Tommi

Heräsin järkyttävään jyrinään. En aukaissut silmiäni. Tunsin muutenkin, että minulla oli helvetillinen jysäri. Mutta ei minulla koskaan ennen ollut krapulassa kuulunut päässä semmoinen möykkä. Tai kun tarkemmin tunnustelin, se meteli kyllä kuului pään vierestä. Ulkoistettua krapulaa, huokaisin tyytyväisenä, voisiko tämä jomotuskin siirtyä tuohon tyynylle.

Raotin silmiäni. Aistin, että verhojen takana paistoi jo päivä tai ainakin aamu, sen verran tuntui olevan valoa. Miksi minä sitten näin vain mustaa? Ja miksi se jyrinä kuului siitä mustasta? Kohotin lisää luomia. Hei hetkinen, tuohan taitaa olla minun nahkatakkini selkämys. Nostin päätä tyynystä. Takin kauluksesta pilkisti pää, jonka vaaleat hiukset sojottivat sinne tänne punkkarimaisesti. Korvalehdessä oli rivi koruja. Aika söpö profiili sinistä pielusta vasten, myönsin. Mutta takuulla hyvin kehno luonne, kun kuorsaa noin estottomasti. Ja vielä kyljellään, kuinka se oli mahdollista. Ei kehno vaan kertakaikkisen ala-arvoinen persoonallisuus. Hyvä luonne vain puhisisi pehmeästi, kun tietäisi, että vieressä nukkui krapulainen ihminen.

Arat silmäni vaelsivat nukkujan vartaloa alaspäin. Jessus, sillähän ei ollut housuja. Kivan pyöreä, pieni peppu loisti suloisesti, mutta kurja oloni kahlitsi hormonitoimintani. Kuka tuo olento oli? Ja miksi hänellä oli minun nahkatakkini päällä? Nyt oli niin lämmintä, ettemme olleet tarvinneet peittojakaan. Ei tuo kuorsaaja ollut takkia kylmää vastaan tarvinnut. Ehkä peittääkseen hirvittävän ruman ja ruhjotun keskivartalonsa. En uskaltanut tarkistaa.

Huokaisin ja käännyin selälleni. Katsoin itseäni. Kas, minähän olin ihan alasti. Niin siis jos ei lasketa terskan päästä roikkuvaa sperman täyttämää käytettyä kortsua. Ups, olin tainnut kepittää tuon kaverin. Jyrsinkoneen möyhentämät aivoni eivät pystyneet tuottamaan minkäänlaisia muistikuvia. Olimme selvästi naineet, mutta olinko nauttinut? Tai hän? Mistä ihmeestä olin raahannut tuon tyypin? Ei mitään havaintoa.

Olin siis taas töppäillyt kännissä. Luulisi minun jo oppineen, ettei alkoholi sovi minulle, se villitsee minut. Minusta tulee humalassa sivistymätön, sekoileva, saastainen seepra – ei siis sika. Ilmankos suussani tuntui samalta kuin miltä näytti ohikulkijan huolimattomasti roiskaisema räkäklimppi juolavehnän korrella. Ajatus synnytti oksennusrefleksin. Nieleskellen kömmin vessaan.

Heitin kortsun roskiin ja kusin likaista kalua sormenpäillä roikottaen. Vilkaisin peiliin. Oih ja voih. Peili, peili, ken on maassa kaikkein karmeimman näköinen? Et sinä kultaseni, et sinä, varmasti joku poliitikko näyttää pahemmalta, odota kun mietin kuka. Ei nyt tule mieleen, sorry. Kostoksi peilille pesin hampaani ja väläytin sille häikäisevän hymyn. Se sattui kylläkin enemmän omiin silmiini ja poskiin. Seisoin vielä kuumassa ja kylmässä suihkussa niin pitkään, että olin muuttua hulluksi silliksi.

Palasin makuuhuoneeseen ja kaivoin kaapista puhtaat kalsarit. Tuijotin sitä kuorsaavaa tyyppiä ja harkitsin hänen vaientamistaan painamalla tyynyn hänen naamalleen. Jaa, toisaalta hänellä saattoi olla selitys kaikelle sille, mikä minun päässäni oli vain synkkä musta aukko. Ehdin murhata hänet myöhemmin. Nukkukoon muka viattoman untaan vielä hetken.

Raahustin keittiöön. Panin kahvin tippumaan, join litran rasvatonta maitoa ja päällystin useita ruisleipäviipaleita paksulla kerroksella juustoa. Hain lehden ja kahvimukiin tukeutuen tarkistin pääuutiset. Yöllisiä seikkailujani – mitä ne olivatkaan – ei julkistettu etusivulla. Poliisit eivät siis olleet vielä perässäni.

Hetkinen! Juha ja Pekka olivat houkutelleet minut kaljoille! Roistot! Ystävät oikein. Miksi en ollut heidän sohvallaan sen saastaisen piskin kanssa, joka himoitsee saada nuolla minun naamaani, mokomakin pervoeläin. Kilauta kaverille, viisas minäni neuvoi.

- Mmhrrm, Pekka…

- Minä täällä. Miksi minä olen täällä? Miksi minä en ole siellä? Teidän rakkinne varmaan riutuu juuri parhaillaan ikävästä.

- Eikä riudu. Se nylkyttää parhaillaan Juhan jalkaa ihan kiimassa. Mihin sinä häivyit?

- Häivyinkö minä?

- Jup. Noin vain. Ensin olit siinä, sitten et ollut. Miten sinä osaat sen?

- Ihan lahjakkuutta vain. Kuule, minulla on ongelma. Minun sängyssäni on kumma olio.

- Hirveä?

- Kamala. Ja se pitää kauhistuttavaa ääntä. Onko varma, että te ette toimittaneet sitä hirviötä minun viereeni. En suuttuisi. Ymmärränhän minä kaverillista kiusantekoa.

- Me emme ikinä tekisi sinulle mitään niin halveksittavaa. Vaikka voisihan tuollaista jäynää kokeilla, kun muuten riudut jatkuvassa puutteessa emmekä me jaksa kuunnella siitä enää. Panitko sinä sitä?

- Luultavasti. Ei tosin muuta havaintoa kuin käytetty kortsu.

- Surkea pano siis. Hävitä dna-jälkesi ja teeskentele siveää.

- Tehty jo. Muita neuvoja?

- Hiivi ulos ja teeskentele sitten tulevasi kotiin yöjalasta. Yllätä se ja syytä sitä murtovarkaudesta.

- Myöhäistä. Se seisoo jo tuossa keittiön ovella.

- Älä herätä sitä. Se luulee näkevänsä unta, joten voit uskotella sille, että se osaa lentää. Työnnä se sitten ulos ikkunasta. Heippa.

Kyllä kaverit on sitten kivoja. No, se tyyppi tosiaan seisoi siinä ovella ja tuijotti minua pöllämystyneenä. Njaa, minun mittaiseni suurin piirtein, hoikka muttei laiha. Eikä sen perusteella, mitä pystyin näkemään, keskivartalossa ollut mitään vikaa, päinvastoin. Mutta viinaturvotus teki siitä rumemman kuin minä peilin edessä, vaikka oikeasti se oli kyllä tosiaan söpö. Tai ei ehkä just söpö, kun sillä näkyi olevan parransänkeä. Sen perusteella se ei ainakaan ollut ihan vastasyntynyt, ehkä vähän yli parikymppinen. Huomasin myös, ettei hän enää kuorsannut, että hänellä edelleen oli minun nahkatakkini, että hänellä roikkui haaroista mukavan kokoinen kalu. Hän kakisteli kurkkuaan ja sai hönkäistyä:

- Tuota, missähän helvetissä minä oikein olen?

- Ennen kuin uppoudumme pohdiskelemaan Danten helvetin eri kerroksia, voisitko kertoa, kuka sinä olet.

- Ai.

- Ai?

- Ei kun Jussi.

- Tommi. Osaatko sanoa, kuinka olet päätynyt tähän helvettiin? Ja miksi sinulla on minun nahkatakkini?

- En kyllä yhtään osaa sanoa. Etkö sinäkään?

- En. Kahvia?

- Joo. Tai ensin vessa.

- Eteisessä.

Hän liikkui varovasti näkyvistäni. Kaivoin hänelle mukin ja täytin sen kahvilla. Työnsin leipävehkeet toiselle puolelle pöytää. Otin esiin uuden purkin maitoa ja ison lasin. Hän palasi aina vain siinä takissani ja tuijotti minua ja pöytää.

- Istu, komensin ja hän istui minua vastapäätä. Pekan ja Juhan koira ei koskaan tottele minua.

- Noloa, kun ei mitään muista, hän ähkyi ja teki voileipää.

- Niin, nuoruusiän dementiaa.

- Eikä? Ai, vitsi. Tuota, onkohan me mahdettu naida?

- Tuntuuko siltä?

- Vähän.

- Kyllä me on mahdettu. Mutta minä en muista siitä mitään! Enkä tunnusta mitään, en löysää erektiota, en ennen aikaista siemensyöksyä enkä muita kehnon rakastajan merkkejä!

- Ai. En minäkään mitään muista, mutta tuntuu vähän siltä, ettei minua ihan kehnosti ole pantu.

- Niinkö? Sääli, ettemme me muista mitään. Hyvät panot minä lovean aina sängynpäätyyn. Mutta ne pitää muistaa. Onko sinulla minkäänlaista käsitystä, missä ja kuinka olemme tavanneet?

- Ei mitään tajua, hän mumisi, ja pieni juuston palanen roikkui alahuulesta - ällöttävää.

- Ei minullakaan. Olitko liikenteessä kavereittesi kanssa? Ehkä he voisivat muistaa.

- Olin ensin yhdessä baarissa yksin. Sinä et ainakaan ollut siellä eikä juuri kukaan muukaan. Muistan, että päätin lähteä kierrokselle, mutta en muista minne.

- Hmm, meidän täytynee kaikessa rauhassa turvautua ’muisti palailee pätkittäin’ –metodiin. Mitä veikkaat, oletko lähtenyt mukaani vapaaehtoisesti vai olenko pakottanut sinut väkivallalla?

- Ai. Luulisin, että omasta tahdostani, hän katsoi minua arvioivasti. – Siis kun sinä olet tuon näköinen ja jos sinulla oli tämä nahkatakki.

- En takuulla ollut eilen illalla tämän näköinen! Olen aina iltaisin komea ja seksikäs kuin viettelemään erikoistunut piru!

- Oooh, sitten ymmärrän.

- Ja kyllä, ainakin alkuillasta minulla oli tuo takki. Mutta mitenkähän se sinun päällesi on joutunut?

- Olen tainnut kerjätä sitä. Ö-öö, minä kun tykkään paneskella nahkakuteissa.

- No, se ei ole paha synti. Huvittaisiko sinua kertoa elämästäsi ennen muistinmenetystä?

Hän tunki leipäpalasen suuhunsa ja hörppäsi kahvia päälle. Hänen leukansa jauhoivat hetken tarmokkaasti, kunnes hän sai nielaistua. Koko ajan hänen tummansiniset silmänsä toljottivat minua uteliaana. Sitten alkoi pälpätys, hohhoijaa. Olennaiseen lyhennettynä: hän oli kaksikymmentäkolmevuotias kielten opiskelija yliopistolta – höh humanisti, homo vailla poikaystävää – kiinnostavaa, juoksi tai hiihti pitkiä matkoja, jos ei ollut humalassa tai krapulassa – yleisesti ottaen ehkä rasittavaa, mutta haaste minun kilpailuvietilleni. Esittelin itseni: kuusi vuotta vanhempi, AD, juoksen tai hiihdän takuulla pitemmälle ja kovempaa kuin hän. Kisa sovittiin seuraavaksi päiväksi, kun emme enää muistaisi sen hetkistä krapulaamme. Sitten hän katsoi minua ovelana ja hymyili kainosti:

- Tuota, jos en olisi lähtenyt mukaasi vapaaehtoisesti, olisitko tosiaan käyttänyt väkivaltaa?

- Hmm, kieltämättä tuon hirveän krapulaturvotuksen alla saatat olla niin söpö, että olisin ehkä turvautunut voimankäyttöön.

- Oletko kuullut, että naiminen parantaa krapulan?

- Ja palauttaa muistin. Varsinkin jos käytetään rajua väkivaltaa.

- Tuon minäkin ole kuullut. Ja musta nahka tehostaa vaikutusta.

- Minulla on chapsitkin.

- Miksei minulla ole niitä jalassa?

- Olenpa minä huono isäntä! Mutta ensin peset hampaat!

Vein hänet kylppäriin ja annoin korkkaamattoman hammasharjan. Makuuhuoneessa heitin kalsarini sängyn tolppaan, tarkistin kortsu ja liukkari –tilanteen yöpöydän laatikosta ja kaivoin kaapista ne chapsit. Jussi tuli, tunki naamansa melkein nenääni kiinni ja väläytti loistavan hammastarhan tarkastettavakseni. Puhdasta oli tullut. Tarrasin hänen hiuksiinsa, taivutin päätä taakse ja suutelin häntä. Hän vastasi himokkaalla imulla ja jäntevällä kielellä, hmm osaava kaveri. Ilmankos se suuhoito kesti ja kesti.

Irrottauduimme lopulta jo hiukka puuskuttaen ja kalut molemmilla turvoksissa. Ojensin hänelle chapsit. Kylläpä minun nahkakuteeni pukivat häntä, oikein seksikästä. Se pikku pyllykin loisti taas niin kutsuvasti. Tosin hän ei meinannut millään päästä pois kokovartalopeilin edestä, mokomakin Narkissos. Turvauduin väkivaltaan. Tartuin nahkatakin kaulukseen ja paiskasin hänet sängylle. Hän sanoi ’oih’ aivan ihanasti, ja syöksyin hänen kimppuunsa.

Painimme lakanat ruttuun. Ähkyimme, kiroilimme ja kuolasimme toisemme märäksi, voih sitä kiimasuuta. Hän oli kylläkin turhan hyväkuntoinen, pystyi panemaan minulle vastaan niin kauan, että kyrpäni oli jo räjähtää. Kun sitten painoin hänet alleni, olin jo niin hurjana, etten malttanut rassata hänen reikäänsä huolella. Hätäisesti puin kalulleni sadetakin ja hirmuisia karjahdellen rynnistin hänen sisäänsä takaapäin. Oijoi, miten ihanasti hän kiljahteli, vinkui, valitti ja kiemurteli käsissäni. Nahka natisi suloisesti, kun survoin hänen persettään. Ja sitä hän muuten osasi käyttää kunnioitettavalla taidolla, hyvä ettei repinyt kaluani irti. Se oli niin mahtavaa jopa minusta, vanhasta panijamestarista, että muutin suunnitelmani kesken kaiken. En ruiskinutkaan liemiäni hänen naamalleen, vaan hillittömästi nivusiani pakaroihin takoen ammuin kaiken siellä suolessa.

Rojahdin hänen päältään selälleni. Olin poikki, en saanut henkeä, olin onnellinen. Hän ei ollut. Hän alkoi läiskiä minua naamaan söpöillä käsillään ja vaati minua ottamaan itseltään suihin. No, mikäs siinä, kun väkisin pakotetaan, mutta joka tipan syljin hänen päälleen, eli omille nahkakuteilleni. Naimme sinä päivänä vielä kolme kertaa. Välillä vaihdoimme niitä kuteita. Kun hän pani minua pyynnöstäni, hän osoittautui surkeaksi kyrvän käyttäjäksi eikä osannut olla pätkääkään miehekkään raju, pettymys. Kun haukuin häntä tästä, hän loukkaantui niin, ettei enää antanut minulle sinä päivänä, ei edes kovakouraisen käsittelyn jälkeen.

Seuraavana päivänä, kun krapulasta ei ollut enää tietoakaan, sonnustauduin lenkkiasuun ja menimme hänen kämpilleen. Hän vaihtoi myös vaatteet ja sitten painelimme juoksemaan. Aivan helvetillinen kisa. Meille ei kuitenkaan selvinnyt paremmuus juoksemalla, kun kierona luonteena sysinkin hänet kesken kaiken metsän pimentoon ja panin häntä ihan villipetona. Hän tuli siitä niin onnelliseksi, että unohti siksi päiväksi kilpailuviettinsä.

Hän on nyt tuonut omia nahkakuteitaan minun luokseni ja me ryskämme menemään aivan raivona. Sängynpääty on aivan täynnä loviani. Mutta muisti ei vain palaa. Meillä ei ole hajuakaan, kuinka ja missä olemme alkujaan törmänneet ja miten hän päätyi sänkyyni. Mutta siellä hän nyt pysyy – jos ei muuten niin sitten väkisin.