Petteri

Palasin huhtikuisena perjantaina muutaman päivän työmatkalta. Oli vähän nälkä, kun olin ehtinyt koko päivänä syömään vain hätäisen lounaan. Juna oli perillä vasta puoli kymmenen aikaan illalla, joten kunnon kaupat eivät olleet enää auki. Kotona olisi ollut ruokaa pakastimessa, mutta eipä huvittanut alkaa sulatella iltapalaa enää siihen aikaan. Niinpä menin vastoin parempaa terveystietoani pikapalalle aseman grillille.

Pyyhkiessäni mausteita suupielistä keksin, että menenkin asemaravintolaan kaljoille. Suosin sitä kapakkaa muutenkin aika usein, sillä siellä on halpaa, ja se on vain noin sadan metrin päässä kotoani. Sitä paitsi silloin tällöin siellä käy meikäläisiäkin. Siispä reippaasti portaat ylös, ties vaikka kaljojen lisäksi saisi sänkyseuraa pitkästä aikaa.

Portsarina oli Pena, vanha tuttuni ja parin kerran parittelukaveri. Penasta pitäisikin itse asiassa joskus kertoa. Siinä on sitten ronski mies, jonka väkevissä kourissa tällainen isompikin sälli tunsi totisesti saavansa perusteellisen käsittelyn – ehkä vähän liiankin rajun, se pari kertaa riitti minulle toistaiseksi.

Jätin Penalle päällystakkini ja matkakassini ja vaihdoimme muutaman sanan maailmanmenosta. Ketään tuttua hinttarinretkua ei kuulemma ollut vielä tullut paikalle. Muutenkin Penan mukaan oli perjantai-illaksi melko hiljaista, vaikka istumapaikkaa tuskin löytäisin. Avasin puvuntakin ja löysäsin solmiota. Asuni hieman ahdisti minua, sillä pukumiehen leikkiminen ei tosiaankaan ole vapaa-ajan tyyliäni, mutta pää pystyssä marssin sisään salin puolelle.

Hain tiskiltä tuopin ja vilkuilin ympärilleni. Opiskelijanuorisoa oli jo kohtalaisesti paikalla, halpa hinta houkuttelee heitä. Seisomapaikkoja oli runsaasti, mutta perseelleen ei tosiaankaan näyttänyt pääsevän laskeutumaan.

Ai, mutta tuolla yhdessä loosissa näytti olevan yksi paikka vapaana. Lompsin pöydän viereen. Siinä istui kaksi nuorta tyttöä ja solttupoika. Kysyin, mahtuisiko siihen istahtamaan yksi uupunut matkaaja. Seurasi vaivautuneita katseita, juomat ja käsilaukut ynnä muut tavarat kukin veti lähelleen ikään kuin kertoen, että tämä alue on sitten minun reviiriäni. Ihan normaalia kaiken ikäisillä.

- Joo, on siinä vapaata. Se tyyppi lähti käveleen, se sotapoika sanoi ja katseli minua alta kulmien.

- Kiitos, huokaisin ja istahdin alas. – Sen verran pitkä päivä takana, etten jaksaisi seisoskella.

Pikavilkaisun mukaan ihan tavallisia nuoria vaikuttivat olevan. Taisi olla sotilaalla viikonloppuloman iskuyritys meneillään. Käännyin tarkkailemaan muuta baaria. Joo, homoja ei näyttänyt olevan paikalla. Niinköhän piehtaroin yön taas yksin sängyssä ja iloitsen, miten taitava käsistäni olenkaan? Toisaalta jotkut meistä tapasivat tulla tänne vasta puolen yön tienoilla. Silloin vain iskeminen on niin tylyn suoraviivaista ilman viettelyleikin kiihottavaa hurmaa, pitkiä katseita ja juonimista. Hätätilanteessa voisi tietysti mennä juttelemaan Penan kanssa ja katsoa, mihin hänen kanssaan pääsisi. Äh, ei sittenkään, minun perseeni eivätkä ehkä muutkaan ruumiinosat varmaan kestäisi tänään niin kovakouraista kohtelua.

- Anteeksi, me oltais lähdössä, toinen tyttö nousi ja hymyili ujosti.

- Joo, totta kai, mutisin, nousin seisomaan ja väistin loosin päätyyn käytävälle. – Kuinka te nyt näin aikaisin luovutatte?

- Ei kun meillä on yhdet kotibileet, sanoi se toinen tyttö ja kääntyi sitten soltun puoleen. – Sorry, ettei me voitu auttaa.

- Ei se mitään, varusmies mutisi ja nousi myös väistämään. – Kai minä jotain keksin.

Istuimme hänen kanssaan takaisin. Hän tuijotti tuoppiaan ja huljutteli sen pohjalla paria senttiä kaljaa. Hän oli semmoisten parikymppisten tapaan vähän hämmentävän näköinen, kasvoissa yhdistyi vielä teinipojan söpöyttä ja esiin tunki samalla komeaa miehekkyyttä. Jos olisi kiinnostunut nuorista sälleistä, tuota voisi pitää ihan hyvännäköisenä. Olihan hänellä jo aika leveät hartiatkin, tumma siilitukka, ja kourat olivat isot ja jäntevät. Niin ja sotilaspuku on aina sotilaspuku, miehekäs.

Mutta minä en ollut innostunut poikasista. Olin jo selvinnyt kolmenkympin kriisistä enkä haikaillut omani enkä muiden nuoruuden perään. Eihän niiden penikoiden kanssa osaa edes puhua mistään, kun ei ne mitään tiedä eikä ymmärrä. Vaikka tämä asenne taitaa olla molemminpuolinen, nuorista me yli kolmekymppiset hoipumme jo haudan partaalla täysin dementoituneina.

Nuori sotilas kiehnäsi siinä edessäni jotensakin ahdistuneena ja vilkuili ympärilleen jotakin etsien. Kumman levoton tyyppi, mikähän sitä vaivaa, muistan ajatelleeni. Vanhempana miehenä yritin olla lohduttavan kannustava:

- Ensi kerralla parempi onni. Ei kannata masentua.

- Ai mitä?

- Siis kun tuo iskuyritys epäonnistui. Ihan kivan näköisiä tyttöjä olivat kyllä.

- Nuo äskeiset? Ei, en mä yrittänyt niitä iskeä. Mä olisin vain tarvinnut vähän apua.

- Onko päivärahat päässeet loppumaan, tokaisin tylysti ja mulkaisin hänen tuoppinsa pohjia.

- Ei, kun… Tai mä olen yösijaa vailla. Mulle kävi vähän typerästi. Mulla oli täällä vaihto länteen päin, mutta jäin kavereiden kanssa vähän liian pitkäksi aikaa ottamaan tätä kaljaa ja myöhästyin junasta. Ja seuraava menee vasta aamulla.

- Entä ne kaverit? Etkö voi mennä niiden luo?

- No ne taas jatkoi bussilla jonnekin helvetin kuuseen. Mä en tunne täältä ketään. En tiedä, mitä tekis.

- Eikö sun kotiväki voi tulla hakemaan sua? Eihän tästä ole enimmillään rannikolle kuin toista sataa kilometriä.

- Ei niillä ole autoa. Ja muutenkin se olisi noloa pyytää. Vituttaa.

- Ymmärrän. Eikä kelitkään ole vielä sellaiset, että voisi puistonpenkillä nukkua.

- Niin, hän huokaisi tosi surkeana nyt jo tyhjään tuoppiinsa.

- En taida voida auttaa sinua tuossa yöpaikkajutussa, mutta kaljan voisin tarjota.

- Ihan tosi? Olisihan sekin jotakin tässä katastrofissa.

- Tottahan toki suomalaiset sotilaistaan huolen pitää sen verran, virnistin.

Hain meille tuopit. Armeijanvihreä nuorukainen hymyili pienesti ja katsoi ruskeilla, haikean kiitollisilla silmillä: siinä tilanteessa piti olla vähästäkin kiitollinen, hän tuntui viestittävän. Kun baariin ei näyttänyt vielä tulleen minunkaan tuttujani, ryhdyin pojan kanssa juttusille. Armeija-aika yhdistää useimpia suomalaisia miehiä, ja niistä vieraatkin äijät voivat puhua helposti keskenään. Ossi – sen niminen kaveri kertoi olevansa – tuntui juttujensa perusteella viihtyvän intissä ihan hyvin. Ja niin minäkin aikoinani tein, nyt voisi olla toisin.

Vastoin ennakkoluulojani rupesinkin nauttimaan juttelustamme, ja Ossi vaikutti tosi fiksulta tyypiltä. Äidyin tarjoamaan toisenkin kierroksen. Kun kiikutin oluet pöytään, hän katsoi minua yhtäkkiä vetoavasti ja anoi suorastaan:

- Et sinä mitenkään pystyisi majoittamaan minua yöksi? En olisi yhtään vaivaksi ja lähtisin aamulla aikaisin.

- Kuule, sinä olet ihan mukava kaveri, mutta en minä tosiaankaan voi tarjota patjaa sinulle.

- Ai jaa. Vaimo ei tykkäisi, vai, hän huokaisi pettyneenä.

- Ei minulla vaimoa ole eikä lapsiakaan, mutta minä en ole mukava mies, ja voisit vähän pelästyä, hymyilin. – Minulla ei nimittäin aina ole tämmöinen siisti puku päällä.

- En minä nyt ihan vähästä säikähdä, vaikka oletkin tuollainen iso äijä, Ossi kohensi ryhtiään näyttääkseen kuinka harteikas onkaan – minua meinasi naurattaa. – Sattuisitko sitten tietämään ketään, joka pystyisi majoittamaan tämmöisen harhautuneen?

- Enpä taida. Tai tunnenhan minä tyyppejä, mutta en taida uskaltaa lähettää sinua niiden hoidettavaksi.

- Mikset? Ei mua tarvitse mitenkään hoitaa. Olisin ihan huomaamaton.

- Hmm… tuskinpa olisit. Ja he takuulla haluaisivat hoitaa sinut, tein kaikkeni hillitäkseni naurun.

- Mitä sä tarkoitat, Ossi oli ihan hoomoilasena.

- No tuota, ne kaverit ovat homoja eivätkä takuulla pystyisi pitämään näppejään irti tuollaisesta komeansorttisesta sotilaasta, hekottelin mielikuvaa Ossista Anan tai Karin luona.

Ossi punastui ihan täysin eikä tiennyt minne katsoa tai mitä sanoa. Hän vilkaisi minua kuin varmistaakseen, piruilinko minä vain. Hän hörppäsi olutta hermostuksissaan. Sitten hän yritti vielä toiveikkaana:

- Mä en kyllä tiedä homoista mitään, mutta kai minä pystyisin itseäni puolustamaan. Mä en ole ihan turha jätkä.

- Paljon mahdollista, mutta olisiko se nyt kohteliasta, että vieras ryhtyy tappelemaan isäntänsä kanssa, joka sentään on ystävällisesti tarjonnut yösijaa.

- No etkö sä voisi sanoa niille, että pitäisivät näppinsä erossa minusta? Meinaan, jos ne on sun tuttuja.

- Ehkä voisin, mutta tämä ei vain tunnu minusta kovin hyvältä idealta. Haluan säästää sinut kiusallisilta houkutuksilta ja kaverit turpaan mätöltä.

- En mä ole väkivaltainen oikeasti. Etkö sä voisi edes kysyä?

Katsoin Ossia. Minua hieman kummastutti, kun hän vaikutti niin itsepintaiselta. Hänen silmänsä olivat niin vetoavat, että huokaisin; kaipa yö yksin tuntemattomassa kaupungissa ilman lämmintä sänkyä ja peittoa tuntui nuoresta miehestä liian pelottavalta kokemukselta. Kaivoin kännykkäni ja soitin Analle. Hän karjui puhelimeen yhtä perkeleen Petteriä, että missä minä olin ja että heti pirssiin ja kaupungin ulkopuolella olevalle huvilalle, jossa oli kaikki vuoden bileissä. Kun sain suunvuoron ja selitettyä Ossi-asiani, hän pahoitteli, ettei yösija nyt onnistu, kun kaupungissa ei kukaan ollut kotosalla. Sitten hän ehdotti, että roudaisin meidät molemmat sinne, ja lupasi, että kaikki haluaisivat panna neitseellistä sotilasta. Lopetin puhelun ja näytin Ossille pahoittelevaa naamaa:

- Sorry, mutta kaikki paikkakunnan homot ovat juhlimassa parinkymmenen kilometrin päässä. Voisin kyllä heittää sinut sinne, mutta siellä perseesi ei säästyisi, vaikka olisit millainen tappelija.

Ossi punastui korvalehtiä myöten – hän on sitten söpö punaisena – ja nieleskeli. Hän hiplasi tuoppiaan, kunnes kumosi sen kitaansa ja oli tukehtua olueen. Hain meille uudet juomat ja matkalla mietin, miten minä näin reiluksi olin heittäytynyt ja miksi minä tuon solttupojan tilanteesta piittasin. Ehkä minusta oli kiva leikkiä hyvää ihmistä, kun en sitä tavallisesti ole pätkääkään. En kai vain ollut antamassa periksi ja tarjoamaisillani sitä yösijaa luonani? Iskin maltaat pöytään vähän äkeänä itselleni.

- Kiitos. Olet tosi reilu, Ossi huokaisi pienen hymyn kera.

- Enkä ole. Olen paskamainen. Minulla on nyt vain joku tilapäinen mielenhäiriö. Niin että käytä hyväksesi ihan vapaasti niin kauan kuin sitä kestää, murisin.

- Tuota, saanko kysyä yhtä asiaa, Ossi arasteli.

- Jos et kysy kengän numeroa, kalun pituutta tai hauiksen paksuutta.

- Hehe. Ei kun… siis kun… miten sä tunnet niin paljon noita homoja?

- Häh? Tietenkin siksi, kun minä olen homo itsekin. Mitä luulit?

- Ai. En mä tiedä. Sä et vaikuta siltä, hän mumisi hämmentyneenä ja taas punaisena.

- Miltä homot sitten vaikuttaa? Montako sinä tunnet?

- En yhtään. Tietääkseni. Mutta ei ne nyt tuollaisia raskaan keskisarjan painijoita voi olla, hän naurahti äkkiä.

- Kuule, häijymmänkin näköisiä homoja on kuin minä. Et taida tietää homoista mitään?

- En.

- Oletko homojen vihaaja ja potkija?

- En! En tietenkään, hän vakuutti silmät pystyssä ja vähän pelästyneenä.

- Oletko kiinnostunut homoista? Tietämään miten ne hommansa hoitavat ja miltä se tuntuu?

- En! Tai siis…

- Joskus on tullut mietittyä?

- Niin no, eikö kaikki joskus mieti?

- Miettii. Oletko koskaan katsellut, että onpa tuossa hyvännäköinen jätkä, tenttasin Ossia edelleen ja ihmettelin, mitä oikein meinasin.

- Ehkä joskus. Kai. Jos joku on sillai pistäny silmään, Ossi nolosteli.

- Oletko joskus miettinyt, minkä kokoinen vehje jollakin jätkällä on, jatkoin tykitystäni ja hän punastui aiempaa pahemmin. – Olet siis. Oletko ajatellut, miltä tuntuisi koskea sitä? Tai miltä tuntuisi, jos joku tyyppi kourisi sinun kaluasi?

- En! En ikinä!

- Valehtelet. Oletko nähnyt päiväunia, että painiskelet alastomana jonkun kaverin kanssa?

- En, en! Mikä vitun kuulustelu tämä on?!

- Kunhan härnään sinua. Älä ota vakavasti. Vaikka olen varma, että oikeasti vastauksiesi kuuluisi olla myönteisiä. Melkein kaikki normaalit sällit vastaisivat niin, jos uskaltaisivat olla rehellisiä.

- No okei, olen ajatellut! Entä sitten?

- Ei mitään. Eikä sellainen kenestäkään homoa tee.

- No mitä sinä sitten tenttaat! Yritätkö iskeä minua, Ossi tuntui jo äksyilevän.

- En. En edes pidä nuorista pojanklopeista. Vaikka kylläkin sotilaista, hymyilin auvoisasti.

- Ai jaa, hän vaikutti yllättäen pettyneeltä ja pälyili pöydän pintaa.

- Kyselin sen takia, että minusta joka jätkän on kyettävä olemaan edes itselleen läpeensä rehellinen. Paskanjauhajista ja tietämättömistä typeryksistä olen saanut kyllikseni. Älä tykkää pahaa. Sinä olet ihan kunnon tyyppi. Ja siksi vastoin vittumaista luonnettani ryhdyn nyt laupiaaksi samarialaiseksi ja tarjoan sinulle yösijan.

- Täh? Siis aivanko totta, Ossi oli pudottaa naamarinsa ja suuri helpotus näytti valtaavan hänet.

- Pari ehtoa. Sinä nukut sohvalla ja minä omassa sängyssäni eikä kumpikaan näe edes unta paneskelusta toisen kanssa. Ja lisäksi me vedämme vielä muutaman kierroksen kaljaa minun piikkiini.

- Ei kun anna minä tarjoan yhden kierroksen. Kiitokseksi, yksi maailman iloisemmista pärstistä yritti ehdottaa.

- Et tarjoa! Ja turpa kiinni kaikista kiitollisuuden tunteista!

Mikähän armeliaisuuden puuska minuun tosiaan iski? Ei totisesti kuulu tapoihini. Me juttelimme siinä vielä kolmen tuopin ajan. Ossi vapautui kokonaan, kun hänen paha ongelmansa oli ratkennut. Hänestä tuli hauska ja yllättäen tosi fiksu, ajatteleva komistus. Hän sai minutkin puhumaan avoimesti työstäni hemmetin tietoteknologiaguruna. Kun hän kertoi haaveistaan kuvataiteen parissa, hän suorastaan säkenöi. Mutta homoaiheeseen emme palanneet. Onneksi, sillä hän oli siinä jutellessaan niin soma sotilas, että olisin ehkä muuttanut kantaani nuorten miesten viettelemisestä.

Viimein maltoimme lähteä, kun Ossin täytyi ajatella heräämistä ensimmäiseen junaansa. Naulakolla ottaessamme Penalta kassejamme ja minun päällystakkiani portsarikaveri vilkuili minusta solttupoikaan ja takaisin. Pena virnisti minulle ilkeästi ja kohotti kysyvästi kulmakarvojaan. Huokaisin haikeasti ja puistin päätäni pienesti. Hänen suunsa loksahti puoliksi auki hämmästyksestä, mutta sitten hän irvisti pirullisesti kuin sanoisi: Älä jätkä valehtele, sinun kaltaisesi pervo ei jätä tuommoista namupalaa käyttämättä. Kohautin harteitani ja hymyilin kuin pyhimys. Poistuimme Ossin kanssa.