitaan – saattaisi onnistua.

Vedin tiukat haalistuneet farkut jalkaan. Kalsarit jätin pois, ettei intohimon huippuhetkellä ole turhan typerää sähläämistä. Ruutupaita, jonka hihat käärin puristamaan hauiksia ja jonka pääväri oli haalean kellanruskea, napit auki rintalihasten puoliväliin. Musta nahkaliivi, jossa rinnan ja lapaluiden korkeudella roikkui rimpsuja ja olkapäillä oli niittejä, ei teräviä. Joo ja tietenkin niittivyö lanteille koristukseksi. Bootsit, vaikka sisällä oltiinkin. Ne ovat vaaleanruskeat ja kirjaillut, terävissä kärjissä metallivahvikkeet. Käärin farkkujen lahkeita ylös, että sain vähän bootsien komeita varsiakin näkyviin.

Sitten tepastelin peilin edessä itseäni ihailemassa. Joo, miksei, kohtalainen seksiasu. Päähän olisi ollut hyvä saada hattu, mutta minulla ei ole kuin lippiksiä ja pipoja. Minun täytyy vielä joskus ulottaa matkani Texasiin ja ostaa aito Stetson. Jos kietoisin punaisen huivini vielä kaulaan? Kyllä, toimii. Olisiko vielä jotakin? Hei, minullahan oli jossakin nahkaiset rannekkeet. Vaatekomeron laatikoita tonkimaan ja löytyihän ne, eivät edes vaikeat laittaa, kun ne ovat tarrakiinnityksellä.
Pyörähtelin ja peilailin itseäni ja hyvä, etten runkkaamaan ruvennut, niin hyvännäköinen lehmipoika, äh, ei kun lännen sankari minua sieltä eteisen seinältä katseli. Olisipa mahtavaa, jos Joukolle löytyisi vastaavat kuteet. Tai vielä parempi, jos sen pukisi intiaaniksi. Kaksi myyttisen villin lännen perustyyppiä kohtaavat preerialla polttavan auringon laskiessa melkein kuivuneen joen taakse. Nuotion äärellä he kietoutuvat toisiinsa kojoottien ulvoessa… Niin, niin, liikaa elokuvia ja ehkä olen pohjimmiltani jotenkin romanttis-fantasiahenkinen, vittumaisuus ainakin oli hävinnyt minusta kokonaan.

Vilkaisin kelloa, jo puoli viisi eikö se jätkä aikonutkaan tulla, kun ovikello helähti. Avasin oven onnessani. Odotin näkeväni huoltomiehen, mutta Joukolla olikin farkut, lenkkarit ja musta nahkatakki. Ensin jotenkin hölmistyin, mutta sitten havahduin, että tietenkin siviilit vapaa-ajalla ja oikeastaan hän oli vieläkin paremman näköinen niin. Hän puolestaan kohotti kulmakarvojaan ja hymyili jännästi, kun tutkaili minun varustautumistani. Hän osasi puhutella minua heti oikeilla sanoilla:

- Vau! Täältähän löytyykin tosi kovan näköinen cowboy. Taitaa olla tiedossa kaksintaistelu?
- Jep, aseet kovina. Nopeammin vetävä laukeaa ensin.
- Heheh, ei kai me runkkauskisaa pidetä? Odotin enemmän oriin kesytystä ja ratsastuskilpailua.

Tuo iski heti sen hetkiseen huumorintajuuni. Nauraen kaappasimme toisemme tiukkaan halaukseen. Olin ajatellut, että ottaisimme ensin pientä välipalaa, muutaman viskipaukun ja juttelisimme, minkälaista rakastelua kumpikin odottaa. Mutta me emme päässeet toisistamme irti. Se meni saman tien suuteluksi, ahmimiseksi ja kiihkeäksi kourimiseksi. Rutistimme toisiamme kumpikin, että luut paukkuivat, kuin olisimme koettaneet näyttää toiselle, että tämmöinen voimanpesä täältä löytyy. Siis kunnon äijäuhoa ja kohtahan se muuttuikin sellaiseksi reuhtomiseksi, etten voinut naurahtamatta:

- Huh, käyt niin kuumana, että viimeisestä panostasi taitaa tosiaan olla aikaa.
- Hitto, on sunkin otteesi semmoiset, että puutteessa olet tainnut piehtaroida.
- Kärvistellyt minä olen. Ja nyt minä panen sinua. Ilman esileikkejä, murisin.
- Oho, cowboy, sehän nähdään, kumpi panee, Jouko tiuskaisi uhmakkaasti.

Oh jee ja jippijaijouuu ja nahkaruoskat soi! Tuosta haasteesta minä pidin. Ja taivas, mikä hurjuus seurasi! Kuin kiimaiset villioriit telmimme ympäri kämppääni. Painoimme toista seinään, kaaduimme lattialle, möyrimme ympäriinsä, nousimme pystyyn, puskimme toisiamme, puristelimme lihaksia ja söimme toisiamme huulet verillä. Ähke, puuskutus, kuolan roiskeet ja hiki täyttivät ilman. Nahkaliivini ja Joukon nahkatakki natisivat kiihottavasti. Farkkujalkamme sotkeutuivat kuin taistelevat käärmeet toisiinsa. Bootsit ja lenkkarit potkivat toisiaan. Kumpikin yritti koko ajan päästä nylkyttämään kivikovaa kaluaan toisen pakaroihin. Olimme räjähtämäisillämme.

Lopulta onnistuin raahaamaan Joukon makuuhuoneeseen. Rojahdimme leveälle sängylleni ja revimme kiihkosta sokaistuneina vaatteet toisiltamme – jouduin myöhemmin ompelemaan kaikki paidan napit takaisin. Emme ehtineet ihailemaan ja vertailemaan alastomia vartaloitamme, niin hulluina ihot huusivat ihoa. Kietouduimme tiukaksi lihakasaksi ja mylläsimme vuodevaatteet hiestä märäksi läjäksi. Viimein sain painettua Joukon niin tiukkaan lukkoon, että onnistuin – toki hänen pienellä avustuksellaan – liukastamaan hänen aukkonsa ja kumitetun kaluni. Kiskaisin hänet siihen sängylle kontalleen ja otin hänet takaapäin. Minulla on sen verran iso vehje, että sen sisään saamisessa oli tosi työ, varsinkin kun Joukon perse on niin vähän käytettynä mahtavan tiukka. Voi että hän ärisi, kiroili ja valitti upeasti, mutta huusi silti, miten mahtavalta hänestä tuntui. Minä kiskoin hänen pitkiä hiuksiaan suitsina ja tunsin itseni hevosen kesyttäjäksi. Karjahtelin tosi miehenä väkeviä voimasanoja ja pääni sumeni. Huh! Muuten hyvä pano, mutta siitä pitkällisestä puutteesta johtuen minä tulin aivan liian, liian pikaisesti. Melkein purskahdin itkuun, kun olisin halunnut sen jatkuvan ikuisesti.

No, homma jatkui, asetelma vain vaihtui vähän. En ehtinyt edes kortsuani poistaa, kun olin selälläni jalat hurjistuneen Joukon olkapäillä ja se mies liukui sisääni. Helvetti, en muistanutkaan, kuinka paljon paremmalta miehen kyrpä tuntuukaan kuin dildot. Minä vain vapisin ja uikutin. Sitten Jouko aloitti kunnon rynkytyksen ja minun siilitukkani kasvoi kaksi senttiä. Sain välillä niin hurjia nautinnon kouristuksia, etten pystynyt hengittämään. Ja se mies vain survoi ja survoi persettäni kyrvällään naama kuin raivoon vääristyneenä. Hän totisesti tykkäsi alistaa miestä. Yritin välillä repiä häntä tukasta, mutta hän löi käteni syrjään ja hakkasi rintalihaksiani ja kylkiäni, ei tietenkään täysillä, sillä lailla kummankin kiimaa kiihottavasti vain. Kun hän sitten tuli huippuunsa, hänen kasvonsa muuttuivat hassun hölmistyneeksi ja kymmenkunnalla pienellä krampilla ampui mällinsä. Ja rojahti voimattomana päälleni. Hikiset vartalomme painautuivat tiukkaan halaukseen. Kumpikin vapisi kuin horkassa ja hengitys tasoittui vain hitaasti. Lopulta sain kuiskattua:

- Voi vittu, mikä pano! Jos vuoden selibaatista seuraa tällainen meno, aion jatkossakin harrastaa siveyttä.
- Mää luulen, että voisin ottaa tällaisen uusiksi jo puolen tunnin tai tunnin päästä, Jouko hekotteli korvaani.
- Mitä! No, jos sinä, niin kyllä sitten minäkin. Helvettiin siveys! Ja raittius. Mitä jos vahvistaisimme itseämme muutamalla kunnon viskitujauksella.
- Lännenmiesten malliin?
- Jep. Ja kaupungin upeimman huoltomiehen. Ei kun saluunan ovet heilumaan!

Viskilasit kourassa pääsimme ensi kerran kunnolla tarkastelemaan toistemme alastomia vartaloita. Jouko on totisesti tiukkaan pakattu lihaksikas kaveri, ei mikään muodoton muskelivuori, vaan sopusuhtainen, leveät hartiat, kapea lantio, pitkät raajat. Ja se nyt vapaana roikkuva, tuuhea pitkä tukka sai hänet näyttämään joltakin villimieheltä. Jos ei olisi ollut niinkin vaalea, niin olisi hyvinkin käynyt preerioiden intiaanista. Ja jos nyt kainosti kehtaisin tunnustaa, niin sain minäkin osakseni hyväksyviä katseita ja hyväilyjä.

Kohta se toisen ihailu muuttuikin sitten vertailuksi, ja pian esittelin kuntoiluhuonettani, jossa ryhdyimme miehekkäästi kilpailemaan, kumpi sitä rautaa jaksaa enemmän ilmassa roikottaa. Seurauksena kummallakin kalu sojotti tuota pikaa niin kivikovana, että niitten varaan olisi voinut ripustaa kymmenen kilon käsipainon. Hirveällä ryskeellä ja melskeellä levypainojen kolistessa panimme taas toisiamme kuin raivopäät, nyt päinvastaisessa järjestyksessä kuin ensimmäisellä kerralla. Minäkin kestin tällä kertaa tosi pitkään ja nautin niin mielettömästi, että tajusin vuoden panopaussien olevan maailman suurinta typeryyttä.

Jouko lähti kymmeneltä illalta, mutta palasi koko viikonlopuksi. Ja kun tuosta seinän takana olevasta yksiöstäni opiskelijavuokralainen muutti valmistuttuaan kesällä pois, annoin sen Joukolle. Niin että nyt harrastamme kaikkea miehekästä – palomiesversiokin pelleiltiin ja öljypainit – melkein joka päivä. Minun ei tarvitse enää nykyään juuri lainkaan heittäytyä vittumaiseksi. Mitä nyt vähän härnään Joukoa kiihottaakseni hänen häijyä äijäuhoaan, mutta siitähän minä tykkään.