tarinoizija

III

Tahrat

Aikamme pelehdittyämme ja pestyämme toisemme aloin etsimään vaatteita. Jackin paita oli riekaleina, eikä housutkaan näyttäisi kestävän kovin kauan. Annoin yhden t-paidan omistani hänelle, joka juuri ja juuri sopi. Housuja mulla ei ollut hänelle antaa, mutta eipä se häntä tuntunut haittaavan. Risat farkut hän veti jalkaansa. Hän näytti seksikkäältä niissä harmaissa farkuissa. Polvesta puuttui palanen, lahkeet repsotti.

Muonaa oli niukanlaisesti, joten piipahdimme läheiseen kuppilaan. Kaivelin repusta mukaan lompakon ja kännykän, mutta muistin, että sen akku oli tyhjä, joten jätin sen latautumaan. Onneksi näillä kulmin ei tarvinnut maksaa tukevasta aamupalasta paljon mitään, joten tarjosin Jackille. Syötyämme olisin mieluusti kävellyt hetken puistossa, mutta Jack tuntui haluttomalta. Ymmärsin syyn, joten palasimme kotia.

Jack oli hiljainen. Arvatenkin jokin painoi hänen mieltään. Tiesin, että ero olisi jossain vaiheessa edessä. En itsekään enää tässä vaiheessa halunnut luovuttaa häntä noin vain. Viimeiset viikot työmaalla oli kyllä ollut antoisaa, mutta he olivat enemmänkin tuttavuuksia työn puolesta. Olinhan paikkakunnalla ollut vasta reilu kolme viikkoa. Katsoin Jackia. Hän näytti murheelliselta.

”Jos haluat puhua, niin kerro murheesi”, rohkaisin häntä. ”Minulla ei tänään ole kovinkaan paljoa tekemistä, voidaan vaikka käydä jossain, jos se helpottaa sun oloa”.

Jack ehdotti paikkaa. Sinne olisi hieman matkaa, mutta arvelin sen olevan hänen kannaltaan parempi, kuin neljän seinän sisällä. Tuliaiset kotipuoleen oli tarkoitus muutenkin jättää kotiinpaluupäivälle. Krapulakin oli jo muisto menneestä, joten ei muuta kuin ylös, ulos ja lenkille.

Matkalla Jackin ehdottaman paikkaan kerroin itsestäni, työstäni, ja kodistani. Jack kyseli kotipuoleni elämästä, ystävistä, jostain, josta en saanut selvää, ja niin edespäin. Keskustelu tuntui piristävän häntä. Kerroin olleeni koulussa bi -henkinen, mutta kun ystävystyminen naisten kanssa tuntui olevan kovin haasteellista, hain seuraa miehistä. Myönsin olevani vähän tuuliajolla hajanaisten irtosuhteiden, yhden yön tapauksien ja osittain työn luonteen takia.

Jack kertoi olevansa 21, paikkakunnan kasvatti. Koulu oli jossain vaiheessa jäänyt kesken, ja elämä vei kaduille. Irtosuhteita, näpistyksiä, hengailua kavereiden kanssa kaduilla ja sen sellaista. Ensimmäisen tatuoinnin hän oli ottanut ollessaan 18, ja käärmetatsan pari vuotta myöhemmin. Elämä oli kolhinut, ensin meni isoveli linnaan tappoyrityksestä, sitten isä katosi. Poliisilta ei kannattanut kysellä, ihmisiä katosi tässä kaupungissa. Joskus löytyi, elävänä tai kuolleena, joskus ei.

Saavuimme kaupungin halki virtaavan joelle. Jack vei minut rantaa pitkin kulkevaa polkua kohti kävelysiltaa. Hän kertoi sen olleen hänen lempipaikkoja lapsena. Siellä oli aina ihmisiä, aina tapahtui, ja aina sattui jotain. Siltä myös näytti. Vastakkaisella rannalla oli markkinat parhaimmillaan. Apein mielin hän jatkoi kertomustaan.

Elämä oli potkaissut kovalla, kun hän oli reilu vuosi sitten jäänyt kähmimisestä kiinni, ja joutunut linnaan. Moni saattoi joutua istumaan nuorempanakin kakkua, mutta häntä oli onnistanut. Nyt hän oli ensikertalaisena saanut lievemmän tuomion ja päässyt ehdonalaiseen. Ehdonalaisvalvojalle tulisi ilmoittautua joka maanantai puoleen päivään mennessä.

Elämä ei ollut vankilaa helpompaa muurien tällä puolen. Äiti oli alkanut käyttää aineita isän katoamisen jälkeen, ja he olivat työttömiä. Narkkarille ei ollut töitä.

Pysähdyin järkyttyneenä. Jack ehti kävellä muutaman askeleen, ennen kuin kääntyi katsomaan minua. Katsoin häntä vakavasti, ja ääni väristen kysyin:

”Käytäksä aineita?”

”Kerran”, hän sanoi. Äiti oli pilvessä tyrkkinyt hänelle, ja oli sitten suostunut. Kaksi päivää hän oli tehnyt kuolemaa. Pistokohtakin oli tulehtunut. Ellei naapurissa olisi asunut 'lääkäriä', hän olisi varmaan kuollut. Oli kuulemma tehnyt kipeää.

Meni viikko, ennen kuin hän toipui kunnolla. Lääkäri sai haalittua joitain antibiootteja hänelle, mutta se oli vienyt heidän loputkin rahansa. Puoli vuotta meni kaduilla, milloin missäkin, kunnes hän sai haalittuaan rahaa sen verran, että saivat huoneen käyttöönsä. Äiti eli kolmannen ja seitsemännen taivaan välissä. Tässä vaiheessa Jack kuitenkin jäi kiinni, ja sai ensimmäisen tuomionsa, 2 vuotta.

Äiti oli saanut tällä välin vähän paremman asunnon, nyt tuli lämmin vesikin. Yksi naapureista oli iskenyt silmänsä äitiin. Molemmat olivat narkkareita. Ron – eli se näkemäni korsto ei voinut sietää Jackia. Tarkkaa syytä hän ei tiennyt, miksi.

Pari kertaa Ron oli heittänyt hänet pihalle, muutaman kerran lyönytkin. Yleensä hän kuitenkin sai palata rauhassa kotia. Otteet alkoivat koveta joku aika sitten. Äijä käytti paljon aineita, ja oli suurimmaksi osaksi päivästä joko pilvessä tai kännissä. Yleensä molempia.

Perjantaina – siis eilen kaikki kääntyi nurin. Arvelin että tarina huipentuisi kohta, sillä Jack takerteli sanoissaan. Hän oli palaamassa illalla kotia äitinsä luokse, kun Ron oli suuttunut jostain mitättömästä vitsistä kesken naimisen. Äidistä se oli ollut kovin hauskaa, mutta Ron oli suuttunut tosissaan ja alkanut pieksiä häntä. Jack olisi heittänyt Ronin ikkunasta, mutta yli 100 kiloinen korsto oli hänelle liikaa. Syntyi tappelu. Jack kertoi jo antaneensa Ronille pariin otteeseen turpaan tappelun aikana, mutta äijä oli raivostunut kahta pahemmin. Ron heitti kaiken käsilleen sattuneen Jackia kohti, ja uhkasi tappaa. Lopulta Jackin oli pakko paeta, hän ei yksin olisi pärjännyt.

Sitä Jack ihmetteli, miten minä olin saanut hänet nurin.

Pahinta oli se, että äiti ei tajunnut tästä maailmasta mitään. Hän oli koko ajan pilvessä. Jos äiti näillä hetkillä tulisikin omaksi itsekseen, hän ei välttämättä muistaisi edellisillan tapahtumia. Hän muistaisi vain autuaan olotilan.

Jack tunnusti, että yksin hän ei halusi, eikä uskaltaisi kotia mennä, Ronille hän ei pärjäisi. Kavereiden kanssa ehkä, jos saisi houkuteltua tarpeeksi monta mukaansa. Hän jopa pyysi minua avuksi.

En vastannut kysymykseen. Yhteenotto Ronin kanssa ei innostanut. Kerroin kuitenkin lyhyesti muistikuvien perusteella, mitä oli tapahtunut. Se tuntui jotenkin etäiseltä nyt kirkkaassa päivän valossa. Kerroin nähneeni hänen äitinsä, kun hän oli tullut ulos sen jälkeen, kun Jack ja Ron olivat juosseet puistoon.

Se tuntui olevan Jackille kova pala. Oliko äiti kuitenkin ollut sen verran järjissään, että oli tajunnut tilanteen?

Istuimme pitkän aikaa hiljaisena penkillä. Jack oli masentunut. Täytyy myöntää, et vaikka mun elämäkään ei mitään ruusuilla tanssimista ollut, sain olla tyytyväinen edes pysyvään kattooni pään päällä, lähes vakituisiin tuloihin ja niin edelleen. Pohdittuani tilannetta pitkän aikaa, sanoin Jackille, et voisi jäädä luokseni, kunnes lähtisin kotia viikolla. Se tuntui piristävän. Hurmiossaan hän jopa lupasi näyttää minulle sen rotankolon, jossa oli joutunut yöpymään aiemmin.

Ehdin luvata hänelle, että voisimme käydä noutamassa hänen henkilökohtaisia tavaroitaan kotoa. Jo puhuessani tulin katumapäälle, mutta en alkanut perumaan puheita. En halunnut yhteydenottoa Ronin kanssa. Sanat oli kuitenkin sanottu. Irvistin. Päässä ei juurikaan enää tuntunut krapulan merkkejä, mutta en ollut täysissä sielun ja ruumiin voimissakaan.

Mietin, miten muuten voisin auttaa tätä uutta ystävääni. Hän selvästi tuntui löytäneen minusta turvaa, ja lohdutusta, koska oli koko keskustelun ajan pitänyt kädestäni kiinni. En voinut kieltää häntä, en voinut jättää häntä kadulle. Sitä paitsi hän vaikutti ihan mukavalta, ja näytti söötiltä. Ajatuskin meinasi saada kullin stondaamaan.

Jackilla ei ollut tiedossa montaa sukulaista. Täti eli lähellä, mutta ei ollut puheväleissä äidin kanssa. Isän suku oli hänelle hämärän peitossa. Jotenkin tuntui siltä, että Jack halusi pois kadulta.

Jack myönsi, että kaipaisi parempaa elämää, mutta kaikki tuntui vaikealta. Aina kun sai jostain kiinni, pilvilinna romahti, ja piti alkaa rakentaa alusta.

Pohdin hetken tulemaa.

”Mikään ei maksa, jos käyt kysymässä tädiltäsi väliaikaista yösijaa”, sanoin. ”Ehdonalaisvalvojalta voisit kysellä apua myös.” Ainakin hän voisi ohjata sinut oikeaan suuntaan.”On oma asiasi, miten kerrot tilanteen, mutta en lähtisi valehtelemaankaan, se todennäköisesti pahentaisi tilannetta. Mitä sitten teetkin, pitäydy totuuden puolella.”

Paljon riippui Jackista itsestään, kuinka hän saisi elämänsä raiteilleen. Jokin sai minut uskomaan häneen. Jack ei tuntunut sellaiselta kaduilla hengailevasta tyyppiä, mutta saatoin toki erehtyäkin. Taputin häntä rohkaisevasti, ja leikkisästi muutaman kerran myös etumukselle. Jack ymmärsi väärin, koska katsoi minua hölmistyneenä.

Jouduin tarkentamaan kommentointia.