Toni

Kun täytin kuusitoista ja pääsin peruskoulusta, todistuksen mukaan rimaa hipoen ja kai armosta, lähdin kotoa. Viimeisenä koulupäivänä marssin kotiin todistus takataskuun taiteltuna, pakkasin pieneen reppuun vähän vaatteita ja hammasharjan, varastin äidin kukkarosta 120 markkaa, siis rahanvaihdon mukaan noin 20 euroa, ja paukautin oven kiinni takanani enkä koskaan palannut takaisin.

En jaksa kertoa kovin yksityiskohtaisesti, millaista julmuutta sain koko lapsuuteni kokea, niin kuin pikkuveljenikin. Isä ja äiti olivat vanhempien irvikuvia, rappioalkoholisteja ja narkkareita. Heillä oli aivan erinomainen taito sekä ruumiillisella että henkisellä väkivallalla riistää lapselta turvallisuuden tunne ja itsetunto. ’Minusta olisi voinut tulla vaikka mitä ja voisi vieläkin tulla, mutta sinusta, pirun sikiö, ei ikinä tule mitään’, kuvaa heidän narsismiaan ja vihaa meitä lapsiaan kohtaan. Koskaan, ei koskaan heidän silmistään näkynyt meitä ihaileva, hyväksyvä katse, koskaan kädet eivät hellineet meitä.

Murrosiässä älysin kehittää selviytymiskeinoksi vihan. Vihan vanhempia kohtaan, vihan maailmaa kohtaan. Vihan avulla sain voimaa karata kotoa ja pitkän vaellustien jälkeen selvitä tolpilleni. Nyt vähän yli kahdentoista vuoden jälkeen viha on hieman laantunut, mutta ei hävinnyt. En anna koskaan vanhemmilleni anteeksi. Ja kristillisestä anteeksiantamisesta saarnaaville sanon: Vetäkää itsenne vessanpöntöstä!

En koskaan enää nähnyt isääni, joka kuoli kaksi vuotta sitten. Emme pikkuveljeni kanssa menneet hautajaisiin, vaikka harkitsin käydä sylkäisemässä arkkuun. Äidin näin sen jälkeen kerran pikaisesti. Mikään ei ollut muuttunut. Kännissä hän rääkyi minulle, että mikä minä luulin olevani maisterin papereineni, että menestykseni on pelkästään hänen lahjakkuusgeeniensä ansiota. En kuunnellut häntä kahta minuuttia. Minun menestyksestäni ansio kuuluu rakkaalle miehelleni Kimmolle, mutta siitä myöhemmin.

Karkaamisen jälkeen elämä meni nelisen vuotta juuri niin kuin arvata saattaa. Alkuun asuin kavereiden nurkissa, rappukäytävissä, ullakoilla, kellareissa, purkurakennuksissa. Kuvaan tuli tietysti myös viina ja muut aineet. En vain käsitä, miksi minä en jäänyt koukkuun niihin niin kuin taustani perusteella olisi todennäköistä ollut – tai ehkä juuri sen ja vihan vuoksi en koukuttunut lopullisesti. Rahaa hankittiin kavereiden kanssa varkauksilla ja tekemällä keikkoja diilereille. Yhteiskunta yritti välillä poimia minut talteen, mutta karkasin aina. Minulla ei ollut pienintäkään luottamusta viranomaisiin. Se oli melkoisen itsetuhoista aikaa, en välittänyt itsestäni juuri sen enempää kuin muistakaan.

Seksuaalisesti kehityin jostain syystä hyvin myöhään – tai kyllähän sillekin selitys löytyy, mutta ei siitä sen enempää. Runkkailemaankin aloin vasta jotain seitsemäntoistavuotiaana, arastellen ja yksin. Yhdessä tein sen kaverini Maken kanssa sinä keväänä, kun olin täyttänyt kahdeksantoista. Kämppäsimme yhdellä hylätyllä tehdasrakennuksella. Kerran aamulla Make venytteli raukeana ja mumisi:

- Vittu kun naitattaa.

- Ei näy pillua. Vedä käteen, hihitin hänelle.

- Ei kun anna sinä persettä.

- Jumalauta! En ikinä, häkellyin täysin, mutta tajusin samalla kiihottuvani aivan ihmeesti. – En minä mikään hinttari ole.

- Kyllä noin nätin pojun kannattaisi olla. Mutta täytyy sitten vissiin tyytyä runkkaamaan.

Samassa hän veti komean kalunsa esiin ja alkoi vedellä sitä. En saanut silmiäni irti siitä. Oma vehkeeni alkoi turvota housuissa. Valtava humaus kävi pääni läpi: ei, vittu, jospa minä tosiaan olenkin homo! Koska itsekunnioitukseni ei ollut kovin korkealla, en ryhtynyt miettimään asiaa sen enempää, vaan antauduin heti: helvetinkö väliä sillä mikä minä olen. Työnsin vapisevan käteni maastohousuihini ja aloin kouria kyrpääni. Tuijotin hellittämättä Maken täyttä seisokkia ja runkkailua. Tuli aivan mielettömän upea fiilis.

Make kehotti minua vetämään moloni esiin ja kun tein niin, hän parahti, että jumalauta mikä jättijööti. Tietysti olin imarreltu. Minulla ei ollut mitään vertailukohtaa muiden miesten kaluissa, kun en ollut niitä koskaan tirkistellyt, mutta huomasin kyllä nyt, että minulla oli aikamoisen paljon isompi kuin Makella. Kun hän vielä jatkoi kaluni kehumista, minulle tuli aivan käsittämättömän onnellinen tunne. Ihan kuin olisin kerrankin elämässäni edes jossakin hyvä.

Siinä me sitten huohottaen tuijotimme toisiamme silmiin ja kaluihin ja runkkasimme sydämen kyllyydestä. Kun ammuimme liemet pitkin poikin patjojen viereen, Make loikkasi minun kimppuuni ja me painimme suuresti nauraen ympäri lattiaa. Kun hän selätti minut, hän suuteli minua, ja että se tuntui ihanalta. Hän kehui minua maailman upeimmaksi tyypiksi, kauneimmaksi ja isokyrpäisimmäksi. Ihan pikkuisen taisin silloin rakastua häneen. Pikkuisen vain, kun enhän minä uskaltanut kehenkään täysillä luottaa.

Siitä pitäen runkkailimme joka välissä. Pian aloimme myös halailla, hyväillä ja suudella toisiamme. Siis rakastella, me kaksi elämän päähän potkimaa nuorta luuseria. Ja lopulta opettelimme myös ottamaan toisiltamme suihin. Ensin se oli melkoista hekottelun, hihittelyn ja kuuman kiiman sekoitusta, mutta kyllä se toisen kalu lopulta alkoi maistua tosi hyvältä, niin kuin spermakin.

Pers’panoihin ei kumpikaan halunnut mennä. Maken kohdalla se oli tosi ymmärrettävää. Hänen lapsuutensa oli ollut vieläkin rankempaa kuin minulla. Hänen isäpuolensa oli ollut jumalattoman väkivaltainen ja muutenkin perverssi. Make ei koskaan ollut voinut kertoa siitä kenellekään. Minä olin ensimmäinen. Ja minä itkin, hänen kohtaloaan ja omaani ja maailman paskamaisuutta.

Kolmen vuoden kuluttua Make oli kuollut. Kuulemma yliannostukseen, mutta olen varma, että hän tappoi itsensä. En tosin ollut enää silloin niissä maisemissa. Olin nousemassa ylös siitä paskasta, vaikka se aikaa vielä ottikin.

Seuraavan merkittävän käänteen matkallani aiheutti yksi diileri. En kerro hänestä tarkemmin, kun hän vielä elää, vaikka onkin istumassa. Sen verran kuitenkin, että hän on iso lihaskimppu ja aika tyly jätkä, jonka kanssa ei haluta riitoihin joutua. Hän yllätti kerran Maken ja minut kiihkeissä puuhissa. Me säikähdimme helvetisti ja tietysti häpesimme punaisina. Hän nauroi meitä typeriksi hinttareiksi, mutta jätti meidät nopeasti rauhaan.

Hän kuitenkin palasi seuraavana päivänä, kun olin yksin. Varsin suorasukaisesti hän sanoi, että hoitaisi minulle, mitä haluan, jos annan hänelle persettä. Nikottelin hetken aika lailla, mutta ajattelin, että sillä keinolla saisin aineita käytännössä ilmaiseksi. Pikkuinen pelko kurkussa suostuin, mutta sanoin, etten ollut koskaan ennen tehnyt sitä. Yllätyin siitä, että se kaveri olikin uskomattoman hellä ja huomaavainen rakastaja. Ja käytti kortsua! Hän hyväili ja suuteli minua joka puolelta pitkään. Hän kuiski korvaani, että olin jumalattoman kaunis ja himoittava, että minulla oli upea perse. Hänen kätensä saivat minut tosi kuumaksi, ja vastasin kiihkeästi hänen syleilyihinsä. Hän valmisteli reikäni perusteellisesti ennen kuin hitaasti, tosin loppua kohti rajusti, otti minut. Se tuntui oudolta ja sattuikin, mutta nautin niin täysillä, että päätin viettää loppuelämäni homona vaikka mikä olisi.

Kun hän vetäytyi minusta, hän huomasi täysillä seisovan kyrpäni. Hänen suunsa loksahti auki ja sitten hän nauroi. Hän läpsäisi kaluani ja ilkkui, että minä olinkin salaa ihan miehenmittainen sälli. Hän antoi minulle pari tabua niin kuin oli luvannut. Lisää saisin seuraavana iltana, jos tulisin hänen kämpilleen. Hän lähti, ja minä jäin hiljaksiin runkkailemaan. Mietiskelin homouttani. En ollut koskaan ajatellut tyttöjä sillä lailla kuin korkeintaan, kun kavereiden kanssa oli pakko heittää läppää aiheesta. Pillut eivät kiihottaneet minua, mutta tämä jätkien kanssa touhuilu oli tosi mahtavaa. Siispä tässä oltiin sitten homo ja hyvä niin.

En puhunut Makelle mitään, kun menin seuraavana iltana sen diilerin luo. Tyyppi oli ylävartalo paljaana, jalassa vain verkkarit. Hitto, mitkä lihakset hänellä olikaan! Itse olin aika surkean laiha, vaikkakin jäntevä ja leveäharteinen. Kaveri hymyili:

- Uskalsit sitten tulla?

- Joo, kun käskit, punastelin, kun en kehdannut tunnustaa, että himo minut sinne toi.

- Olin varma, että pelästyit niin, ettet tulisi.

- E-e-en minä. Ja sinä lupasit juttuja.

- Saamasi pitää. Mutta ensin tehdään yksi juttu.

- Sopiihan se, kuiskasin arasti ja aloin riisua housujani.

- Tällä kertaa homma hoidetaankin toisinpäin. Sinä panet minua.

- Täh? Eee, en tiedä, osaanko, hämmästyin kokolailla.

- Ei hätää, minä opetan, hän naurahti ja katsoi minua häkellyttävän himokkaasti. – Sinulla on niin helvetin iso kulli, että minä haluan tuntea sen perseessä.

En osannut kuin naurahtaa. Hän kiskaisi verkkarit pois ja paljasti valtavat reidet ja pienet mutta kiinteän kovat pakarat. Vehkeeni pomppasi seisomaan saman tien. Riisuin hitaasti perässä ja mietin kuumeisesti, miten minun kuuluisi nyt edetä. Vaan ei minun tarvinnut mistään huolehtia. Hän esitti, kuinka liukasti itsensä, pani minulle kortsun ja rasvasi kaluni. Hän asettui lattialle makaamaan selin ja nosti jalkansa pystyyn. Hän käski minut polvilleen haarojensa väliin ja opasti terskan reiälle. Hän kehotti minua puskemaan sisään ensin rauhallisesti, kunnes olisin perillä juuria myöten. Mikä tunne! Minä vapisin ja tärisin saman tien nautinnosta. Olisin varmaan tullutkin, ellei hän olisi komentanut minua rauhoittumaan. Muuten hän puuskutti vain yhtä ’jumalauta vittu saatana kun tuntuu hyvältä’ –höpötystä. Kun pääsin sisään koko kalun mitalta, hän huohotti, että nyt nussisin häntä tosi rajusti. En oikein tiennyt, mitä sen olisi pitänyt merkitä, mutta kumarruin hänen ylleen, puristin hänen komeita hauiksiaan ja paukutin hänen pakaroihinsa ihan täysillä. Hän huokaili, parahteli, ulisi ja vikisi. Hänen päänsä pomppi ja vatsalihakset kramppasivat vähän väliä. Minä menin ihan sekaisin. Ihan kuin joku raivo olisi sumentanut pääni. Halusin alistaa ja nöyryyttää kyrvälläni tuon lihaskimpun, tuon saatanan koviksen – joo, epäilemättä mukana oli kostoa menneistä kokemuksistani. Kun mällini irtosivat, poukkoilin helvetin ja taivaan väliä. Ja sitten putosin makaamaan hänen päälleen, hikisenä ja tuskin henkeä saaden.

Hän kietoi kätensä ympärilleni tiukkaan rutistukseen. Hän näykki poskeani ja korvalehteä. Hän mumisi vielä raskaasti hengittäen:

- Vittu, mikä pano. Tämmöistä kyytiä en ole koskaan ennen saanut. Oliko tämäkin tosiaan sinulle ensimmäinen kerta?

- Joo. Älyttömän hienoa. Uskomatonta.

- Sinä olet luonnonlahjakkuus, kaunis poika, hän nauroi ja pörrötti hiuspehkoani.

Irrottauduimme toisistamme ja kävimme suihkussa siistiytymässä. Hän tarjosi minulle kaljat ja istuimme kaulakkain sohvaan. Sitten paljastuikin, ettei tämä ollutkaan ollut niin viatonta ja vilpitöntä rakastelua kuin olin luullut. Hän kysyi:

- Luuletko, että voisit tehdä tätä muidenkin kanssa?

- Ai keiden muiden?

- Muitten miesten. Kenen tahansa.

- Enpä oikein tiedä. En tunne ketään muita.

- Sinä olet niin hemmetin hyvännäköinen, että pelkkä vilkaisu sinuun vie jalat alta mieheltä kuin mieheltä.

- Älä viitsi. En minä ole hyvännäköinen, protestoin, sillä en todellakaan pitänyt peilikuvastani; miksi olisin, olinhan oppinut, että olen pelkkä paska.

- Olet sinä. En koskaan ole nähnyt noin kaunista jätkää. Enkä koskaan ole törmännyt noin isoon kyrpään. Se on varmaan yli kaksikymmentä, ja paksuuskin tolkuton.

- Älä nyt. En minä ole sitä koskaan mitannut. Ja mitä sillä on väliä?

- Sinä tosiaan olet neitsyt näissä asioissa. Sillä on helvetisti väliä, hän nauroi ja sitten hän muuttui kummaksi, jotenkin varovaksi. – Minulla olisi yksi idea? Haluatko tienata kunnolla rahaa?

- Tietysti. Miten?

- Lupaa, ettet ala heti hyppiä seinille.

- No okei.

- Me voisimme myydä sinua rikkaille äijille. Panisit niitä tai antaisit persettä sen mukaan, miten ne haluaa. Siinä tienaa aivan helvetisti. Minä hankkisin asiakkaat ja pitäisin rahoista neljäkymmentä prosenttia. Loput olisi sinun. Ilman veroja. Takaan ainakin tonnin viikossa. Mitä sanot?

En mitään. Olin hölmistynyt. En tajunnut mitään. Että mitä minun pitäisi tehdä? Tuijotin sitä tyyppiä varmaan ihan idioottina. Hän tarttui minua niskasta ja painoi rajusti naamani kaluaan vasten. Muka leikkisällä äänellä hän kiusoitteli:

- Saisit tätä niin paljon kuin haluat. Ja pääsisit panemaan äijien reikiä sydämesi kyllyydestä. Ajattele sitä rahan määrää. Mitä saisit hankittua. Ja minun varastoni olisi sinun käytössäsi rajattomasti, joka päivä hyvä fiilis.

- En minä. Sehän on… sehän on huoraamista.

- Totta vitussa se on. Miehet on valmiit maksamaan hunajaa pienestä hetkestä sinun näköisen kaverin kanssa. Mieti nyt, vähän vaivaa, paljon nautintoja ja nippu seteleitä, joilla voit kuivata hien otsalta.

- Niin mutta… Enhän minä osaa, yritin hädissäni, mutta suoraan sanoen aloin jo herkuttelemaan ajatuksella; mitä sillä väliä, eihän minusta muuhunkaan olisi.

- Minä opetan.

Niin minä suostuin. Lupauduin häpäisemään ja nöyryyttämään itseäni, sukeltamaan niin pohjalle kuin pystyin, enkä välittänyt edes henkeä pidätellä. Ja se diileri totisesti opetti minua. Vietin hänen luonaan kolme yötä ja päivää. Hän opasti minut esileikkeihin ja liukastamisen nikseihin, suihinoton taitoihin. Hän kävi läpi monenlaisia perverssioita ja fetissejä, sadistin ja masokistin roolit. Hän pani minua monet kerrat ja selitti, kuinka minun pitäisi käyttää persettä ja teeskennellä nautintoa voihkimalla ja valittamalla, koska se kuulemma kiihotti asiakkaita. Ja minä panin häntä kaikissa mahdollisissa asennoissa, alta päältä kyljellään, ratsastaen ja seisaaltaan. Koko ajan sateli neuvoja, kuinka minun pitäisi kyrpääni käyttää, jotta äijiltä irtoaisi kunnolla valuuttaa. Se oli kiihottavaa touhua, mutta sairasta. Vessakäynneillä en kehdannut katsoa peiliin, pyyhin vain kyyneleitä paskapaperiin.

Sain opastusta myös käytöstavoissa ja keskustelutaidossa, missä parasta oli kuulemma kuuntelemisen kyky. Minun piti alkaa nostella painoja ja voimistella notkeuden hankkimiseksi. Diilerini sijoitti rahaa – mitkä sain kyllä maksaa myöhemmin takaisin – vaatetukseeni, tummanharmaa puku, nahkatakki, nahkahousut ja –chapsit, kumiset t-paita ja shortsit, saappaita. Kuteita löytyi kaikkiin mahdollisiin rooleihin, joita asiakkaat saattaisivat toivoa – ja totisesti toivoivat.

Minulle hankittiin kännykkä keikkojen sopimista varten. Ja lopuksi päätimme, että minä muuttaisin sutenöörini kämpille, jota voisi tarvittaessa käyttää panopaikkana. Sieltä löytyi yllätyksekseni entuudestaan melkoinen valikoima pervoilukamaa, kahleita ruoskia dildoja ynnä muuta. Useimmiten kävin kuitenkin tyyppien luona.

Niitä asiakkaita hankittiin netin ja puskaradion avulla. Ensimmäinen kuukausi oli vähän nihkeää, mutta sitten niitä himokkaita alkoi löytyä niin, että sain paiskoa hommia tosissani, joskus kolmekin kertaa päivässä. Kun lähdin ensimmäiselle keikalle, sutenöörini tunki taskuni täyteen kortsuja ja sanoi, ettei minun koskaan pitäisi antaa panna itseäni tai itse panna paljaalla tautiriskin vuoksi, vaikka ne kuinka kerjäisivät. Lisäksi hän neuvoi, etten saisi ottaa mitään henkilökohtaisesti, missään tapauksessa en saanut rakastua. Tunteita piti teeskennellä. Se ei ollut koskaan mikään ongelma, en todella halunnut edes pitää niistä kavereista, vaikka muutama vannoikin rakastuneensa minuun.

Asiakkaani olivat pääasiassa vanhoja ja keski-ikäisiä. Rumia ja komeita, lihavia ja laihoja, fiksuja ja törkimyksiä. Tapasin heitä heidän kotonaan, autossa, mökillä, duunipaikalla ja pari kertaa puskissa. Noin vähän yli puolet halusi minun panevan heitä, loput nussivat minua tai otattivat suihin. Yllättävän moni halusi väkivaltaista kohtelua, piiskausta ja nöyryytystä. Vain pari vakituista tykkäsi tehdä kevyesti niin minulle. Ylipäätään minusta tuli niin taitava ja yllättävän kestävä niissä hommissa, että yhtäkään valitusta ei tullut.

Ja rahaa tuli. Vain yksi tyyppi yritti vetää välistä ja kieltäytyi maksamasta. Me kävimme sutenöörin kanssa tapaamassa häntä seuraavana päivänä ja pienen käsittelyn jälkeen hän itki ja maksoi kaksinkertaisen summan. Vaikka kaverini ottikin osuutensa, minulle jäi rutkasti rahaa. Ja aineita riitti, vaikka siis asiakkaita tavatessani en saanut haista edes viinalle.

Vähät vapaani vietin Maken kanssa. Hän ihmetteli, mistä minulla riitti rahaa ja kamaa lystin pitoon, mutta en pitkään puhunut hänelle mitään. Kun sitten olimme kerran polttelemassa kääryleitä yhdessä pommisuojassa, kerroin hänelle koko jutun. Järkytyin, kun Make puhkesi hillittömään itkuun ja työnsi minut pois. Sen jälkeen vieraannuimme toisistamme eikä hän enää halunnut rakastella kanssani. Surullista, mutta minä yritin kylmettää itseni.

Huoraamistani kesti melkein vuoden. Sitten, kun kerran olin alkuillasta palaamassa keikalta, sutenöörini soitti ja kuulosti tosi hermostuneelta:

- Kuuntele nyt tarkkaan. Minä sain vihjeen, että poliisit on minun perässäni.

- Miksi?

- Joku vitun narkkari on vasikoinut bisneksistä.

- Meidänkö, säikähdin polvet veteliksi.

- Ei kun muista jutuista. Et sinä niistä tiedä. Kuule, mene nopeasti kämpille, ota varasto, tiedät kyllä, mitä tarkoitan, ja rahat ja vie ne jonnekin hyvään kätköön. Ne ei saa löytää niitä tai minä istun vuosia. Minä soittelen myöhemmin lisää ohjeita. Ja katsokin, ettei siellä näy ketään kytiksellä, kun menet sisään.

Sydän kurkussa juoksin sinne kämpille. Meinasin pyörtyä, kun näin talon edessä kaksi poliisiautoa. En tietenkään uskaltanut mennä sisään. Rauhallista teeskennellen kävelin seuraavaan risteykseen ja häivyin näkyvistä. Soitin sutenöörilleni:

- Ne on jo siellä!

- Voi paskat! Tämä on loppu.

- Mitä minä nyt teen?

- En tiedä. Pysyttele poissa maisemista. Keksi jotain. Ja jos joku kyselee jotakin, sinä et sitten tiedä mitään. Varsinkaan et meidän yhteisistä jutuista. En halua päälle syytettä parituksesta.

- En tietenkään puhu mitään. Mutta minne minä menen? Minulla ei ole ketään.

- Vitustako minä tiedän. Minun täytyy itsekin häipyä jonnekin. Ehkä nähdään joskus.

Ei olla nähty. Kaverini saatiin kiinni samana iltana. Kämpiltä löytynyt huumevarasto ja suuri rahamäärä olivat lopullinen niitti liki kolmen vuoden tuomioon. Kun hän vapautui, hän pahoinpiteli melkein saman tien kaksi tyyppiä henkihieveriin ja sai pitkän tuomion. Sen jälkeen en ole hänestä kuullut. Vaikka hän tekikin minusta prostituoidun, sain häneltä kuitenkin katon pään päälle, rahaa, ruokaa ja vaatteita. Ja hän oli minulle oikeasti kiltti niin, etten osaa oikein tuomita häntä.

Mutta siinä minä olin taas kadulla yksin. Vaatteet päällä ja vajaa kolme sataa euroa taskussa – kämpillä olisi ollut minun osuutta nelisen tonnia. Muistan tehneeni yhden omituisen ja huvittavan järkevän teon siinä kaaoksessa, ostin hammasharjan. Noin viikon kuluttua yhtenä yönä kävin siellä kämpillä. Rahat ja aineet oli tietenkin viety, mutta haalin mukaan reppuun joitakin vaatteita.

Yritin etsiä Makea, mutten löytänyt, muita kavereita kylläkin. Tuntui jotensakin raskaalta palata siihen elämään kaduilla, varjoissa koluamiseen. En enää huorannut, olihan kaupittelijani poissa kuvioista. En kyllä mitenkään kaivannutkaan sitä, mutta rahat oli loppu. Tapasin muutaman kerran pikkuveljeäni, joka oli nyt kuudentoista. Meillä oli sydäntä riipaisevia keskusteluja, mutta kumpikaan ei pystynyt silloin auttamaan toistaan. Hän oli onneksi sentään menossa ammattikouluun ja pääsemässä syksyllä johonkin asuntolaan.

Sitten kesäkuun alussa istuin aurinkoisena päivänä puiston penkillä reppu jaloissani ja mietin pääni puhki, mitä tekisin. Olin suoraan sanoen ihan maassa ja tuntui, että elämä oli nyt eletty eikä mitään ollut enää odotettavissa. Silmänurkasta huomasin puistokäytävää lähestyvän pitkän, hoikan miehen, joka näytti tarkastelevan minua. Hänellä oli vaaleanharmaa puku ja musta asiakirjasalkku. Hänellä oli siististi leikattu harmaa tukka. Hän vaikutti olevan jotain 50 ja 60 välillä. Hän kulki ohitseni yrittäen huomaamattomasti silmäillä minua. Tunnistin tuon katseen tarkoituksen, mutta en reagoinut siihen. En tuntenut miestä, ei ollut ainakaan entisiä asiakkaitani.

Vähän ajan kuluttua mies palasi, hidasti askeleita kohdallani ja kysyi sitten, sopiko siihen viereen istua. Kävihän se, nyökkäsin päälläni ja vetäydyin vähän kasaan. Hän ei pitkään aikaan sanonut mitään, mutta tunsin hänen vilkuilevan minua. Huokaisin mielessäni, sillä uskoin tietäväni, mitä kohta seuraisi. Lopulta hän rykäisi:

- Miten menee?

- Huonosti.

- Niinkö? Jättikö tyttöystävä?

- Ei. En harrasta tyttöystäviä.

- Jaa. Luulisi, että noin hyvännäköisellä nuorella miehellä olisi laumoittain neitosia ympärillä.

- Vaan ei ole. Eikä juuri nyt poikaystäviäkään.

- Vai niin. Tuota, mistäs sitten kiikastaa? Jos sopii udella.

- Sopii. Ei ole ensi yöksi tyynynpaikkaa, jolle kallistaa päänsä.

- Sehän ikävää. Vaikka asia on ehkä autettavissa. Voisin tarjota yösijan, jos et kokea tätä turhan tungettelevana.

- Se maksaa jonkin verran. Riippuu siitä, panetko sinä vai minä vai otanko vain suihin. Ja kinkyt jutut hinnoitellaan sitten erikseen.

- Kas, sitä ollaankin sellaisia poikia. No, minulla ei ollut mielessäni mikään noista.

- Älä väitä, että olet joku vitun pyhimys. Jotain sinäkin haluat.

- Niin, en ole pyhimys. Haluaisin katsella sinua. En koskea.

- Mikä juttu tuo on? Pitääkö minun runkata tai jotain, kun katsot?

- Ei. Onhan tämä varmaan outoa, mutta pidän kauniista asioista ja haluan tutkia kauneutta. Ja sinä olet kaunis, vaikka mies oletkin. Ja jos sinulle käy, voisin valokuvata sinua.

- Maksatko siitä? Ei muuten, mutta olen ihan persaukinen.

- Asiasta voidaan neuvotella. Ensi alkuun tarjoan kuitenkin yösijan suihkun ja lämpimän aterian kera.

Epäilin, että se tyyppi puhui läpiä päähänsä, että siinä oli jokin koira haudattuna. En ollut koskaan kuullut tuollaisesta. Oli se sen verran outoa. Päätin kuitenkin suostua, kun tarjolla oli ruokaa ja yöpaikka enkä suihkussakaan ollut käynyt muutamaan päivään.

Kävelimme hänen luokseen parin sadan metrin päähän. Kämppä oli uskomatonta luksusta. Seitsemän huonetta, olohuone, ruokasali keittiön vieressä, kaksi makuuhuonetta, kirjasto, kuntohuone ja studio, jossa hän sittemmin valokuvasi ja videoi minua. Seinillä oli maalauksia lattiasta kattoon ja huonekalut oli jotain huippumuotoilua. Se tyyppi oli sikarikas.

- Minä olen muuten Jouko, hän esitteli itsensä, kun olimme tehneet pikakierroksen kämpässä.

- Ai joo. Toni.

- Haluat nyt varmaan käydä suihkussa. Onko sinulla puhtaita vaatteita tuossa repussa?

- No ei. Tai nahkahousut.

- Vedä ne jalkaasi suihkun jälkeen. Pannaan muut vaatteesi koneeseen pyörimään, niin saat aamulla mukaasi puhtaat.

Hän vei minut tilavaan kylpyhuoneeseen, jossa näkyi olevan saunakin, ja antoi minulle pyyhkeen. Vaikka olin riisuuntunut monien miesten edessä, minua jotenkin ujostutti älyttömästi tehdä se Joukon katsellessa tai pikemminkin hyväillessä minua lempeillä silmillään. Kun hän näki kaluni, hän vain naurahti. Hän keräsi likaiset vaatteeni ja vei ne kodinhoitohuoneeseen.

Menin suihkuun ja pohdin pääni puhki, mitä tästä tulee, voinko luottaa tuohon kaveriin. Mutta sitten kohautin harteita, että samantekevää, ei tässä paskaelämässä kuolemaa pahempaa voi tapahtua eikä sekään loppujen lopuksi silloin tuntunut niin pahalta. Kuivasin itseni, sorkin tukkani sekavaan järjestykseen ja vedin nahkahousut jalkaan.

Jouko löytyi keittiöstä ruuanlaittopuuhissa. Hän vilkaisi minuun ja jähmettyi kesken puuhiensa. Hän puhkesi lopulta hymyyn:

- Sinä todella olet hyvännäköinen, kaunis. Ja nuo nahkahousut pukevat sinua hyvin.

- Ääh, älä viitsi. Ihan tavallinen minä olen.

- Et ole. Älä väheksy itseäsi! Pitää olla iloinen ja nauttia siitä, mitä luonto meille antaa. Sinulla on hyvä rakenne ja lihaksisto hyvin kehittynyt.

- No, olen treenannut jonkun verran viimeisen vuoden.

- Saat jatkaa tuolla minun kuntohuoneessani. Ryhtiisi saat kiinnittää huomiota. Ei pidä piilottaa itseään kumariin hartioihin ja velttoihin asentoihin. Tuota iloa itsellesi ja muille ja anna ruumiisi kertoa hienosta persoonastasi ja kuinka viihdyt itsenäsi.

- Mutta kun en viihdy. En pidä itsestäni.

- Niinkö? Kerrohan elämästäsi.

En kertonut. Kun istuimme syömään, valehtelin ummet ja lammet ja kerroin kaikkea paskaa. Miksi olisin kertonut totuuden? Sitä paitsi häpesin sitä hänen edessään, kun hän oli jotenkin niin hieno. Hän kuitenkin tivasi, miksi olin luullut hänen haluavan seksipalveluja ja pyytänyt heti kättelyssä rahaa. Mumisin vain jotain, että sitä miehet yleensä minulta vonkaavat ja tyrkyttävät rahaa.

Aterian jälkeen hän vei minut studioon. Siellä oli monenlaisia kameroita varmaa kymmenien tuhansien eurojen edestä. Hän esitteli kuvankäsittelyohjelmia ja videoiden editointilaitteet. Katselimme hänen aiemmin ottamiaan kuvia. Ihmisistä pääasiassa, mutta myös rakennuksista ja luonnosta. En kauheasti ymmärtänyt kuvauksesta, mutta kyllä ne näyttivät todella hienoilta. Hän kuitenkin sanoi olevansa vain amatööri. Työkseen hän operoi muuten rahoitusmarkkinoilla, käy kauppaa rahalla. Hänen ansiostaan kiinnostuin siitä alasta niin, että olen hieman samoissa hommissa nykyään itsekin.

Kun esittely päättyi, hän kysyi arasti yhtä järjestelmäkameraa näpräten:

- Miten on, suostuisitko kuvattavaksi?

- En taida osata. Hermostuttaa. Ja nolottaa.

- Ei heti tarvitse onnistua. Otan joka tapauksessa satoja kuvia niin, että ehdit kyllä tottua ja harjaantua.

- Mitä sinä teet niillä kuvilla?

- En myy enkä levitä niitä minnekään. Voit olla rauhassa. Ne tulevat vain omaan käyttööni. Korkeintaan näytän niitä läheisimmille tutuille. Tietysti voisimme tehdä sinulle kansion, jos haluat kokeilla mallinuraa.

- En ikimaailmassa! Minä en rupea pelleilemään kaikkien edessä!

- Oikein! Pidämme kauneutesi vain muutaman tiedossa, Jouko nauroi.

Sinä iltana otimme vain muutamia kuvia filmille. Tunsin oloni kameran edessä jumalattoman piinalliseksi ja kankeaksi, kömpelöksi. Pitikö minun muka uskoa, että tuo linssi arvosti minua, kun kukaan ihminen ei koskaan ollut tehnyt sitä – niin silloin koin.

Jouko sijasi minulle vuoteen toiseen makuuhuoneeseen. Vakuutin, ettei minulle olisi ollut mikään ongelma tulla hänen viereensä ja vaikka rakastellakin, mutta hän ei halunnut. Pyöriskelin sängyssä levottomana. Jouko oli ihan ihmekaveri. Eikö se tosiaan halunnut minusta muuta kuin valokuvia? Runkkailikohan se kuitenkin niitä katsellessaan. Ainakaan niihin kuviin, joita hän jo otti, hän ei pyytänyt minua mitenkään pornoilemaan. Ihan ymmälläni nukahdin.

Aamulla huoneen lipaston päällä oli minun vaatteeni puhtaina ja siististi viikattuina. Vedin puhtaat kalsarit, sukat ja t-paidan päälle ja nahkahousut jalkaan. Menin keittiöön, jossa Jouko jo nautti aamiaista. Hän kehotti minua ottamaan osani. Hän silmäili niitä illalla ottamiaan kuvia, jotka oli yöllä kehittänyt. Hän ojensi niitä kuva kerrallaan minulle:

- Nämä eivät ole täydellisiä. Näkee selvästi, että jännität kuvausta. Mutta selvää on se, että sinä olet uskomattoman kuvauksellinen.

- Mistä sen näkee? Minusta minä näytän tavalliselta typerältä itseltäni, sönkötin leipää suussa.

- Sinulla ei tosiaan ole juuri tervettä itsetuntoa. Toisaalta kukaan ihminen ei näe itseään samoin kuin muut, ei edes valokuvista.

- En haluaisikaan nähdä itseäni niin kuin muut. Ne näkevät minussa vain kärpäsen paskan.

- Voi poikaparka, miten väärässä oletkaan, Jouko huokaisi ja otti kuvat kädestäni. – Kuule, minulla olisi ehdotus. Haluaisitko jäädä tänne asumaan? Huolehtisin kaikista kuluistasi ja antaisin vähän taskurahaakin.

- Siis niin että niin kuin tänne luksuskämppään? Että tämä olisi niin kuin jonkunlainen koti, ällistyin aivan täysin, mutta sitten iski epäluulo. – Mitä minun pitäisi tehdä siitä hyvästä?

- Tiedän, että olen sinusta jotensakin vinksahtanut, mutta ei sinun tarvitse muuta tehdä kuin olla katseltavanani ja valokuvattavana. Kehityt kameran edessä vielä taitavaksi. Tietysti jos haluat, voit huolehtia myös kaupassa käynneistä, siivoilla vähän ja jos osaat tehdä ruokaa, niin sitten sitä.

Niin minä jäin sinne, yli puoleksi vuodeksi. Aluksi sydän väpättäen jännityksestä, että kuitenkin jotenkin mokaan. En osannut tehdä ruokaa, mutta Joukon opastuksella opin yhtä sun toista siitäkin. Kamerankin edessä rentouduin tuota pikaa niin, että pystyin jopa leikkimään ja hulluttelemaan, videoilla varsinkin se näytti aika kivalta. Ja hiljalleen opin näkemään, että minä en tosiaan niissä kuvissa ollut mikään kärpäsen paska. Aloin hieman pitää itsestäni.

Aloitin taas kuntoilun Joukon välineillä, juoksumatto, soutulaite, käsipainot ja leuanvetotanko. Jouko videoi hikisiä touhujani muutaman kerran. Tietysti minun piti olla silloin olevinani muka hemmetin tosissani lihakset piukeina, turhamaisuutta alkoi löytyä itsehalveksunnan korvikkeeksi. Ryhdyin myös käymään läpi Joukon kirjastoa. Luin tosi paljon ensi kertaa elämässäni. Eihän minulla päivisin ollut juuri muuta tekemistä, kun Jouko oli töissä. Minusta tuli tosi utelias ja tiedonhaluinen – ihmeekseni. Tutkin jopa taloustieteellisiä kirjoja. Enhän minä niistä olisi mitään ymmärtänyt, mutta Jouko selitti hyvin kärsivällisesti ja perusteellisesti, mistä niissä oli kysymys. Silloin syntyi kiinnostukseni, jota tyydytän tänä päivänä.

Me ajauduimme usein muihinkin varsin syvällisiin keskusteluihin ja ymmärrykseni elämästä ja ihmisenä olemisesta laajeni. Aloin jopa paljastaa joitakin yksityiskohtia lapsuudestani, mikä tuntui järkyttävän Joukoa. Hän puolestaan kertoili kaikenlaista myös omasta työstään, siitä rahojen kanssa pelaamisesta. Pääsin hänen työmatkoilleen Lontooseen ja Frankfurtiin, ensimmäiset ulkomaanmatkani. Minusta tuli jonkinlainen luksusseuralainen, jonka velvollisuuksiin ei kuitenkaan kuulunut seksin tarjoaminen. Mitä enemmän aloin pitää Joukosta, yritin kyllä ehdottaa rakasteluakin, mutta hän kieltäytyi kertakaikkisesti, vihaisena suorastaan. Kun kysyin, oliko hän sitten hetero, hän sanoi olevansa sillä tavoin perverssi, että seksi ei kiinnostanut häntä ylipäätään. En silloin saanut selville syytä siihen, puhumattakaan että olisin ymmärtänyt. Mutta eipä se minua haitannut. Päinvastoin, sen huoraamisen jälkeen oli helpotus, ettei minua haluttu seksimielessä.

Joukohan oli vihjannut, että hän saattaisi minulle jotain maksaakin katseltavana ja kuvattavana olemisesta. Sanoin kainosti, että kyllä minulle riitti katto pään päällä ja ylöspito, että minulla oli ihan hyvä olla. Hän kuitenkin avasi minulle elämäni ensimmäisen pankkitilin. Mihin sellaista olisin ennen tarvinnut? Huoraamisrahatkin olivat pimeää valuuttaa eikä niitä voinut pankkiin viedä. Mutta kylläpä se oma tili tuntui kumman hyvältä, ihan kuin olisin hetkessä tullut aikuiseksi. Jouko talletti tililleni joka kuukausi 750 euroa, verotonta tietenkin. Eihän se paljon ole, jos sitä ajattelee palkkana. Luulen, että Jouko alkoi pitää minua jollakin tavalla poikanaan, jolle hän antoi kuukausirahaa. Annoin siitä aina pienen osan pikkuveljelle ja Makeakin olisin auttanut, mutta hän ei halunnut olla minun kanssani missään tekemisissä.

Minusta tuntui, että minulla oli ensimmäisen kerran elämässäni asiat hyvin. Olin onnellinen ja taisin olla oikeasti vähän rakastunut Joukoon, vaikka hän oli niin paljon vanhempi. Hän ei tietenkään halunnut kuulla sen suuntaistakaan lässytystä, mutta se vain lisäsi hellyyden tunteitani häntä kohtaan. Lisäksi hän lupasi, että pikkuveljeni saisi tulla viettämään joulua meidän kanssamme. Vaikka emme antaneet lahjoja toisillemme, ne pyhät olivat ihmeelliset, kuin oikeat lapsuuden joulut, joita veljeni kanssa emme koskaan olleet kokeneet. Kaikki oli niin täydellistä.

Mutta kun ihminen on onnensa kukkuloilla, hänen pitäisi muistaa, että mikään ei ole niin haurasta ja lyhytikäistä kuin juuri onni. Joukon käytös minua kohtaan muuttui joulun jälkeen. Hänestä tuli jotenkin levoton ja hän usein katseli minua ahdistuneena. Minä tietysti aistin sen ja pelkäsin kuollakseni, että olin huomaamattani mokannut jotenkin. Lopulta en enää kestänyt vaan kysyin suoraan:

- Mikä sinua vaivaa? Olenko minä tehnyt jotakin väärin?

- Ei, et sinä! Mutta… Toni, usko minua, mitä tahansa tapahtuu, niin minä todella pidän sinusta. Ihan oikeasti ja paljon.

- Saat sen kuulostamaan tosi pahalta. Mistä on kysymys, huolehdin ja minusta tuntui, että minun sydämeni puristui kasaan.

- Eikö sinustakin tunnu, että olemme nyt kulkeneet yhden tienpätkän loppuun? Että nyt on molempien aika aloittaa uusi matka? Kumpikin omia teitään?

- Ei! Ei yhtään tunnu, hätäännyin melkein pois tolaltani. – Kaikkihan on niin hyvin. Meillä menee hyvin yhdessä.

- Niin kyllä, mutta… Hemmetti, että tämä on raskasta, hän parkaisi ja oikaisi sitten ryhtinsä. – Minusta sinun on aikaa muuttaa täältä.

- Sinä olet kyllästynyt minuun, sain kuiskattua pitkän tyrmistyneen hiljaisuuden jälkeen. – No okei. Olisihan se pitänyt tajuta. Minne vittuun minä osaan nyt mennä? Ei tee mieli palata kadullekaan.

- Ei tietenkään. Olet ohimennen tavannut tuttavani Martin, ehkä muistat. Hän lupasi ottaa sinut luokseen asumaan.

- En muista, mutta hyvä jos kelpaan hänelle. Pitääkö hänelle antaa persettä?

- Voi Toni, Jouko melkein purskahti itkuun ja ojensi kättä silittääkseen poskeani.

- Älä lääpi, kun et ole ennenkään sitä tehnyt, kivahdin julmasti ja sysäsin käden syrjään. – Voin minä persettä antaa. Huorahan minä olen.

Marssin saman tien pakkaamaan vähiä kamojani reppuun. Mietin, että minulla oli pankissa vielä melkein neljä tonnia Joukon antamia rahoja. Voisin ehkä keksiä vielä jotakin, ehkä tilapäisesti punkata pikkuveljen kämpillä, vaikka se olikin pieni kahden hengen solukämppä. Mutta kun olin valmis, se Martti olikin tullut jo hakemaan minua. Jouko oli soittanut hänelle.

Tältä Martilta sain myöhemmin kuulla, mitä oli tapahtunut. Minähän en ollut juurikaan perillä Joukon seuraelämästä. Hän kävi silloin tällöin iltaisin kokouksissa ja päivällisillä. Pari kertaa hän oli järjestänyt pienelle äijäköörille illalliset kotona. Minä olin auttanut ruuanlaitossa ja pöydän kattamisessa, mutta kun vieraat olivat saapuneet, minä olin vetäytynyt omaan huoneeseeni lukemaan. Yhdellä tällaisella, ennen joulua olleella tapaamisella Jouko oli esitellyt vierailleen minusta ottamiaan valokuvia. Yksi mukana olleista tyypeistä oli paljastunut entiseksi asiakkaakseni ja tunnistanut minut kuvista. Hän oli kehuskellut minua estottomasti. Martti oli silloin kiinnostunut minusta ja alkanut joulun jälkeen painostamaan Joukoa, että koska Jouko ei käyttänyt minua rakastajana, hän voisi antaa minut Martille. Taustalla oli paitsi kaveruutta, yhteisiä bisneksiä niin ilmeisesti myös pientä uhkailua ja kiristystä. Ja niin Jouko oli antanut periksi. Eräällä tavalla myynyt minut. Kuin orjan. Ja orja minusta tuli.

Tämä Martti oli iso, riski äijä. Tumma sänkiparta ja siilitukka, ei harmaata edes rintakarvoissa, vaikka oli lähempänä kuuttakymmentä. Ja hänen intohimonsa oli sadismi. Tietenkin hän oli myös rikas kuten kaverinsakin. Hänellä oli hulppea omakotitalo kaupungin laidalla. Sinne minut nyt majoitettiin elämäni yhdeksi piinaavimmista kahden kuukauden jaksoista.

Talossa oli kidutuskammio. Se oli tietenkin äänieristetty ja siellä oli mitä mielikuvituksellisimpia välineitä. Oikea sadistin paratiisi. Minua oksettaa niitten muisteleminen siksi paljon, etten taida kertoa tämän enempää niistä ja niiden käytöstä. Masokistin asema palautti tukahduttavasti mieleen kaiken, mitä olin kokenut lapsuudessa. Minusta tuntui, etten koskaan pääse siitä roolista eroon, että elämä paiskaa sen minun eteeni aina uudestaan ja uudestaan. En vain ymmärtänyt miksi, mitä minä olin tehnyt ansaitakseni sen. Itsemurha alkoi väikkyä mielessä ihan varteenotettavana vaihtoehtona. Se ei voinut sattua sen enempää kuin Martin nautinnot. Näin ajattelin, vaikka yritin takoa päähäni sitä entisen sutenöörini neuvoa, etten saisi ottaa mitään henkilökohtaisesti.

Martti oli muuten sairaalloisen kiinnostunut kalustani sen koon takia. Hän ei kuitenkaan halunnut koskaan koskea siihen paljain käsin, saati että olisi ottanut sitä perseeseen. Hän ratkaisi sen toisin, aika sairaasti. Muutaman kerran hän toi sessioihimme mukaan yhden toisen parikymppisen kaverin, Samin. Hän hankki opiskelurahoja prostituoituna. Sitähän minäkin olin edelleen, sillä Jouko oli vaatinut, että Martti maksaa minulle reilusti kuukausirahaa – vapaana yrittäjänä ahkeroimalla olisin Samin mukaan tienannut rutkasti enemmän, minkä tiesin kyllä entuudestaan.

Joka tapauksessa Martti halusi, että me kaksi isokaluista nuorukaista tappelemme keskenämme alasti ja sitten voittaja panee hävinnyttä. Ja kaiken piti näyttää siltä kuin olisi tosi kysymyksessä. Emme tietenkään riehuneet nyrkit pystyssä veri lentäen. Kun riisuimme Samin kanssa kaksin, sovimme salaa, että teeskentelemme rajumpaa menoa kuin oikeasti teimme. Kamppailu oli semmoista painia ilman sääntöjä. Kiroilimme, uhosimme ja huusimme muka raivosta ja tuskasta parhaamme mukaan. Jos meno ei Martista ollut tarpeeksi rankaa, hän hakkasi meitä ratsupiiskalla. Sen verran me kuitenkin väänsimme tosissamme, että hiki lensi oikeasti. Vaikka emme olleet sitä Samin kanssa tai Martin käskystä sopineet, minä voitin ottelun kaikki kolme kertaa – ihmeekseni, sillä en ollut koskaan ollut mikään tappelija. Niin minä sitten jyystin Samia takaluukkuun ja hän teeskenteli kivuliasta ja katkeraa nöyryytystä. Ja Martti sai hurmiotaan karjuen runkattua mällinsä meidän päälle ja kehui jälkeenpäin mahtikyrpääni. Samin kanssa me sitten suihkussa halasimme toisiamme itku kurkussa ja pyytelimme anteeksi, jos olimme olleet liian rajuja teeskentelystä huolimatta. Meidän välille ei jäänyt mitään pahaa.

Maso-orjan asemastani huolimatta ei Martti minua missään häkissä pitänyt. Ei, hän kuljetti minua kaiken maailman kissanristiäisissä ja esitteli omistajan ylpeydellä. Minun piti olla aina viimeisen päälle tälläytyneenä. Baareissa mustaa nahkaa päällä, bootsit ja ketjuja ja niittejä joka puolella. Jotta Martti saattoi näyttää, minkälaisen villipedon hän mahtisonnin potenssillaan oli saalistanut, minun piti esiintyä maailman omistajan kesyttämättömällä asenteella, mikä oli siinä ahdistuneessa mielentilassa lähes mahdotonta, itkua ennemminkin tuhersin. Yhtenä tällaisena baari-iltana minut ohimennen esiteltiin Kimmolle. Ehdin panna nopeasti merkille vain, että hän oli pitkä ja komea. Ja että hän mulkaisi minua aika halveksivasti.

Seuraavan kerran yhytimme Kimmon baarireissulla, kun tilan puutteen vuoksi oli pakko ahtautua hänen pöytäänsä. Kimmolla oli nahkaliivien alla vain t-paita, ja hänen kaulansa ja käsivarsiensa muhkeiden lihasten perusteella päättelin hänet vähintäänkin ammattibodariksi – mitä hän ei ole. Aistin heti Martin ja Kimmon välillä jonkin kumman jännitteen. Martti oli selvästi hermostunut ja Kimmo suhtautui meihin ylimielisesti. Ja kun minunkin piti yrittää esittää sitä kaikkea halveksivaa asennettani, juttelu meidän välillämme oli nihkeää. Mutta pöydässä oli muitakin, jotka sitten hölöttivät kaikkien puolesta.

Kun Martti siinä kehuskeli, miten iso kyrpä minulla oli ja miten olin tosi kova jätkä, jonka hän kuitenkin oli kesyttänyt, minua alkoi etomaan niin, että ilmoitin lähteväni kuselle. Vessassa pesin naamaani kylmällä vedellä ja yritin rauhoittua. Nojasin yhdessä nurkassa kaakeliseinään, hengitin syvään ja pidättelin itkua. Että elämän piti olla yhtä helvettiä. Yhtäkkiä se Kimmo seisoi edessäni ja katsoi minua otsa rypyssä:

- Hei, mikä hätänä kaveri?

- Ei mikään. Ja kaikki. Vituttaa, mumisin ja kuivasin silmiäni.

- Marttiko?

- Tunnetko sinä sen hyvinkin?

- Riittävän hyvin, että en halua olla sen kanssa missään tekemisissä. Sinä kuulemma asut sen kanssa.

- Joo, nieleskelin hermostuksissani.

- En taida olla väärässä, jos väitän, että sinä et oikein viihdy sen kanssa.

- En helvetissä! Tiedätkö, millaista se on?!

- Tiedän ja loput osaan kuvitella. Mikset kävele tiehesi?

- Joopa joo, noin vain. Minne? Ei minulla ole mitään paikkaa. Edellinenkin äijä heitti minut ulos.

- Kuule, minä olen erikoistunut ahdistuneiden ja pulassa olevien homonuorukaisten pelastamiseen. Ainakin joskus. Voit tulla minun luokseni. Ainakin aluksi. Ja ilman mitään velvollisuuksia. Mitä tuumaat?

- Ihan tosi? Noin vain? Ja koska?

- Vaikka heti. Voidaan hakea sinun kamasi Martilta ja lähteä minulle saman tien.

- Ei se päästä minua.

- Kyllä päästää, kun minä sanon.

- Miksi se sinua tottelisi? Sehän sadomasteri viimeisen päälle.

- No vittu, minä hakkasin kerran siltä paskat housuun, kun se ärsytti minua niin. Se on pelännyt sen jälkeen minua kuollakseen. Mennään.

Minä henkäisin syvään, ja naamani venähti ihmetykseen, sillä olin juuri törmännyt taivaan enkeliin – ja sitä Kimmo on oikeasti. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten oikein kai tajunnutkaan, mitä tässä oli menossa. Pelastus nyt ainakin. Seurasin Kimmoa pöydän luo. Martti hymyili minulle ällöttävästi, ja minä paukautin hänelle sumeilematta päin näköä, että minä jätän hänet nyt, että käyn vain hakemassa kamppeeni. Hän kohottautui ja meinasi ukeltaa jotain, mutta kun hän näki Kimmon vetävän nahkatakin niskaan ja panevan käden harteilleni, hän kutistui kasaan, tosi pieneen niin isoksi mieheksi. Pöytään laskeutui ihana hiljaisuus, ja me Kimmon kanssa poistuimme.

Otimme taksin ja ajoimme Martin talolle. Pyysimme autoa odottamaan sen aikaa, kun kävin haalimassa reppuun vähät tavarani. Kun laskin avaimeni eteisen pöydälle, en voinut olla sylkäisemättä isoa iloista räkäklimppiä siihen matolle. Matkalla takasin keskustaan, jossa Kimmo asui, istuin hiljaa itkua pidätellen. Rinnassa jyskytti toki ilo ja helpotus, mutta myös pelko ja ahdistus, mihin nyt olin joutumassa. Sitten Kimmon oven edessä minua alkoi jänistää:

- Oletko ihan varma tästä? Minä voisin ehkä keksiä jotain muutakin. Minulla on vielä melkein kuusi tonnia tilillä.

- Oho, sinullahan on enemmän säästössä kuin minulla. Pääset sinä rahoistasi eroon minunkin luonani, sillä et tule nimittäin asumaan ilmaiseksi. Ja niin, olen ihan varma tästä. Voit viipyä niin pitkään, että saat asiasi järjestykseen.

Hän avasi oven ja niin minä otin askelen, joka on muuttanut minun elämäni täydellisesti. Sekin kämppä oli iso, neljä huonetta, sauna ja keittiö, ihka uudessa talossa. Sisustus ei ollut mitään huippudesignia, vaan sekalaista ja niukkaa, miehekkään rentoa ja mukavaa. Kimmo osoitti minulle yhden makuuhuoneen ja käski minun purkaa tavarani ja tulla sitten keittiöön iltapalalle. Tein kuin käskettiin. Hetken istuin uuden huoneeni vuoteen laidalla ja ihmettelin tätäkin kummaa käännettä surkeassa elämässäni. Tuntui vaikealta uskoa tätä todeksi. Sitten meinasin purskahtaa nauruun, kun ajattelin, miten Kimmo oli pieksänyt Martin, toivottavasti oli vedellyt ruoskalla tai raipalla kunnolla niille lihaville pakaroille. Viimein uskaltauduin keittiöön, perhoset olivat ruuhkautuneet vatsaani huitomaan villisti siivillään. Jännittyneenä istuin pöytään, kun Kimmo puuhasi teen ja leikkeleiden kanssa. Aloitin arasti:

- Asutko tässä yksin? Meinaan, kun on näin iso kämppä.

- Joo, asun. Ei ole kukaan toistaiseksi suostunut jäämään kaveriksi.

- Taidat olla sitten melkoisen rikas.

- En minä ole. Isä on, ja koko muu suku. Tämä on vähän niin kuin ennakkoperintö. Minä olen rutiköyhä työelämän kysymyksiin erikoistuva psykologi.

- Aika jännää. Olet ensimmäinen psykologi, jonka tapaan. Muutenkin minun elämässä…

- Seis! Stop! Älä puhu, älä kerro! Nyt on niin, että minä en aio kuunnella sinun suustasi ainuttakaan valhetta.

- En minä aikonut…

- Voisitko pitää turpasi kiinni ja kuunnella minua. Tarkoitan, että ennen kuin voit kertoa minulle mitään, erityisesti totuuden elämästäsi, sinun pitää oppia luottamaan minuun. Sitä sinä et vielä tämän illan perusteella saa tehdä. Anna itsellesi aikaa ja tarkkaile minua ja minun tekojani. Vasta sen jälkeen päätä, voinko olla luottamuksesi arvoinen. Jos olen, niin sitten kuuntelen sinua. Nyt mennään käytännön asioihin.

Olipa puhe. En ollut aikonut valehdella, mutta totta oli, etten oikein luottanut kehenkään, en silloin vielä Kimmoonkaan. Miten hän saattoi tietää? Miten hän kykeni käyttäytymään niin fiksusti, ei käyttänyt hyväksi hankalaa asemaani? Mikä mies!

Ne käytännön asiat: minun tuli osallistua kolmas osalla vuokraan ja ruokamenoihin, kotitaloustöihin kumpikin otti osaa tasapuolisesti, seksivieraita ei saanut tuoda ilman toisen lupaa eikä jos toinen oli kotona, viina ja huumeet olivat kiellettyjä. Se ei ollut ongelma, sillä olin päässyt niistä eroon huomaamattomasti ja kivuttomasti, kun olin muuttanut Joukon luo. Enkä kuvitellut seksivieraitakaan kaipaavani, sillä luulin ja odotin jotain ihan muuta.

Iltapalan jälkeen katsoimme hetken telkkaria. Istuin sohvaan ja odotin automaattisesti, että Kimmo tulisi viereeni, mutta hän rojahtikin vanhaan nojatuoliin. Yritin kiehnätä ja natisuttaa nahkahousujani mahdollisimman kutsuvasti, mutta hän ei reagoinut mitenkään. Myöhemmin iltapesujen jälkeen Kimmo meni hyvää yötä toivottaen omaan huoneeseensa. Kun marssin perästä, hän ärähti sängystä:

- Mitä oikein meinaat? Omaan sänkyysi siitä!

- Täh? Minä luulin… Etkö sinä olekaan homo?

- Olen. Oikea umpihomo.

- Etkö halua sitten minua? Onko minussa joku vika?

- Ei ole. Olet helvetin komea ja pantavan näköinen. Ja ehkä minä vielä joskus nussin sinulta perseen palorakoille ja sinä teet niin vastaavasti minulle. Mutta se tapahtuu vasta molemmin puolisen kiintymyksen ja ehkä rakkauden takia. Nyt sinä antaisit minulle vain pelkän kiitollisuuden takia enkä minä ole sellaisesta kiinnostunut. Sinun ei tarvitse nöyryyttää itseäsi minun edessäni. Niin että omaan punkkaasi siitä, kaunokainen.

Minä menin. Vähän poissa tolaltanikin. Tämä oli kuin jonkinlainen versio Joukosta. Ajatella, että tuo iso komea mies, huippuseksikäs lihaskimppu halusi kunnioittaa minua. Ja näköjään itseäänkin, kun ei halunnut käyttää minua hyväkseen, vaikka olisi takuulla pystynyt murskaamaan minut vasemmalla kädellä. Mutta ei, ja minä olin kiitollinen. Että maailman paskiaisten keskellä saattoi löytyä hyviäkin ihmisiä.

Kimmo ryhtyi järjestämään asioitani. Ensinnäkin hän ehdotti, että jäisin hänen luokseen pitemmäksi aikaa. Hän oli kuulemma niin kyllästynyt yksin asumiseen, että jopa minun kaltaiseni säälittävä huligaani voisi piristää hänen päiviään – kunhan en yrittäisi liikaa mielistellä häntä. Niin minut kirjattiin virallisesti talon asukkaaksi ja yhteiskunnan jäseneksi.

Kimmo oli aivan pöyristynyt, kun kuuli, etten ollut tehnyt päivääkään oikeita töitä. Hän pakotti minut heti hakemaan hommia. Niitä löytyi yllättäen pikkuveljeni kautta. Hänhän opiskeli kirvesmieheksi ja hänen kesäloma- ja muu luppoaikojen työantaja otti minut rakennussiivoajaksi. Siihen työhön ja päivärytmiin oli aluksi vaikea tottua, kiroilin ihan riittämiin, mutta kun opin, aloin tuntea itseni ensi kertaa mieheksi, siis tosi mieheksi. Ja kun sain ensimmäisen palkan, silloin minä vasta mies olin. Polleana maksoin Kimmolle vuokraosuuteni ja ruokarahan. Sillä kertaa niitä ei oltukaan huoraamalla ansaittu.

Elokuussa hän ilmoitti, että minun oli aloitettava aikuislukiossa. Olin kuulemma riittävän täysipäinen, että selvittäisin sen tuosta vain. Niin kuin teinkin, vaikka kävin samalla töissä. Tosin Kimmo oli ankara läksyjen vahtija ja myös kannustava opastaja, neuvoja. Yritin houkutella veljeänikin mukaan, mutta hän piti ammattikoulua itselleen sopivampana.

Mutta jo silloin keväällä, kun olin asunut Kimmon luona muutaman viikon – ja havainnut hänet totisesti luottamukseni arvoiseksi, kerroin hänelle yhtenä viikonloppuna kaiken elämästäni. Hän kuunteli vakavana, vain joskus jotakin kysyen. Minun tuskani, raivoni, vihani ja itkuni, kaiken hän jaksoi kuunnella. Hän puristi minua kädestä tai otti hetkeksi kainaloon. Mutta sitten räjähti pommi, kun kerroin Joukosta ja miten hän oli työntänyt minut Martille. Kimmo moneen kertaan varmisti, että kuuli sukunimen oikein, ja silloin vasta minäkin tajusin, että heillä oli sama sukunimi. Kimmo raivostui silmittömästi:

- Se saatanan paskiainen! Se rahanahne kylmä paholainen! Se tunteeton hirviö! Se varmaan sai Martilta korvaukseksi sinusta joitakin bisneksiä hoitaakseen ja on netonnut kymmeniä tuhansia euroja!

- Rauhoitu! Jouko teki paljon hyvääkin minulle. Tunnetko sinä sen jostakin?

- Ai että tunnenko? Vähän helvetin hyvin! Äijä sattuu olemaan minun isoveljeni. Tarkemmin velipuoleni. Isän nuoruuden avioliitosta, minä taas olen isän viimeinen näyttö miehisistä kyvyistä ennen vanhuuden seniiliyttä. Jumalauta sitä nilviäistä!

- Siis sinun veljesi? Ei hän koskaan sinusta puhunut.

- Ei ihme. Olemme kuin yö ja päivä, jotka ei koskaan kohtaa. Ja piti sinua huorana!

- Nyt turpa kiinni! Jouko ei koskaan koskenut minuun sormen päälläkään! Ei vaikka olisin halunnut. Hän vain huolehti minusta. Niin kuin sinä nyt, huusin naama punaisena, vaikken ehkä ollutkaan antanut Joukolle anteeksi sitä hylkäämistä, mutta se ei oikeuttanut kumminkaan Kimmoa raivoamaan.

- Ihanko tosi, Kimmo hiljeni.

- Ihan tosi. Vaikka se loppui niin kuin loppui, niin sitä ennen vietin elämäni onnellisimmat ajat. Jouko kohteli minua kuin olisin ollut hänen oma poikansa.

- Ehkä olitkin. Kertoiko hän koskaan menneisyydestään?

- Ei. Tiedän hänestä loppujen lopuksi tosi vähän.

- Enpä ihmettele, Kimmo huokaisi raskaasti. – Katsos, Jouko oli nuorena onnellisesti naimisissa ja heillä oli pieni poika. Minua ei silloin vielä ollut, joten olen vain kuullut tämän muilta. Se poika hukkui viisivuotiaana ja Joukon vaimo meni niin pois tolaltaan, että tappoi itsensä heti kohta sen jälkeen. Jouko on pysynyt yksin siitä lähtien. Olet varmaan ensimmäinen, joka on saanut olla hänen lähellään niinkin pitkään.

En saanut sanaa suustani. Minun sydäntäni kouraisi. Ymmärsin yhtäkkiä Joukosta koko lailla asioita. Ja annoin kaiken anteeksi. Seuraavana keskiviikkoiltana menin ja soitin Joukon ovikelloa. Hän avasi oven.

- Toni, hän vain henkäisi ja ilme vaihteli ilon, hämmennyksen ja jonkinlaisen nolouden välillä.

- Saanko tulla sisään? Haluaisin sanoa sinulle yhden asian, kuiskasin ja hän astui syrjään, että pääsin eteiseen.

- Kuulin, että jätit Martin. Onneksi. Minä olen niin pahoillani siitä, mitä tein. Olen katunut sitä katkerasti.

- Älä suotta, se asia on pois päiväjärjestyksestä. Ei muistella sitä, hymyilin ja äkkiä silitin Joukon poskea. – Se mitä halusin tulla sanomaan, on kiitos. Kiitos, että olit minulle niin hyvä ja annoit minulle elämäni arvokkaimmat kuukaudet siihen mennessä. Ja jos et pahastu, haluaisin ajatella sinua minun isänäni, hyvänä isänä, jollaista minulla ei koskaan ole ollut.

Jouko alkoi täristä. Sitten hän kaappasi minut valtavaan rutistukseen eikä päästänyt millään irti. En usko, että hän itki kaulaani, mutta hengitti tosi raskaasti. Me heijasimme toisiamme pitkään. Kun me viimein irrottauduimme, hän kysyi:

- Miten sinulla nyt menee? Missä asut?

- Tätä et varmaan usko, mutta veljesi Kimmon luona. Hän minut pelasti Martilta.

- Ai, siitä humanisti-haihattelijasta löytyy sen verran miestä. Niitten lihasten alla hän on toivoton haaveilija ja romantikko. Oletteko te rakastavaiset?

- Minä jo haluaisin, mutta Kimmo ei suostu. Äläkä sinä häntä hauku. Vaikka te elämän arvoilta olette niin erilaiset, luonteeltanne te vaikutatte ihan samanlaisilta. Pinnalta pidättyväisiä ja yrmeitäkin, mutta sisältä lempeitä ja ihmisrakkaita.

- Älä höpötä. Et sinä meitä tunne, Jouko hymyili huvittuneena.

- Ehkä en, mutta tästä lähtien elämän tehtäväni on saattaa teidät läheisemmin tekemisiin toistenne kanssa, niin että te itse oppisitte todella tuntemaan toisenne. Veljeys on tärkeää. Tiedän sen, näithän sinäkin pikkuveljeni.

- No kieltämättä teidän välit näyttivät hyvinkin läheisiltä silloin jouluna. Ihan kateeksi kävi.

Olen todella tehnyt töitä Joukon ja Kimmon välien kohentamiseksi ja koko heidän sukunsa on samalla saanut siitä osansa hyvää. Työlästä se kyllä oli ja aikaa meni, mutta siinä ohessa minun rakkauteni omaa veljeäni kohtaan syveni myös, olemme erottamattomat. Ensimmäinen oma-aloitteinen ele Joukon puolelta oli kirje Kimmolle vierailuani seuranneella viikolla. Kimmo avasi sen, kun olimme töiden jälkeen keittiössä syömässä. Kirjeessä oli valokuva minusta. Kimmo katsoi sitä ja kirjoitusta sen takana. Hän kalpeni ja käsi vapisten ojensi kuvan minulle. Luin kirjoituksen: ’Hyvä veli, pidäthän siitä pojasta hyvän huolen. Siirsin tilillesi kymmenen tuhatta euroa Tonin kulujen kattamiseksi. Jos tarvitsette lisää, ilmoita. Veljesi Jouko.’ Katsoimme toisiamme hiljaa, kunnes Kimmo otti kuvan taas ja silitti sitä:

- Jouko taitaa rakastaa sinua. Hän on kuvannut sinut niin pehmeän kauniisti, suorastaan hellästi.

- Minä kävin hänen luonaan, tunnustin hiljaa.

- Mitä! Rahaako kerjäämässä?

- En helvetti! Miten sinä voit edes ajatella tuollaista! Minä… minä pyysin saada pitää häntä isänäni…

- Isänä! Etkä? Mitä se paskiainen sanoi?

- Ei mitään. Halasi minua pitkään niin, että olin tukehtua. Lisäksi ilmoitin saattavani teidät veljekset yhteen.

- Ei ikimaailmassa! Olet hullu!

- Ehkä. Mutta oletko koskaan ennen saanut häneltä kirjettä?

- En. En koskaan, Kimmo kuiskasi, nousi ja lähti harppomaan pitkin asuntoa.

- Siinäs näet, huusin hänen jälkeensä. – Mutta se kymppitonni täytyy palauttaa!

- Ei ikinä, Kimmo palasi keittiön ovelle räyhäämään. – Sille jätkälle tuommoinen summa on pelkkä pieru Saharan hiekkamyrskyyn. Tajuatko, miten rikas se on? Sen omaisuus on varmaan lähemmäs sata miljoonaa ja paisuu vain! Se on maailman ahnein ja itarin ihminen. Sillä ei ole sydäntä.

- Haista paska! Sinä olet alhainen, raivostuin. – Joukolla on suuri hyvä sydän! Ihan samanlainen kuin sinulla! Te olette läpeensä samanlaisia! Ja minä rakastan sinua, ettäs tiedät, kusipää!

Kimmo hölmistyi, seisoi hetken epävarmana ja syöksyi sitten ulos ulko-ovi paukahtaen. Hän viipyi jossain kolmisen tuntia. Kun hän palasi, mökötimme telkkarin ääressä mitään puhumatta. Nukkumaan mennessä seisoimme kumpikin huoneemme ovella vaitonaisina emmekä osanneet liikahtaakaan, välttelimme katsomasta toista silmiin. Lopulta hän kuiskasi:

- Haluatko tulla minun viereeni?

- Tunnetko nyt minuun kiintymystä tai rakkautta, sain puristettua kuristuvasta kurkustani.

- Tunnen. Tunnen sinuun syvää kiintymystä. Ehkä se on rakkautta.

Loikkasin hänen kaulaansa. Suukottelimme aivan hulluina. Lopulta hän kantoi minut sänkyynsä. Ja minä koin jälleen uuden asian ensimmäistä kertaa elämässäni. Rakastelin rakkaudesta. Eikä sille mikään seksi vedä vertoja. Siinä ei haettu omaa nautintoa, siinä haluttiin tuottaa toiselle maailman ihanin kokemus. Me suutelimme, nuolimme, näykimme toisemme päästä varpaisiin. Hellästi ja hartaasti, loputtomasti tunnustellen toistemme pehmeää kuumaa ihoa, lihaksia. Kietouduimme toisiimme kuin olisimme halunneet kiskoa toisen ihon alle, luiden lomaan, samaan sydämen sykkeeseen. Niissä syleilyissä toinen tuntui niin kokonaiselta ettei koskaan kukaan. Eikä koskaan oma ruumis ollut tuntunut niin väkevästi olemassa olevalta, todelliselta. Me nyyhkytimme, nauroimme, murisimme kuin karhut. Me möyrimme, piehtaroimme ja telmimme toistemme kimpussa kuin koiran pennut.

Kimmo ratsasti minulla ja kun hän laskeutui kaluani alas, hän haukkoi henkeä ja ulvahteli kuin himokas susi. Hän oli niin komea hikisine lihaksineen, että minun oli vähän väliä kohottauduttava hyväilemään, nuolemaan ja puristelemaan hänen hauiksiaan, olkapäitä ja rintalihaksia. Kun minun siemeneni viimein räjähtivät ulos, taisin menettää tajuntani hetkeksi. Mutta halusin hänet saman tien sisääni ja nostin jalat pystyyn. Ja hän otti minut niin upeasti, tosi miehen otteella, mutta hellästi. Kenenkään kalu ei ole ikinä tuntunut sisälläni niin hyvältä, en ollut edes tajunnut, miten hyvältä se voi tuntua. Ja minä annoin hänelle parastani. Meidän kiiluvat silmämme upposivat toisiinsa, henkemme sekoitti ilman välistämme polttavan kuumaksi. Kun hän rynnisti kohti laukeamista voimakkain työnnöin, huusimme suoraa huutoa toistemme suuhun. Ja sitten hän romahti päälleni tiukkaan syleilyyn, jossa huohotimme toistemme korviin ihmeellisestä rakkaudesta, höpötimme omasta kauniista miehestä, omasta väkivahvasta miehestä. Irrottauduimme toisistamme vasta aamulla, onnellisten unien jälkeen.

Kaikki nämä kahdeksan vuotta, jotka olemme asuneet yhdessä, rakastelu on pysynyt aivan mahtavana. Emme tietenkään tee sitä enää joka päivä eikä se aina ole hellää ja hempeää. Kyllä me välillä heittäydymme hurjiksi ja rajuiksikin. Tuommepa joskus mukaan kivoja pervoja lisämausteitakin. Mutta ilon ja rakkauden täyteistä se rakastelumme aina on.

Muutenkin liittomme on pirun tiivis. Teemme melkein kaiken yhdessä. Kotityöt, matkailut, ystävyys- ja sukulaisuussuhteet, liikuntaharrastukset. Minäkin voimailen edelleen, mutta en saa kasvattaa lihaksiani liian suuriksi, muuten menetän kuulemma Kimmon silmissä sopusuhtaisen komeuteni. Ilkeä totuus on, että hän menettäisi viimeisen miehuutensa rinnallani, jos hänen hauiksensa olisi pienempi kuin minun, kaluvertailussahan hän kärsii nöyryyttävän tappion. Niinpä ihan vain rakkaudesta annan hänen ylvästellen voittaa minut kädenväännössä. Painissa panen kyllä tiukasti vastaan, vaikka en koskaan voitakaan. Mistä tulikin mieleeni, että Sami kuuluu myös meidän tuttavapiiriin.

Niin ja Kimmon painostamana ja piiskaamana menin siis yliopistoon. Joukon kannustamana valitsin taloustieteet pääkiinnostuksen kohteenani pankki- ja rahoitusala. Vitsikästä mutta Jouko ei koskaan ole suostunut ottamaan minua töihin omaan firmaansa. Olen hänen mielestään liian pehmeä kovaan kansainväliseen rahabisnekseen ja se on olevinaan Kimmon syytä. Ehkä onkin. Kimmosta rahamarkkinoilta puuttuu sosiaalinen omatunto ja yhteisvastuu. Olen samaa mieltä – melkein. Työskentelen itse isossa pankissa tämän hetkisenä tehtävänäni estää kotitalouksia velkaantumasta kaulaansa myöten.

Joukosta ja Kimmosta on vuosien myötä tullut todella läheiset veljekset toisilleen – tarkoittaa, että he voivat huutaa toisilleen naama punaisena kummankaan loukkaantumatta. Minulla ja pikkuveljelläni on samanlainen likeinen suhde, mutta ilman tuota huutamista. Hän valmistui kirvesmieheksi ajat sitten ja sai heti hyvän työpaikan. Hän asui Kimmon ja minun kanssa pari kuukautta ennen kuin löysimme hänelle asunnon – arvatkaa, omistaako sen eräs J. Ei pikkuveli pois halunnut muuttaa Kimmon ja minun suhteen takia, tiesihän hän jo entuudestaan minun homoudestani. Ei hän sitä tuomitse, mutta irvistäen ilmoitti, ettei koskaan aio itse sortua niin alas. Eihän kyllä aio naisenkaan kanssa naimisiin sortua. Sai lapsuudessa avioliittoa kyllikseen.

Veljeni jotenkin jaksaa huolehtia äidistämme, vaikkei tämä ole muuttunut miksikään. Minä en siis ole tavannut äitiä kuin sen pari minuuttia, mistä aiemmin mainitsin. Veli ymmärtää eikä painosta. Minun vihani ei ole sammunut. Kimmo minua yrittää silloin tällöin vaivihkaa ohjata sovinnon tielle, mutta kun huomaan sen, saan niin hillittömiä raivareita, että hän yleensä jättää minut tässä asiassa rauhaan. En todella tunne sellaista rakkauden täyttämää halua antaa anteeksi niin kuin silloin Joukon kohdalla.

Olen siis käynyt pitkän, mutkikkaan ja onneksi lopulta myös rakkauden täyteisen tien ja vaikka matka vielä toivottavasti hyvän aikaa jatkuu, voin mielestäni jo nyt huokaista: Minä selvisin.