tarinoizija

PUNKKARIN KUMMISETÄ

I

Kohtaus puistossa

En tarkkaan muista miten päädyin tilanteeseen tuona perjantai-iltana. Oli baari-ilta, nautimme useammankin lasillinen alkoholia työtovereiden kanssa ja toki olin väsynyt rankan ja stressaavan työviikon jäljiltä.

Lauantain pikkutunneilla oli väkeä enemmän ja vähemmän humaltuneena palaamassa kotia tai etsimässä yösijaa. Yhtenä heistä en juurikaan erottunut muista, vaikka olinkin vieraalla maalla. Rättiväsyneenä laahustin puoliksi unessa vuokra-asuntoa eli kotiani kohti. Puiston portit oli väännetty auki, vai oliko koskaan ollutkaan lukossa. Tarvitsisi kävellä puiston halki, ja vajaa kortteli. Helppo homma. Tai niin luulin.

Juuri kun olin ylittämässä katua livahtaakseni puistoon, kuului läheltä meteliä, kun ovi avautui rämisten. Se osui seinään, jolloin kuului toinen kolahdus. Ehdin juuri ja juuri huomata ovesta juoksevan farkkutakkisen miehen jolla selvästi tuntui olevan kova kiire. Syy siihen selvisi, kun häntä takaa ajoi leveäharteinen, paksuniskainen korsto, joka huusi, kiroili ja huitoi jollain pitkällä kepillä farkkutakkista osuen häntä eri puolille yläruumista ja ainakin kerran päähän.

Juosten takaa ajettava ja -ajava juoksivat kadun ylin, nyt molemmat huusivat. Näytti siltä, että farkkutakkinen oli ketterämpi hypätessään puiston portin yli. Kuului lisää huutoa, kun hän kaatui mutta sai nopeasti jalat alleen ja katosi hämärään puistoon. Korsto ryntäsi päin porttia, kiroili kahta karkeammin kun portti ei avautunutkaan. Se oli lukitu ketjulla! Suutuspäissään korsto kömpi aidan yli ja hetken kuluttua oli lähes hiljaista.

Ovesta tuli keski-ikäinen nainen ulos, hänen puheistaan en saanut selvää. Kuulosti siltä, että hän olisi itkenyt. Nainen jäi seisomaan keskelle katua huitoen ja välillä kiljuen, mutta palasi kuitenkin taloon, josta oli tullut. Kuului kolahdus, kun ovi vedettiin kiinni.

Kauempaa kuului liikenteen hälyä. Jossain soi musiikkia. Vielä kauempaa kantautui hälytysajoneuvon sireenin ujellus. Odotin hetken, mutta kun en kuullut tai nähnyt sen erikoisempaa, livahdin puistoon, sen enempää omaa turvallisuutta pohtien.

Puiston valaistus oli osittain päällä. Liekö tarkoitettu yösijaa etsiville, mene ja tiedä. Hissukseen tallustin kohti puisto keskiosaa, josta haarautui useampia käytäviä. Kaiken keskellä on rykelmä erikokoisia ja muotoisia lampia, jotka voi joko kiertää tai ylittää puusiltaa pitkin. Päivisin puisto olisi varsin viihtyisä.

Olisin valinnut puusillan, mutta tie näytti olevan tukossa. Sen edessä makasi aiemmin puistoon juossut farkkutakkinen mies sikiöasentoon käpertyneenä. Korsto oli saanut hänet kiinni ja potki nyt häntä samalla manaillen.

” Vitun homo! Antaa olla vika kerta, kun tuut sotkee asioita, nyt saat turpaas ja kunnolla!”

Uusi potku kohti päähän, joka onneksi ei osunut. Farkkutakkinen oli vielä tajuissaan, ja jossain määrin voimissa, koska yritti suojata käpertymällä palloksi.

En koskaan oikein ymmärtänyt, mikä ihme pieneen mieleeni menikään, kun pudotin reppuni maahan ja nostin korston pudottaman metallisen tangon maasta. Se oli reilu puoli metriä pitkä, arvatenkin jalkalampusta katkennut tanko, koska sen katkenneesta päästä pilkisti sähköjohtoja. Matkaa oli vielä kymmenkunta metriä, enkä ehtisi väliin. Pakko oli jotain tehdä, äijä varmasti tappaisi farkkutakkisen. En kuitenkaan ehtinyt kovinkaan lähelle, kun korsto huomasi minut.

”Vittu, pysy poissa toisten asioista!”

”Jätä hänet rauhaan”, sanoin ääni kähisten. Viina oli kuivattanut kurkkuni.

” Voin soittaa kytätkin paikalle!”

Korsto repesi sekopäiseen nauruun potkaisten samalla maassa makaavaa miestä.

”Haha, kytät.. Mä tapan sutkin tästä hyvästä!”

Matkaa oli enää muutama metri. En ollut aivan varma, saisinko uhkailulla aikaiseksi mitään, mutta olin jo sotkeutunut tähän. Kaivelin toisella kädellä kännykkää taskusta, kun huitaisin kokeeksi korstoa. En ollut kovin hyvä tappelemaan, vielä vähemmän tässä kunnossa. Tästä oli päästävä nopeasti eroon.

”Saatana!”

Äijä kävi kiinni, mutta onnistuin jotenkin käyttämään liike-energian hyväksi kaatamaan hänet ja antamaan tuntuvan napautuksen korvalle. Sen hän varmasti muistaisi pitkään. Mies ulvahti kivusta. Raivostuneena hän nousi maasta hieroen toisella kädellä korvaansa karjuen kuin leijona.

Löysin lopulta puhelimeni, ja aloin näppäillä hätäkeskuksen numeroa samalla huitaisten puolihuolimattomasti korstoa, kun tämä yritti käydä uudelleen kiinni. Hän kiinnitti hetkeksi huomiota kännykkääni.

”Ei tänne kytät ehdi”, hän härnäsi.

Eikä ehtisikään kukaan muukaan, puhelimen akku oli tyhjä.

Perhana. Huitaisin uudestaan, nyt tangon pää raapaisi miehen olkapäätä. Taas ulvahdus ja kiroilua.

Adrenaliini hyökyi läpi kehon, kun kävin päälle. Pidin koko ajan itseni liikkeessä huitoessani tangolla. Kauaa en jaksaisi, sillä keskittymiseni herpaantui tuon tuosta. Voimat oli nopeasti lopussa, mutta niin taisi olla korstokin päätellen siitä, että hänellä oli tasapainon kanssa ongelmia.

”Mä etin vielä teidät, ja sitten teen teistä lopun!” hän huusi. Kävipä vielä kerran päälle. Nyrkki heilahti. Tälli oli huumaava, ja melkein meni minultakin taju, mutta sain potkaistua korstoa nivusiin, ja annettua uuden tällin lampun jalustalla. Tällä kertaa taisi osua pahemmin, koska korstolta meni aikaa selvittää nivusiin osunut potku.

Käytin hyväksi hetkeä ja potkaisin äijältä jalat alta. Valittaen äijä lyyhistyi maahan. Oli hän sentään tajuissaan, koska puuskutti kuin höyryjuna, mutta muuten päässä ja nivusissa taisi tuntua.

En jäänyt tutkimaan hänen vammoja, vaan käännyin ympäri tarkistaen farkkutakkisen tilannetta. Hän yritti nousta seisomaan tukemalla itseään kaiteeseen. Tuskin hän edes näki minua, oli varmaan shokissa, tai ainakin sekaisin.

Tilanne oli kuitenkin ohi. Korsto nousi hitaasti polvilleen, vilkuili ympärilleen ja alkoi laahustaa huumaantuneena kohti porttia, josta olimme aiemmin tulleet rähjäten jotain itsekseen. En vaivautunut seuraamaan, pidin häntä kuitenkin silmällä. Kerran hän kääntyi ympäri, tuijotti haparoivin silmin meitä, mutta luovutti nyrkkiä heristäen.

Huokaisin helpotuksesta. Olisin varmasti lysähtänyt maahan, mutta siihen ei ollut aikaa. Keräsin pudonneen kännykän ja reppuni kääntyessäni uudelleen farkkutakkisen puoleen. Hän piti edelleen kaksin käsin kaiteesta kiinni tuijottaen maalipintaan.

”Älä pelästy”, sanoin ääni edelleen käheänä. ”Yritän auttaa vähäsen”.

Kun tartuin kaverin ranteeseen, hän vavahti ja oli kaatua. Sain kuitenkin hänestä kiinni ja pidin häntä pystyssä. Annoin hänelle tukea, kun laahustimme läheiselle puiston penkille, johon lysähdimme molemmat.

Yritin valjussa valossa tarkastella miestä. Hän oli arviolta parinkymmenen ikäinen, minua päätä pitempi kundi. Tummat hiukset oli joskus ollut punkkarityyliset, mutta nyt ne sojotti vähän mihin sattuu. Päällään hänellä oli likaiset, haisevat farkkuvaatteet. Takki oli sieltä täältä lian tahrimat.

Yritin rauhoitella häntä, vaikka oma pumppuni hakkasi kuin mikä!

Oli tässäkin pelastaja. Kännissä kuin käki ja puhua papatti kuin papukaija. Tätä ei kukaan uskoisi.

Kesti varmaan viitisen minuuttia tasata hengitystä. Olin pitänyt toista kättä kaverista kiinni koko ajan yrittäen rauhoitella häntä ja saada tolkkua tilanteeseen. Kundi värähti useita kertoja, mutta ei lähtenyt karkuun. Oliko kokemus hänelle liikaa, oliko hän romahtamassa, vai mikä, kun tunsin nytkähdyksen jos toisen. Kaveri itki, joskin äänettömästi.

”Hei, äläs nyt, kaikki on nyt ohi. Ollaan ihan kahdestaan....Se korstokin katosi”. Varmuuden vuoksi katsoin ympärille. Ketään ei ollut näköpiirissä. Hetken rauhoiteltuani kundikin rauhoittui. Hän nojasi minuun pää painoksissa. En oikein tiennyt mitä tehdä. Siihenkään häntä en voisi jättää.

”Onko sulla kaikki Ok?”

Jo kysyessäni tajusin, et kysymys oli tyhmä. Vastaukseksi sain hiljaisuutta. Asiat ei ollu Ok.

Hetken mietittyäni kysyin, ” Onko sun koti tässä lähellä?”

Tunsin, kuinka kaveri jännittyi heti. Aihe taisi olla arka. ”...Tai muuta paikkaa?”

Taas hiljaisuus.

Nostin toisella kädellä hiljalleen hänen päätä pystyyn. Halusin nähdä hänen kasvonsa. Kyyneleet olivat valuneet pitkin poskea. Silmät olivat puoliksi avonaisena. Tuntui, kuin hän olisi vieläkin shokissa, suorastaan apaattinen. Taputtelin häntä varovasti polvelle. .

”Mä oon muuten Miika”, sanoin. ”Mikä sun nimi on?”

Ensimmäistä kertaa kundi avasi suunsa.

”Jack”, kuului heiveröinen vastaus.

Mietiskelin nimeä hetken. ”Jack, ei sun tarvii pelätä enää”, toistin. ”Se korsto on poissa”. Totuudella on hyvä aloittaa. Tarvittaisiin jotain rohkaisevaa, mutta mitä?

”Ollaan tässä nyt kahdestaan, keskellä puistoa. Onko kipeitä kohtia? Loukkaantunut?” Huolehtiminen varmaan auttaisi hieman rohkaisemaan kundia.

Hetkeen ei kuulunut vastausta, sitten hän nosti ensin vasemman, ja sitten – ainakin yritti – oikeaa kättään. Irvistys antoi aihetta lisähuoleen.

” Sä taidat tarvita nyt lääkäriä”, tuumin. Nostin varovasti hänen oikeaa kättä ja laskin sen reidelleni.

Taas värähdys.

”Ei”, kuului juuri ja juuri.

”En mä ole kovin hyvä ensiaputaidoissa, ja sulla voi olla luita poikki ...”

Kuulin, kuinka auto lähestyi hiljaa hiekkatietä pitkin kohti puistoa.

Helkkari, tämä tästä vielä puuttui. Poliisi. Punkkarikundikin oli kuullut sen, koska hän jännittyi suorastaan kireäksi kuin viulunkieli. Silmät suurina hän vilkuili ympärilleen pelästyneen näköisenä. Pelko oli tarttua minuunkin.

”Voiksä,... voiksä auttaa mua?”

Kysymys tuli täytenä yllätyksenä. Asiat eivät olleet vissiin kovin hyvin.

”Mull ei oo paikkaa... en ...ei kotia...” Ääni hiipui johonkin.

Ensimmäistä kertaa katsoimme toisiamme suoraan silmiin. Punkkarin silmät olivat suuret pelosta, ja tapittivat ahdistuneena minua. Takertelin sanoissa. Mihin tässä oltiin menossa? Kaiken lisäksi mua alkoi huimata. Vatsassa myllersi.

Nyt näin auton toisella puolella lampiryteikköä. Se oli poliisiauto. Kymmenet kysymykset tulivat ja menivät, mutta en ehtinyt muodostaa käsitystä tapahtumista, kun tunsin punkkarikundin puristavan kädestäni. Mulla muljahti vatsanpohjassa.

”Tule”, sanoin. ”Mennään mulle.”

Tangon heitin umpimähkään lammikkoon.

Jouduin jonkin verran auttamaan farkkutakkisen punkkarikundin kulkua, mutta pääsimme lopulta helposti pensasaidan toiselle puolelle. Kaikista vähiten olisin nyt tarvinnut selittää vielä kännisenä hakatun punkkarin taluttamisesta, saati tangosta, jolla selvästi oli hakattu miestä.

Poliisiauto rullasi ohi. Ehdin kuulla muutaman sanan keskustelusta keskuksen kanssa, mutta meitä he eivät huomanneet. Kotimatka eteni onneksi ilman välikohtauksia. Kesti aikansa, ennen kuin pääsimme pois puistosta ja kadulle, jossa oma kämppäni oli. Punkkari piti kädestäni kiinni koko kotimatkan ajan, ikään kuin poika pitäisi isästä kiinni.

Huokaisin helpotuksesta, kun sain kotioven suljettua takanamme. Olisin voinut vaikka vannoa, että lyhyen tuttavuuden aikana meidän välillä oli syntynyt jonkinlainen yhteys. Tajusin tuon paljon myöhemmin.

Kytkettyäni valot pudotin repun lattialle ja takkini heitin pöydälle. Yritin auttaa häntä riisumaan takkinsa, mutta se osoittautuikin haastavammaksi. Aiemmin havaitsemat tahrat olivat verta.