Osku

Osku
Rakennustelineiltä

Tässä muutama vuosi sitten tienasin kolmena kesänä opiskelurahoja rakennushommissa. Ihan apupoika mää vaan olin, vaikka ei mulla peukalo olekaan keskellä kämmentä. Viimeinen kesä niissä hommissa oli se tosi helteinen. Me oltiin tekemässä yhdellä vanhalla koululla pintaremonttia, ulkoseinän rappausta ja semmosta. Se koulu oli keskellä kaupunkia yhden puiston nurkassa ja siitä vierestä meni semmoinen kohtalaisen rauhallinen katu.

Hikistä hommaa kiipeillä telineillä siinä auringon paahteessa, mutta se oli hemmetin hauskaa. Nimittäin meitä oli neljä salskeaa äijää porukassa. Tai olihan siellä muitakin, mutta ne muut naureskeli, että pannaan nuo komistukset roikkumaan tuolle kadun ja puiston puolen seinälle, niin saadaan tästä kaupungin suosituin työmaa. Juttuhan nyt vain on niin, että ohikulkijat tykkää katsella mitä tahansa työntekoa, kaivoipa sitten kuoppaa tai keikkui rakennustelineillä. Ja ne vanhat – ja sorry nyt vaan mutta pikkuisen löystyneet – ukot tuumasivat, että meistä neljästä olisi kaduntallaajille hyvästikin silmäniloa. Ja kyllä niillä ukoilla sitten olikin olevinaan hauskaa, härnäsivät meitä joka käänteessä. Tietenkin se oli vain semmoista tavallista työpaikan äijähuumoria, ei mitään pahantahtoista.

Meidän neljän pomona oli Kimmo. Se oli jo 34-vuotias, täysammattilainen rakennusmiehenä ja jumalattoman massiivinen bodari. Sillä riitti lihaksia pienen pitäjän tarpeisiin. Sitten oli Jone, 22 v, joka oli just valmistunut ammattikoulusta ja siis toinen ammattilainen. Nalle, oikeasti Björn, 21 v. oli vuoden opiskellut rakennusalaa teknisellä yliopistolla ja oli vähän niin ku harjoittelemassa. Mää, Osku, olin 25 v. historian opiskelija tuolla tavallisella yliopistolla. Tunnustan, että mää olin päässyt siihen rakennusfirmaan töihin suhteilla, mun setä on sen johtaja. Ei mulle siitä vittuiltu, kun luultavasti kukaan ei tiennyt eikä kukaan älynnyt kysellä, vaikka meillä on sama sukunimi. Enkä mää sitä muuten käyttänyt hyväksi enkä juoruillut työmaan asioita eteenpäin.

Eksyin vähän asiasta. Vaikka me kolme, Jone Nalle ja mää, emme olleet lähelläkään Kimmon tasoa, mitä lihaksiin tulee, niin kovia salilla treenaajia mekin oltiin. Kaverit oli yli 180 ja hemmetin timmissä kunnossa, ei rasvan rasvaa ihan näyttävien lihasten päällä ja pärstätkin kuin mainoksesta revityt. Milloin tahansa olisivat kelvanneet mallinhommiin, mutta ne nauroivat semmoiselle touhulle ihan homojen hommana.

Jos nyt itsestä kehtaisi sanoa sen verran, että koko lailla samasta muotista olin minäkin, paitsi että hartiani olivat leveämmät ja vankemmat. Minä olin lapsesta asti harrastanut telinevoimistelua, ja se näkyi. En kylläkään enää silloin treenannut sitä voimistelua, mutta melkoinen roikkuja, hyppijä ja kiipeilijä olen vieläkin. Työporukat olivat ristineet minut Apinaksi, kun joskus intouduin vähän esittelemään temppuja niillä telineillä. Tosin muutamat varoittelivat turvallisuusriskeistä. Mää niitä rauhoittelin, että akrobatian puolella turvallisuudesta huolehditaan aina ensin, riskejä vältetään, mutta temppujen pitää näyttää kuolemanvaarallisilta.

No, tämmöinen nelikko siellä kadun ja puiston puolella sitten kiikkui telineillä. Tiedättehän niitä mainoksia ja pornokuvia, joissa hiestä kiiltävät, ruskettuneet ja lihaksikkaat rakennusmiehet on ylävartalo paljaana, haalarien hihat solmittu lanteille ja kypärät päässä. Semmoisia me leikittiin olevamme ja meillä oli niin helvetin hauskaa. Ivailtiin me toisiammekin, vaikka meillä oli keskenään paras yhteishenki, mitä olin niillä työmailla nähnyt. Ja työtkin edistyi ihan aikataulussa eikä laadussa ollut kenelläkään mitään moittimista.

Vaikka töitä paiskittiin, niin ainahan niihin pientä taukoa tuli. Silloin paistateltiin auringossa ja katseltiin alas kadulla tai puistossa kulkijoita. Ja he meitä. Aina kun ohi meni joku hyvännäköinen kimuli, me vislailtiin ja esiteltiin lihaksiamme, kun katseet löysivät meidät. Siis määkin, umpihomo, tein sitä, kun se oli olevinaan niin hauskaa. Ehken myöskään halunnut näyttäytyä kovin paljon erilaisempana kuin muut jätkät. Rakennusporukoissa homous ei varsinaisesti ole mikään meriitti.
Jotkut niistä nuorista pimuista vain nakkelivat niskojaan huomiollemme, jotkut eivät edes huomanneet. Toiset taas nauroivat ja vilkuttivat iloisesti. Monet ihan oma-aloitteisesti hidastivat kulkuaan ja tapittivat meitä silmä kovana. Ja ilahtuivat – tai sitten nolostuivat – mekastustamme. Joillekin innostuin näyttämään hurjan oloisia temppujani niillä telineillä, kieppejä, käsillä kävelyä ja muuta vastaavaa. Niitä esitin joskus myös puistossa leikkiville lapsille ja niistä se tuntui olevan jännää.

Kerran yksi muija, joka taisi olla ihan aineissaan, kiskaisi minihameensa ylös ja pyllisti meille ja näytti keskisormea. Mehän vain riehaannuimme. Kyllä me huomioimme vähän vanhempiakin, ehkä keski-ikäisiä naisia. Niistä todella monet näyttivät olevan ihan mielissään ja vähintään hymyilivät, jos eivät suorastaan nauraneet. Toivottavasti me salskeat nuorukaiset onnistuimme piristämään heidän päiväänsä.

Vanhoille mummoille emme tietenkään kehdanneet pelleillä. Mutta yksi mummo-reppana kiinnitti itse meihin kyllä huomiota. Hän hiihteli hissuksiin kumarassa ja tukeutui kävelysauvoihin. Hän kulki siitä ohi joka päivä. Tai siis pysähtyi aina, oikaisi ryhtinsä, katsoi meitä ja huitoi toisella sauvallaan. Kähisevällä äänellä hän kirkui meille, että panisimme paidat päälle, että olimme riettaita ja saamme naiset ajattelemaan kaikenlaisia rivouksia. Me nauroimme ja huiskutimme kypäriämme hänelle. Keskenämme säälittelimme, että voi voi, mummo on jo yli kahdeksankymmentä ja vielä neitsyt, ei ihme, että harmittaa kun meitä katsoo. Kimmo meitä pikkuisen jo torui ja toppuutteli.
Ja sitten oli ne miehet. Tietenkin niistä osa oli ihan vain kiinnostuneita siitä meidän työstä ja katselivat sitä muka asiantuntijan silmillään – tiedättehän sen tilanteen, kun vaihtaa auton rengasta, niin ympärillä seisoo äijälauma, joka tietää tasan tarkkaan paremmin kuinka se tulisi tehdä oikeaoppisesti. Mutta sitten oli se miesporukka, joka oli takuulla homoja joka ainut. Pääasiassa vanhempia, joista osa kuolasi avoimesti, osa vilkuili arasti, häpeillen. Nämä saattoivat seisoskella siellä pitkäänkin tai sitten mennä ohi monta kertaa päivässä.

Joskus ihmettelin, mitä vanhat viitsivät sillä tavalla nuoria kyylätä. Yleensä olen sitä mieltä, että vanhat vanhojen kanssa, nuoret nuorien, että on jotenkin vastenmielisen irstasta sekoittaa niitä. Mutta joidenkin kohdalla ajattelin myös, että ehkä he katsoivat omaa nuoruuttaan, sitä aikaa, kun homous oli rikos ja sairaus ja ties mitä halveksittavaa ja nyt me nuoret saimme olla jokseenkin vapaasti sitä mitä olimme. No, tarkkaan ottaen emme saa ihan joka paikassa ja tilanteessa, mutta avoimemmin kuin heidän nuoruudessaan. Silloin saatoin tuntea suurta myötätuntoa niitä vanhoja patuja kohtaan ja ehkä esitin vähän ekstraa heidän ilokseen.

Ja sitten oli tietenkin nuoriakin homoja. Niistä harva jäi paikoilleen töllistelemään, mutta ohi mennessä silmät olivat tiukasti meissä. Yksi pyöräilijä oli yllättävän rohkea. Hän jäi muutaman kerran oikein nojailemaan aitaan pyörän satulassa ja uppoutui ihailemaan meitä. Kimmo ja Nalle siitä jo vähän hermostuivatkin ja alkoivat huutelemaan törkeyksiä homoista. Mutta ei se kaveri välittänyt, nauroi vain ja näytti ison stondis-eleen. Eikä lähtenyt mihinkään, nojaili vain siihen aitaan. Oli muuten itsekin aika näyttävän näköinen lihaskimppu, siksi kai ei pelännytkään.
Hyppäänpä tässä pieneen sivujuoneen. Kun Kimmo ja Nalle marisivat vittuuntuneina noista helvetin homoista, sanoin niille, ettei kai se nyt niitten miehisyyttä voi ravistella, jos joku ukko vähän heidän peräänsä haikailee. Kehotin heitä vain reippaasti ilahduttamaan koko yleisöä ja nauttimaan siitä miestenkin huomiosta. Vähän jätkät jäkättivät edelleen, mutta Jonekin sanoi, että johan nyt on perkele, jos tosi mies ei homon katsetta kestä, että eihän niitä tartte pakaroille päästää. Jone on sen verran kova jätkä, että puhe meni perille, ja pelleilimme edelleen yleisöllemme erottelematta. Jonessa on muuten tosiaan jotain merkillistä sisäsyntyistä auktoriteettia, jota vanhemmatkin kuuntelevat. Viime keväänä olinkin sitten lentää perseelleni, kun törmäsin häneen yhdessä homobaarissa. Olipa riemukas tapaaminen, myös kun nauroimme tuon kesän kokemuksille. Joo ja olemme sen jälkeen sekstailleetkin ja melkoisen reipashenkisesti, Jone on kova jätkä sängyssäkin.

Ennen kuin siirryn Eeroon, otan tähän pikaisesti väliloppukatsauksen. Kaiken kaikkiaan siitä koulusta tuli sen vajaan kolmen kuukauden aikana, ihan niitten ukkojen vitsin mukaisesti, takuulla kaupungin suosituin rakennustyömaa. Ainakin oma arviomme oli, että varsinkin jalankulku- ja pyöräliikenne lisääntyi reilusti. Seisoskelijoitakin tuli aina vain enemmän, ei nyt ihan ruuhkaksi asti, mutta kuitenkin. Ja me otimme siitä kaikesta riemun irti niin kuin nyt itseään täynnä olevat nuoret miehet vain voivat. Pullistelimme lihaksia, vislailimme, nauroimme, vilkuttelimme ja minä tein niitä temppujani. Ainakaan mulla ei ole koskaan ollut niin hauskaa töissä. Oli suorastaan sääli – ja ehkä ihmekin, että työt aikanaan valmistuivat, aikataulussa.

Vaan tämä Eero. Kiinnitin aika pian huomiota tähän kilpapyöräilijältä vaikuttavaan kaveriin, joka pyyhkäisi joka päivä jossain välissä puiston halki ja kääntyi aidan vierestä kadulle tai päinvastoin. Hänellä oli mahtavat pohkeet ja reidet sekä tiukka perä. Hän oli muuten hoikka, leveäharteinen tyyppi. Aina aurinkolasit, pyöräilykypärä ja –trikoot ja reppu selässä. Alussa hän vain pikaisesti vilkaisi meitä, mutta emme näyttäneet tekevän häneen mitään vaikutusta.

Mutta kerran hän ensin ajoi ohi, palasi tuota pikaa takaisin ja jäi parkkiin siihen aidan viereen. Hän otti oikein aurinkolasit pois ja tiirasi silmä kovana telineille. Sen jälkeen hän tuli monena päivänä siihen tuijottamaan. Pari kertaa ilman pyörää, melkein valkoisiksi haalistuneissa tiukoissa farkuissa, sinisessä t-paidassa, joka nuoli hänen kaunismuotoista vartaloaan, ja ilman kypärää, vaaleat puolipitkät kutrit vapaina. Hän maleksi siinä ympärillä, kerran eväät mukana ja tuijotti vain. Jotenkin hänen katseensa oli kuitenkin erilainen kuin muiden homojen. Hän ei kuolannut meitä. Pikemminkin ikään kuin tarkkaili ja tutki, kuin olisi halunnut selvittää jonkun mysteerin. Pojatkin kiinnittävät siihen tyyppiin huomiota, mutta väittivät, että se tuijotti vain mua, ei ollut heistä kiinnostunut. Ja siltä mustakin alkoi lopulta tuntua. Se vähän hermostutti.

Kerran, kun se tyyppi istui penkillä puiston puolella meitä, tai siis mua, katselemassa, jätkät piruuttaan alkoivat innostaa mua, että annapas pojalla ihan oma show. Määhän tietty olin helposti yllytettävissä ja kiepuin, pompin, heitin volttia ja tasapainoilin niillä telineillä. Kun lopetin, kaveri seisoi ja nauroi. Hän nosti nyrkin ylös kohti taivasta, nyki sitä pari kertaa ylös alas ja hihkaisi isoon ääneen wow wow. Sitten hän lähti menemään ihan iloisena. Eihän tuo ele ja huuto mikään harvinaisuus ole, mutta lukiossa se oli meidän jätkien tunnus. Tuli ihan ihme tunne.
Seuraavana päivänä, se oli perjantai ja kerrankin pilvinen ja vähän viileämpi päivä, lähdin töistä neljän jälkeen. En vaihtanut työvaatteita, vaan nappasin vain kassini, jossa mulla oli puhtaat vaatteet – olin menossa salille, jossa aioin käydä treenin jälkeen saunassa. Kun astuin koulun portista kadulle, se tyyppi seisoi siinä niissä farkuissa, t-paidassa, nahkatakkia olalta roikottaen ja hymyili mulle ihan onnessaan. Hetken olin, että mitä vittua, ei kai se yritä mua tässä työmaan vieressä iskeä, saisin hävetä silmät päästäni. Se heläytti iloisena:

- Moi Osku! Mitä kuuluu?
- Täh? Siis mitä helvettiä, mistä sää mun nimen tiedät, silloin suuni levähti ammolleen ja tajusin. – Ei perkele, säähän ootkin Eero!
- Joopa joo. Hitto, kun mulla kesti kauan ennen kuin mää uskoin, että Oskuhan se tuolla telineillä hilluu. Sää olit niin tutun näköinen ja sitten taas, että ei. Mutta sitten kun sää eilen kiepuit kuin vanhan tekijä, niin olin varma, ettei se voi olla kukaan muu kuin koulun mestarivoimistelija.
- Ja mää hämmennyin siitä wow wow –jutusta. Hemmetti, miten sää täällä oot? Ootko sää tänne muuttanu?
- Vuosi sitten. Tuota, mihin sää oot menossa? Lähtisitkö terassille parille tai useammalle kaljalle?
- Joo, ilman muuta. Tai tuota noin, mää oon niin paskainen, että pitäisi pesulle päästä. Ajattelin, että olisin käynyt salilla vähän treenaamassa ja siistiytymässä. Käykö sulle, että nähtäis jotain tunnin päästä?

Kävi se. Sovimme tapaavamme rannassa yhdellä kohtalaisen rauhallisella terassilla. Erosimme, ja mää lähdin salin suuntaan melkein innosta pomppien. Hitto, Eero, vanha lukioaikainen kaveri! Ja jumankauta, mää olin pitänyt sitä jonain ihan vieraana pervona hinttarina, joka kyttäsi meikäläistä telineillä. Hah hah. Miten mää en ollu tuntenut sitä! Eihän siitä ollut kuin mitä kuusi vuotta, kun oli nähty. Tai no juuri siinä iässähän sitä muuttuu alle kaksikymppisestä pallinaamasta nuoreksi urokseksi. Muutokset voi olla isojakin.

Vedin salilla vain vähän yli puoli tuntia treenejä lyhyinä sarjoina. Keskityin raajoihin ja ylävartaloon. Joo, joo, halusin näyttää hyvältä, olkapäät ja hauikset t-paidassa pullistellen, ja reidet farkuissa. Halusin vaivihkaa tehdä Eeroon vaikutuksen, katsoa vieläkö mää tehosin. Hän ei nimittäin ole vieras, vaan ihan tuttu hinttari.

Suihkussa muistelin hymysuin abikevättämme. Tai tarkkaan ottaen yhtä viikonloppua toukokuussa. Se oli hienoa aikaa ylipäätään. Oli koittanut vapaus pitkästä kouluputkesta, odotettiin hermona kirjoitusten tuloksia ja jännitettiin alkavaa elämää ja unelmoitiin tulevaisuudesta. Silloin erityisenä kertana olimme yhden kaverimme vanhempien mökillä talkoilla valmistelemassa paikkaa kesäkuntoon.

Meitä oli viisi kundia. Eero ei ollut ihan mun parhaita kavereita, mutta ihan ok. Se oli enempi semmonen taiteellinen musiikki-ihminen ja mää niin kuin sanottu hullu liikkuja ja touhottaja voimisteluineni. Ja mää olin varma homoudestani, mutta tein kaikkeni, ettei se näkyisi. Enkä tuntenut tai tiennyt ketään homoa.

Lauantain aikana teimme ihan asiallisesti hommia, vaikka oluttölkit huulilla, ja saatiin se mökkerön piha siistiin kuntoon. Ja sitten ei kun saunaan. Lisää kaljaa, hirveetä kälätystä siitä elämäntilanteestamme, lauteilla hikoilua, joessa hyppimistä, kalujen vertailua ja painiskelua nurmikolla. Miten se nuorten miesten elämä tuntuikin niin mahtavalta ja sekavalta, onni ja pelot möyrysivät sisällä saman aikaisesti!

Myöhään illalla lähdin kuselle vähän kauemmas siitä saunalta. Ilkialastomana hiivin joen rantaa ylöspäin. Yhden leppäryteikön takaa yllätin Eeron istuksimassa ihan yksin, ja ihan nakuna hänkin. Hän säpsähti mua, mutta naurahti sitten. Rojahdin perseelleni hänen viereensä.

- Mitä sää täällä yksin istut?
- Tuli vaan sellanen tunne. Tartti olla hetki itsekseen, hän hymyili. – Ja katsella, kun tuo joen vesi virtaa tuossa. Että minne kaikkialle se menee.
- Joo. Tajuun. Joskus tarttee miettiä. Jokea ja vettä. Ja kuka sitä itse on ja mitä tästä kaikesta tulee.
- Niin. Just sitä. Pelottaako sua tulevaisuus?
- Välillä. Mää usein ajattelen, olenko mää tarpeeksi rohkea, että uskallan tehdä ja olla sitä, mitä oikeasti tunnen olevani.
- Niin, sepä se. Joskus tuntuu liian raskaalta. Ettei pysty tähän, Eero värähti kuin vilusta.
- Mää luulen, että jos joku, niin just sää pystyt, sanoin ja kiedoin käteni hänen harteilleen kuin lämmittääkseni. – Mitä sää aiot hakee opiskelemaan?
- Musiikkia. En mää muuta halua, mutta niihin kouluihin on vaikea päästä. Entä sää?
- Musta voi olla vaikeaa uskoa tätä, mutta mää oon kiinnostunut historiasta. Tai sitten vois opiskella jotain yhteiskunnallista.
- Niin, sulta olisi odottanu jotain urheilullista. Vaikka en mää ihmettele. Sussa tuntuu olevan vähän kaikkea.
- Eikö kaikissa ole? Se pitää vain hoksata. Mutta nyt mun täytyy käydä kusella, ettei rakko poksahda.
- Joo. Kai munkin. Alkaa tulla kylmäkin.

Autoimme toisemme pystyyn. En tajunnutkaan sitä viileyttä, meidän ihot oli ihan kananlihalla. Sen kummempia ajattelematta kiskaisin Eeron kainalooni lämmikkeeksi. Hän kietoi kätensä uumalleni ja painautui mua vasten. Hitsi, että sydän yhtäkkiä väpätti, mielihyvästä ja kauhusta, että jos mää jotenkin tulen paljastaneeksi itseni. Horjahtelimme muutaman metrin metsänlaitaan tiheän pajupusikon suojiin. Oli pakko hihitellä, että sais peitettyä sen kutittavan hämmennyksen.
Emme irrottautuneet toisistamme, kun tartuimme kaluihin ja alettiin lorottaa. Virnistellen katselimme toistemme vehkeitä – Eerollakin on aika iso – ja sitten taas silmiä. Tietenkin se kuseminen meni leikkimiseksi, katsottiin kummalla lentää kauemmas, tehtiin kuvioita ja tähdättiin toisen suihkuun, että roiskeet lensi kintuille.

Sitten… sitten edelleen tiukasti kylki kyljessä ja kädet toisen vyötäröllä, iho ihossa, silmät silmissä, arka hymy hymyssä, heruttelimme viimeisiä tippoja, venyttelimme kaluja emmekä lopettaneet sitä. Kalut alkoi turvota, kädet varovasti hyväillä toisen kylkeä ja aloimme runkata. Sanaa ei sanottu, siitä vain kädet heilumaan haaroissa. Eero kallisti päänsä mun kasvoihin, huulet raottuivat ja niin suutelin ensimmäisen kerran miestä. Eihän sille tunteelle ole sanoja, se on jotenkin niin iso kokemus, ihme. Siinä me sitten huohotimme yhä raskaammin ja ynähtelimme toistemme suuhun. Mää vapisin ihan holtittomasti kauttaaltani, kun mää repesin ja ammuin mällit pusikkoon, en meinannut henkeä saada. Sitten mää kiepsahdin Eeron taakse ja puristauduin tiukasti, oikein voimieni takaa sen selkään, kunnes hänkin laukesi kummien nyyhkytysten kera.
Käännyimme vastakkain. Katsoimme toisiamme vähän hölmistyneinä. Väliin tirskahdimme, väliin tuijotimme mykkinä. Sitten Eero sai suunsa auki ja kuiskasi:

- En oo koskaan ennen tehnyt tätä kenenkään jätkän kanssa. Tai kenenkään muunkaan kanssa.
- Joo, en määkään. Yksin aina. Vaikka ei tää nyt niin kamalaa ollu. Ei paskempaa, sanoisin.
- Samat sanat. Hitto, Osku, sää oot sitten hyvä tyyppi, hän naurahti ja kaappasi mut halaukseen.
- Niin sääkin, mumisin sieltä käsivarsien seasta ja vastasin halaukseen. – Sun kanssa tätä vois tehdä toistekin.
- Ihan tosi? Määkin voisin. Mutta ei kai me muille mitään puhuta?
- Helvetti, ei tietenkään. Nehän tunkis heti mukaan. Me pidetään tää meidän juttuna, vai mitä?

Niin päätettiin ja pidettiin. Jalat tuskin koski maata, kun palasimme onnellisina saunalle. Jätkät eivät olleet edes huomanneet poissaoloamme ja saunominen ja pämppääminen jatkui riehakkaissa tunnelmissa. Silloin tällöin vaihdoimme Eeron kanssa salaisia katseita ja hymyjä.
Sen kesän me vähän niin ku seurusteltiin. Opeteltiin keskenämme homoseksin saloja – ja siinä oli sitten monia hermostuneen kikatuksen paikkoja, kun väliin hommat ei meinannu millään onnistua, niin kuin nyt persepanot, kauheeta sähellystä. Mutta muutenkin rakastettiin ja remuttiin. Ja oli lakkiaiset, kesätyöt ja pääsykokeet, mutta paljon meillä aikaa riitti myös toisillemme. Mutta sitten Eero pääsi Sibikseen opiskelemaan musiikkikasvatusta ja mää ihan toiseen kaupunkiin historiaa. Armeijatkin käytiin eri puolilla Suomea. Niin että eroon me lopulta jouduttiin, vaikka aluksi yritettiinkin pitää yhteyttä.

Kun siellä salilla kuivattelin suihkun jälkeen, en mahtanut mitään sille poskia väkisin levittävälle hymylle. Varmaan jotkut katteli, että mitä tuo jätkä yksin virnuilee, taitaa olla vähän ’onnellinen’. Mää olin niin innoissani Eeron tapaamisesta! Kun puin päälleni, oli pakko tarkistella peilistä, olenko mää nyt varmasti tarpeeksi hyvännäköinen, näkyykö lihakset hyvin. Joo, olin mää kohtalaisen tyytyväinen, vaikka eihän sitä voi koskaan olla varma, mistä se toinen tykkää. T-paita ja farkut nyt kumminkin nuoli mun ihoa ja mää itse tykkään sellaisesta.
Se terassi oli vasta puolillaan ja Eero oli löytänyt hyvän pöydän. Hain sisältä tuopin ja istuin hänen viereensä. Me skoolattiin, ja hän hymyili kuin aurinko, joka muuten oli tullut esiin ja poltti aika kuumasti siihen. Hän aloitti:

- Oot helkkarin hyvännäköinen. Siellä rakennustelineilläkin jo katsoin. Oot jaksanut treenata?
- Joo, siitä tulee hyvä fiilis. Komeassa kunnossa näytät itsekin olevan. Et sää ennen muistaakseni niin kauheesti liikunnasta välittänyt.
- En niin, mutta sitten mää löysin tuon pyöräilyn ja melonnankin. Teen aika pitkiäkin reissuja. Satoja kilometrejä.
- Oho, kunnioitettavaa. Ja tulokset puhuvat puolestaan. Hirveet reidet ja pohkeet! Mutta miten sää tänne eksyit? Luulin, että pyörit Hesassa opiskelujen parissa.
- No, opinnot on jo loppusuoralla. Ja sain viime talveksi täältä musiikinopettajan viransijaisuuden ja aloin viihtyä täällä. Entä sää?
- Joo, olin viime kevään graduseminaarissa ja nyt pitäis istua alas ja naputella juttu valmiiksi. Ehkä jouluksi onnistuu.

Puhuttiin opiskeluista, muisteltiin joitakin kavereita, että missä ne luuhaa ja mitä niille kuuluu, mutta sitä yhtä välteltiin. Ei puhuttu meidän yhteisestä menneisyydestä. Ei kyllä muutenkaan kummankaan rakkauselämästä. Mua se asia kyllä poltteli vähän helkkarista. Olisi tehnyt mieli tokaista siitä vain, että mennäänkö panemaan, heti vai kohta. Mutta eihän sitä kuuden vuoden jälkeen ihan niin voi tehdä. Täytyy malttaa kuulostella, tunnustella, mitkä on toisen tunnelmat.
Parin tunnin ja muutaman tuopin kuluttua huomasimme, että terassi alkoi täyttyä ilta-aurinkoa himoitsevista. Meidänkin pöytään oli pakko päästää muutama ihminen. Oli vähän hankala jatkaa turinoita. Niinpä mää keksin:

- Hei, kaupat on vielä auki. Haetaanko pussikaljat ja mennään tuonne rantaan istuksimaan?
- Hyvä idea! Mutta odota hetki, mää soitan ensin.
- Onko sulla treffit, kysyin vähän pettyneen peloissani.
- Ei, mutta kerron ohjelman yhdelle kaverille.

Kiskaisimme tuopit tyhjiksi. Eero nappasi nahkatakkinsa tuolinsa selkänojalta ja meni edeltä aitauksen ulkopuolelle puhelin korvalla. Naurettavaa, ivasin itseäni, kun mua jotenkin kismitti, että sillä oli joku, jolle sen piti jättää raporttia ja aikataulua. Mutta sitten Eero lopetti puhelun ja hymyili mulle niin, että polvissa tuntui. Haimme lähikaupasta kaljatölkkejä sen, mitä treenikassiini mahtui, ja lähdimme tallaamaan järven rannan kävelyreittiä. Ensiksi jämähdimme yhdelle penkille syreenipensaan juurelle, vähän huumaava tuoksu, ja korkkasimme ekat oluet. Koska halusin sinä iltana pitää Eeron vain itselläni enkä toisaalta halunnut paljastaa mitään mustasukkaisuutta muistuttavaa, teeskentelin jotain kohteliasta mutta oikeasti se oli kieron mutkan kautta tehty varmistus, kun kysyin:

- Olisko se sun kaveris halunnut tulla mukaan?
- Ei, ei. Se on vain mun kämppis. Ajattelin ilmoittaa, ettei se hermostu, missä mää oon.
- Kämppis?
- Joo, en viitsiny hankkia omaa asuntoa, kun tulin vain pätkätöihin. Ja se on tuttu, joka kans opiskeli aiemmin Sibiksessä. Viulisti.
- Aha. No jatkuuko sulla työt vai palaatko Hesaan, yritin kätkeä helpotuksen huokauksen, kun ei se kämppis niin tärkeältä kuulostanutkaan.
- Vuoden vaihteeseen on varma sijaisuus. Siitä eteenpäin en tiedä. Pitäis siinä ohessa saada opiskelut valmiiksi.

Jess! Eero pysyisi näköpiirissä sen kesän ja syksyn! Käsittelimme pikaisesti tuon valmistumisongelman siihen liittyvine rimakauhuineen. Sitten Eero alkoi udella siitä pelleilystä rakennustelineillä. Tuntui niin tosi hyvältä, kun se nauroi niin sydämensä pohjasta ja takoi välillä mun olkapäätä, kun kerroin niitä juttuja. Muka huomaamatta panin käsivarren lepäämään sen penkin selkänojalle Eeron harteiden taakse. Se sörkki lenkkareilla kuvioita soraan siinä penkin edessä ja mää täydensin tai sotkin niitä, semmoista peliä niin ku. Olis niin tehnyt mieli käydä käsiksi, mutta en mää jotenkin vielä uskaltanut. Ja kun siinä oli niitä ohikulkijoitakin.

Ensimmäisten tölkkien jälkeen ehdotin, että jatkaisimme matkaa yksille kallioille, jotka laskeutuu järveen pienessä metsikössä jotain kilometrin päässä. Siellä saisimme olla rauhassa, jos ei jotkut muut olleet ehtineet sinne ensin. No, onneksi siellä ei ollut ketään eikä lenkkeilijöitäkään tuntunut liikkuvan enää niihin aikoihin. Tunkeuduimme pusikon läpi ja majoituimme loiville kallioille, joita pienen pienet laineet sormeilivat siinä alhaalla vesirajassa. Aurinko oli jo meistä oikealla metsän takana, mutta leikki vielä järven selällä. Siitä sitten vain kaljat taas kouraan ja päivittelemään, miten Suomessa voi olla hienoa, kun keskellä kaupunkia on järvi ja metsä ja rannalla voi tuntea olevansa kuin erämaassa. Oli vielä niin lämminkin, ja jostain kumman syystä ei ötököitäkään. Eero kävi makaamaan selälleen nahkatakkinsa päälle ja sen haaroissa pullotti kivan näköisesti. Nyt, hoin itselleni, nyt kyllä aloitat siitä, nyt jumankauta kysyt, älä oo tommonen mamero. Mää olin seota, kun mää hermoilin niin, ja sitten Eero sanoi:

- Oletko ollut paljonkin miesten kanssa sen jälkeen, kun me oltiin yhdessä?
- Yfff, öh, en paljon, tuota, mutta tietenkin. Eihän sitä nyt hyvää oppia sovi hukkaan heittää, takeltelin onnessani, kun se halus tietää eikä mun tarttenu aloittaa.
- Joo, ei tietenkään! Tyhmäähän se olis. Onko sulla poikaystävä?
- Ei! Ei just nyt. Yhden kaverin kanssa olin melkein vuoden, valehtelin, kun ei se kestänyt kuin kolme kuukautta, mutta jatkoin totuudella. – Mutta on mulla muutama tuttu, jotka on lähtenyt useammankin kerran sänkyyn. Mutta ei se siis mitään seurustelua ole. Eikä siinä mitään suuria tunteita läikytetä.
- No kuitenkin vuoden. Jotain kokemuksia yhdessä olosta. Sen meidän kesän jälkeen siis.
- Äh, ei kun liioittelin. Ei se niin kauan kestänyt. En tiedä, miksei ole syntynyt pysyvää. Kai mussa on joku vika.
- En usko. Jos sää vaan tykkäät lentää kukasta kukkaan. Joka päivä jotain uutta ja jännää. Vähän niin ku haastetta tuommoselle hyvännäköiselle jätkälle, Eero hymyili mun silmille ja juoksutti sormiaan mun selässä kuin olis harppua soittanut. – Ja moni tyyppi varmaan onkin valmis siltä seisomalta syöksymään sun mukaan.
- En mää nyt niin usein seksiä harrasta. Enkä kenen kanssa tahansa. Entä itse? Sääkin oot niin komea, että miehet takuulla heittäytyy sun jalkoihisi, ettet kävelemään pääse.
- Joo, koko ajan saa varoa, ettei astu niitten päälle. Ei vain, rauhallista munkin elämä on. Mutta ei nyt sentään ilman ole tarttenut olla, Eero sanoi hiljaa ja kuljetti sormiensa päitä harteiltani hauikselle, kyynärvarteen ja sitten mun sormieni lomaan, ja mää uskalsin laskea käteni hänen paksulle reidelleen ja puristaa sitä kevyesti. – Muisteletko sää usein sitä meidän yhteistä aikaa?
- Joo, se oli hauskaa ja muutenkin älyttömän hienoa. Parasta tähän mennessä, puhuin hiljaa, kun kurkussa tuntui joku kumma kuristus tai limaklöntti, ja sivelin nyt hänen vatsaansa.
- Niin. Se oli kaunista. Suoraan sanoen mää kaipaan sitä usein.

Laskeuduin kyljelleni Eeron vierelle ja nojasin päätä kyynärpäähän. Silitin hänen poskeaan, vaaleita hiuksia ja katsoin niitä kauniita silmiä niin syvälle kuin pääsin. Hitaasti mun huulet lähestyi hänen raottuvaa suutaan, josta kielen kärki pilkisti kutsuvana. Suutelimme. Pitkään, hitaasti, tunnustellen ’sinäkö se oot näin monen vuoden jälkeen’. Joo, se se oli. Eero. Kohotin päätäni, otin meidän kaljatölkit ja nostin ne vähän syrjemmälle. Kierähdin puolittain hänen päälleen. Jatkoimme suutelua. Eero kietoi kätensä selkääni. Mää sovittauduin sen jalkojen väliin. Painoin lantiotani häntä vasten, hän kiskoi mua käsillään tiukemmin kiinni itseensä. Metsä tuoksui siinä vieressä ja kuiski lähes kuulumattomasti, laineet tuskin uskalsivat koskea kalliota. Jumalauta että se tuntui upealta, elämää suurempaa, Eero mun alla, kädet mun ympärillä niin kovaa, että kylkiluut rusahtelivat. Joka ainoa lihas, ihosolu, ihokarva mun ruumiissani huusi hallelujaa, ylistäkää. Sitten Eero irrottautui varovasti suudelmasta:

- Hitsi, että sää oot ihana. Mää kuolen tähän paikkaan. Mutta ei kai me oikein tässä voida rakastella vai mitä?
- Kyllä mää voisin, sää oot niin syötävä, mrrr. Mun luokse voitais mennä, mutta sinne on viisi kilometriä. Pallit kerkee surkastuun ennen kuin sinne ehditään, höpisin ja suukottelin sen naamaa. – Missä se sun kämppä on?
- Se on aika lähellä, mutta siellä on se kämppis.
- Minkälainen jätkä se on, kysyin, kun pieni epäluuloinen mustasukkaisuus taas kouraisi palleista.
- Jätkä? Mistä sää semmoista sait päähäs? Nainen se on.
- Ai jaa, hah, mää jotenkin automaattisesti oletin, naurahdin helpotuksesta mutta vain hetkeksi. – Et kai sää vain pane sitä?
- Haista home! Se on mun hyvä frendi. Ja sua mää haluan panna ja äkkiä, Eero alkoi näykkiä mun huulia. – Otettaisko taksi sun luokse? Mää voin maksaa.
- Ei se rahasta oo kiinni. Otetaan vaan. Toivottavasti sun himot ei lopahda, kun näät sen siivon.
- En mää mitään tupatarkastusta ole tulossa tekemään, hän hörähti.
- Hyvä. Eikä ne villakoirat ole vaarallisia. Ne ei hauku, ei pure eivätkä elävältä syö.
- Mutta mää teen niin sulle. Mää aion olla vaarallinen…

Ja niin melkein oli ja teki. Tuskin sain oven kiinni, kun kävimme aivan kuumina toistemme kimppuun. Kädet ruuhkautuivat ympärillämme, jalat sekosivat toisiinsa ja me ahmimme toisiamme kuolat roiskuen. Kengät ja vaatteet jäivät yhteen myttyyn eteisen lattialle, ja me kierimme, möyrimme, sekoilimme pitkin yksiön lattiaa. Emme pystyneet puhumaan, kun suussa pyöri toisen kieli kiihkeän vaativana, omistushaluisena. Kiljahtelimme kivusta, kun hampaat iskivät lihaan ja raatelivat himoissaan. Toisiimme kiinni poltettuina onnistuimme hakemaan kylppäristä kortsuja ja liukugeeliä. Painoin Eeron voimalla sohvan käsinojaa vasten ja otin hänet mielettömällä kiihkolla. Eero ulisi ja sätkyi ja vääntelehti, mutta vaati mua olemaan rajumpi. Ja mää olin niin, että hän kiljui, että just noin just noin nussi mut ja sen perse söi mun kyrpäni kuulia myöten. Mää revin sen hiuksia, puristin harteita ja survoin kalullani ihan hulluna, että hiki valui silmiin. Ja sitten vain karjuin möreästi, kun tuskaisesti kouristellen laukaisin loputtoman tuntuisen mällilastin. Putosin saman tien istualleni siihen Eeron jalkojen taakse.
Mieletön pano! Mää vain vapisin sanattomana. Niin teki Eerokin, kun hän kääntyi ja laskeutui syliini. Me puristauduimme huohottavaan halaukseen. Siihen olin valmis jäämään ikuisiksi ajoiksi.

- Jumalauta, Osku, ei koskaan ennen tämmöistä! Tää oli taivas. Sää olit uskomaton, Eero sopotti korvaani.
- Sää olit! Sulla on vitun tajuton perse. Mistä sää oppinut sitä noin käyttämään? Sää teit mut hulluksi.
- Haha, hullu, yhdessähän me näitä opiskeltiin. Oletko unohtanut, hän hekotti ja läimäytti mua takaraivoon. – Vaikka sää olet tainnut saada tässä välillä oppia kyrvänkäytön mestarilta.
- Joo joo. Sulta mää opin. Ainakin auttavat alkeet, naurahdin ja sain taas läjäyksen takaraivoon. – Aiii-ih. Haluatko nyt heti jyystää mua?
- Voitaisiko ottaa oluen mittainen lepotauko? Niin mää ehdin miettiä jotain pervoa, miten sut otan.
- Miten noin suloinen mies voi olla tuollainen syntisen rietas, huokaisin toiveikkaana, että mitähän tässä vielä on tulossa.

Tyhjensin treenikassista meille oluet ja loput jääkaappiin. Siistinä miehenä heitin työkamppeet siihen sohvan päätyyn yhdeksi läjäksi. Istuimme sohvaan kaljojen kanssa, katsoimme toisiamme, suukottelimme ja hyväilimme toistemme lihaksia. Eero vaati mua jännittämään milloin minkin paikan ja sitten puristeli ja nuoli niitä kivikovia muskeleita. Mää aloin kiihottua siitä, kun musta se oli vähän niin ku mun miehisyyden palvontaa ja mää tykkään siitä, siis että olen toisesta tosi mies. Sitten Eero kajautti:

- Nyt mää tiedän, miten haluan sua nussia! Onko sulla nahkatakkia?
- On. Siis nahkapervoilua tiedossa, naurahdin.
- Vähän niin ku. Mää haluun, että se pukeudut noihin sun työhaalareihin ja turvakenkiin ja vedät nahkatakin päälle.
- Ou jee! Jätkä haluaa panna rakennusmiestä. Sidonko haalarin hihat lanteille niin kuin me tehdään siellä telineillä?
- Joo, siitä ne saa varmaan helpommin kiskottua polviin.
Eerokin pukeutui rooliasuun. Hän veti jalkaan ne tiukat farkkunsa, ei kalsareita, lainasi mun prätkäsaappaita ja sitten vielä nahkarotsi verhoamaan paljasta ylävartaloa. Me pyöriskeltiin pitkään toistemme ympärillä, katseltiin kuola valuen ja virnuillen toisiamme. Motoristi ja rakennusmies, aika hurjaa. Sitten Eero tönäisi kaksin käsin mua rintaan, että horjahdin, ja sitten mää tönäisin takaisin, sitten Eero, sitten mää ja sitä rataa. Lopulta Eero tempaisi kiinni mun nahkatakin rinnuksiin ja mää sen. Hetken me puskettiin toisiamme yhteen purtujen hampaiden välistä kähisten, että sylki roiskui, mutta silmistä loisti kiimainen ilo. Sitten suut ampaisivat kiinni suuhun, kädet kaappasivat toisen syleilyyn ja hyvän aikaa tempoilimme siinä sylipainia. Kunnes Eero kamppasi mut lattiaan ja rojahti päälleni ja mun jalat tarrasivat sen ympärille tiukkaan lukkoon. Se nylkytti hulluna mun haaroissa ja mää työnsin lantiota sitä vasten. Ja että me kiroiltiin, se se vasta tuntui kiihottavalta, oltiin muka raivona toiselle.

Viimein Eero ei enää kestänyt, vaan vaati päästä panemaan. Se repi mun haalarit tosiaan polviin, niin kuin omat farkkunsakin. Pieni hetki sähläystä liukkarin kanssa, mun jalat sen olkapäille niin, että painoin turvakenkien kärjillä sen niskaa, ja sitten se mies tuli muhun. Mää en saanut hengitettyä, suu oli ammollaan ja silmät tuijotti levällään Eeron hikistä ja kiimaan vääristynyttä pärstää. Se kulli tunki muhun niin ihanasti, isona, hitaasti, vastustamattomalla voimalla. Sitten Eero survoi mua niin armottomasti, että mää vain karjuin, kiljuin ja parahtelin. Se vähän hätääntyi ja kysyi, oliko se liian raivokas, mutta vedin sitä korvalle että läjähti, käskin pitää turvan kiinni ja jatkaa. Ja se jatkoi hurjana lykkimistään, otti voimaa takuulla varpaista asti niin, että mää olin lopulta melkein kaksinkerroin niskaseisonnassa. Aina puhutaan siitä eturauhasjutusta, mutta siinä asennossa mää taisin tuntea sen todella, pää sekosi. Ja siinä asennossa Eerokin laukesi kantoraketin voimalla, hyvä että sai pidettyä silmät päässään.
Hyvän aikaa päällekkäin lattialla lojuttuamme riisuimme ne kuteet, otimme kaljat ja istuimme taas sohvaan toisiamme hiplaamaan. Rupesin muistelemaan:

- Ei me mun muistaakseni silloin aikoinaan mitään tämmösiä rajuja juttuja harrastettu.
- Ei niin. Se oli ehkä enemmän semmoista arastelevaa tutustelua, tunnustelua. Kaunista kumminkin.
- Hemmetin kaunista! Ja hellää. Miksihän me nyt tykätään panna näin raivopäisinä?
- En tiedä. Kai meistä on tullut seksipetoja, Eero hymähti ja puristi mua palleista. – Tai tosi miehiä, jotka ei hempeile.
- Auts! Irti! Joo, niin kai sitten. Ei silti, mää tykkään tosissani tällaisesta. Entä sää?
- Ehdottomasti! Joskus mää mietin, voisko tällainen olla vähän niin kuin vastapainona sille herkkyydelle, mitä täytyy pystyä taiteessa ilmentämään. Tajuutko? Täytyy päästää se toinen puoli, raakalaismainen peto myös esille, muuten se syö ihmisen sisältä ja sitä tulee oikeasti pahaksi.
- Joo, tajuun. Varmaan se on vastapainoa myös tieteelliselle analyyttisyydelle, jatkuvalle järjen vaatimukselle. Heittäytyä viettien valtaan.
- Eikähän tää ketään vahingoita, kun yhdessä sovitaan. Ja mää osaan olla myös lempeä rakastaja, jos siltä vain susta tuntuu.
- Ehkä sitäkin vielä kokeillaan, mutta ollaan vain toistaiseksi helvetin kovia jätkiä, hyväilin hänen hiuksiaan ja nipistin toista nänniä.

Me oltiin molempia se loppukesä ja koko syksy. Eero ei muuttanut mun luo, vaikka ehdotin, mutta silti vietimme aivan upeaa aikaa. Silloin kesällä kun Eero ajoi mun työpäivinä sen rakennustyömaan ohi, se aina vislas mulle ja huiskutti, mutta ei jäänyt enää töllöttämään. Ja mää tein sen wow wow –jutun sille. Kimmo ja Nalle mulle ensin vittuilivat, että jumalauta nyt mää olin solminut suhteen ihka oikeaan homoon, mutta mää selitin, että se olikin osoittautunut mun vanhaksi koulukaveriksi, jota en vain niin monen vuoden jälkeen ja näin kaukaa ollut tunnistanut, ja ettei se mikään vitun homo ollut. Ne uskoi, mutta huomasin, että Jone vilkuili mua silmäkulmasta ja virnuili kumman metkasti.

Mää sain mun gradun tehtyä jouluksi ja valmistuin. Mutta, mutta, Eero ei saanut enää niitä viransijaisuuksia ja palasi Hesaan lopettelemaan opintonsa. Me yritettiin pitää yhteyttä, mutta ei siitä lopulta mitään tullut. Tai siis yhteyksissä ollaan edelleen, mutta mää tarkoitan, ettei se seurustelu ja seksi enää onnistunut. Sitä paitsi Eero muutti aika pohjoiseen sen jälkeen, kun se sai paperit ulos Sibiksestä. Siis meni musiikinopettajaksi.

Mää rupesin historian opettajaksi ja joidenkin sijaisuuksien jälkeen sain hämmästyksekseni viran tuosta naapurikunnasta. Viime kesä oli mun ensimmäinen kokonainen lomakesä ja mää nautin, vaikka aurinkoa ei juuri näkynyt. Mun setä vähän ilkkui, että opettajan kesä on liian pitkä, että mies menee hukkaan jouten maatessa, ja houkutteli mua kesätöihin sen firman rakennusmaille. En mennyt, mutta kyllä kai vielä joskus vois, siis riekkua taas siellä telineillä omaksi, työkavereiden ja ohikulkijoiden iloksi.

Ja viime keväänä siis törmäsin Joneen, siihen työkaveriini rakennukselta, ja me alettiin kimppaan. Tai siis emme asu yhdessä, kun Jone ei mielestään voi tehdä sitä, ettei pilaisi mainettaan työporukoissa. Eikä siitä varmaan oliskaan oikeaan parisuhteeseen, kun se on niin kova jätkä eikä lässytä tunteista tai vastaavista yhtään. Mutta muuten me tehdään kaikkea yhdessä, käydään jopa samalla salilla. Ja mitä rakasteluun tulee, niin siinä vasta on raju mies ja panee tiukasti vastaan, kun mää sitä jyystän. Ja hemmetti mitkä kyydit se osaa mulle antaa!