Pauli

Paulin kadottua jäin katsomaan hänen peräänsä. Koska kevät oli lämmin, hänellä oli yllään vain sininen huppari ja farkut. En tajunnut heti itkeväni, vaikka minun pitäisi olla kokemuksesta iloinen. Itkin silti. Kahdessa päivässä olin rakastunut korviani myöten ja antanut kaikkeni. Olin silti saanutkin paljon. Keräsin itseäni kasaan niin pitkään, että suihkun kastelemat hiukseni ehtivät kuivua. Hain vaatteeni lattialta ja silloin näin sen: Paulin teepaita oli lattialla. Lähemmän tarkastelun tuloksena epäilin hänen jättäneen sen siihen, sillä se oli aivan spermasta märkä. Haistelin sitä. Tuoreen sperman lisäksi se tuoksui Paulilta. Pakkasin sen huolellisesti kassini pohjalle. Tunsin oloni oudon levolliseksi, sillä minulle jäi puhelinnumero sekä paita.

Illalla lähdin joka iltaiselle kävelylenkilleni. Kävelin tahallani Paulin serkun talon ohitse ja havaitsin, että auto oli poissa. Ajattelin heidän olevan matkalla Kuopioon. Sinne oli vain parinkymmenen kilometrin ajomatka Siilinjärveltä. Kuvittelin, kuinka Paulia vastaan tulisi kaunis blondi, joka ottaisi hänet syleilyynsä. Ajatus tuntui oudolta kaiken sen kiiman ja kiihkon jälkeen.

Nukkumaan mennessäni otin Paulin paidan viereeni. Se antoi lohtua särjetylle sydämelleni. Tajusin juuri ennen nukahtamistani, etten olisi vaihtanut hetkeäkään pois. Se vain varmisti sen, että olen umpihomo.

Seuraavana aamuna olin aivan sekaisin, mutta pirteä. Mielialani vaihtelivat onnellisesta onnettomaan. Minulla oli Paulin puhelinnumero, mutta en uskaltanut soittaa siihen. Oli maanantai aamu ja minun oli lähdettävä kouluun. Matkalla poikkesin kioskille ja ostin sieltä kilpapyöräilystä kertovan lehden. Kannessa mainostettiin nuorten SM-kisojen joukkuetta ja toivoin löytäväni kuvan Paulista. Myöhästymisenkin uhalla etsin jutun ja onnekseni löysin ryhmäkuvan. Revin huolellisesti Paulin kuvan irti ja piilotin sen lompakkooni.

Koulussa kaikki puhuivat viikonlopun bileistä ja uusista pareista. Minä yritin kuulla edes jonkun puhuvan Paulista, mutta huonolla lopputuloksella. Käperryin ajatuksiini ja tajusin ainoan yhteyden olevan puhelinnumero. Soittaisinko Paulille ja kertoisin löytyneestä paidasta. Läpinäkyvä tekosyy.

Viikko kului ja ahersin tanssin SM-kisojen eteen. Tanssi oli ainoa, mihin pystyin keskittymään. Kisat käytäisiin Kuopiossa kesällä koulun loputtua. Nyt oli jo toukokuu. Samassa sain idean. Voisin hakea kesätöihin Kuopioon. Siellä olisi kaikki tarvitsemani mukaan lukien edesmenneen mummoni asunto. Paikalliselle tanssisalille oli haettu vahtimestaria kesäksi jo kauan. Voisin yhdistää työn sekä harrastuksen. Ja sen lisäksi olisin lähellä Paulia, mutta sitä kieltäydyin ajattelemasta. Täytin hakemuksen internetissä saman tien.

Seuraavana ja sitä seuraavana viikonloppuna kiersin bileitä, toiveissani nähdä Pauli. Häntä ei näkynyt missään. Sen sijaan olin saanut uuden ihailijattaren, Miran, joka ei uskonut, kun sanoin ei. Kerroin syyksi ajan puutteen ja lisäsin mielessäni mielenkiinnon puutteen. Elämäni ei ollut enää samanlaista.

Viikon kuluttua sain kutsun haastatteluun Kuopioon. Kerroin vanhemmilleni suunnitelmastani ja he hyväksyivät sen välittömästi. Haastattelu olisi maanantaina ja minä sain luvan ottaa sen vapaaksi koulusta. Pitkä viikonloppu Kuopiossa levensi hymyni ääriin. Päätin soittaa Paulille perjantaina, kun olisin matkalla sinne.

Iltaisin annoin mieleeni palata sen hetken, kun Pauli ensimmäisen kerran suuteli minua. Minulla seisoi välittömästi. Annoin tunteitten tulla. Seisokkini oli joka kerta yhtä kova, kuin Paulin kanssa. Paita, jonka tuoksu ei ollut haihtunut, oli naamallani tuomassa tunnelmaa, kun runkkasin. Käytin salaa hankkimaani dildoani, muistaakseni miltä hän tuntui sisälläni. Laukesin ajatellen vain häntä.

Halusin unohtaa hänen sanansa heteroudesta ja tyttöystävästä. Silti se oli totuus, jonka olin kuullut hänen suustaan. Mutta miksi hetero panisi minua, kuin eläin ja laukeaisi sisääni?

***

Perjantai-iltana lähdin kohti Kuopiota bussilla. Kaivoin Paulin antaman numeron taskustani ja soitin.

” Valitsemanne puhelinnumero ei ole käytössä. Olkaa hyvä ja tarkistakaa numero.” Automaattinen ääni sanoi. Yritin monta kertaa uudestaan, mutta sama toistui. Olin pettynyt. Pauli oli joko antanut väärän numeron tai vaihtanut numeroaan. Suuret fantasiani jälleennäkemisestä kariutuivat siihen.

Kuopion torilta suunnistin kirkon ohitse kohti Väinölänniemeä. Mummovainaan kodista oli näkymät Väinölänniemelle ja järvelle. Päätin käväistä siellä ennen treenejä Tanssistudiolla, mikä olisi mahdollisesti myös tuleva työpaikkani. Oloni oli kevyt. Huomasin puihin jo kasvavan lehtiä ja ilmakin oli lämmin.

Mummon luona oli raskas ilma. Joku sukulaisistani oli käynyt siivoamassa siellä, sillä pölyä ei näkynyt missään. Avasin ikkunan ja annoin raittiin ilman tulla sisään. Minua panetti, kuten aina, mutta nyt ei ollut aikaa hoitaa sitä asiaa. Minulla oli kiire tanssitunnille.

Poljin takaisin keskustaan ja vielä torilta pohjoiseen, kunnes saavuin tanssistudiolle. Näytin jäsenkorttini ohjaajalle ja sain luvan osallistua tunnille. Nykytanssi on minun oma lajini ja kilpailen siinä yleisessä sarjassa. Hikinen tunti kääntyi loppuaan kohti ja pahimmat huolet olivat jääneet salille. Jälleen kerran muistin, miksi treenasin. Samalla mielessäni muhi ajatus: Etsi Pauli!

En keksinyt yhtään syytä, miksi en etsisi Paulia. Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä hänet löytäisin. Arvelin hänen liikkuvan nuorten porukoissa, joten suuntasin torille. Siellä olevien nuorten joukosta en Paulia erottanut. Siirryin torin laidalle McDonaldsiin ja tilasin itselleni McChicken aterian. Ravintolassa oli paljon nuoria. Katselin heidän humalaista meininkiään hetken ja lähdin jälleen liikekannalle. Talutin pyöräni Tuomiokirkon ohitse Snellmaninpuistikkoon. Siellä majaili nuoria pienissä laumoissa, mutta Paulia ei näkynyt missään. Jatkoin matkaani pyöräillen kohti Väinölänniemeä. Mietin, missä koulussa Pauli mahtaisi olla. Lopulta tajusin olevani epätoivoinen. Silloin takaani kuului pyöränkellon kilautus. Väistin sivuun ja kymmenpäinen lauma kilpapyöriä suhahti ohitseni. Näin hänet heti. Pauli oli keskellä joukkoa.

” Pauli…” Sanoin ääneen. Yritin keksiä tavan tavoittaa hänet, mutta aivoni löivät tyhjää. Lähdin polkemaan nopeasti etenevän joukon perään, mutta yritykseni oli naurettava. Lopulta tyydyin vain suuntaan, mikä oli kohti Väinölänniemeä. Ajelin ajatuksissani hänen perässään. Tietenkin hän oli treenaamassa, eikä juhlimassa viikonloppua. Niinhän SM-tason urheilijat – minä mukaan lukien – tekivät.

Päätin kiertää Väinölänniemen vastapäivään, siinä toivossa, että pyöräilijät tulisivat vastaan. Silloin näin heidät ennen stadionia olevalla nurmialueella. Pyörät olivat sivussa ja joukko venytteli. Pysähdyin silläkin riskillä, että Pauli näkisi minut. Ajatukseni olivat yhtä myrskyä. Kukaan ei onneksi kiinnittänyt minuun huomiota.

Noin vartin kuluttua osa pyöräilijöistä lähti takaisin kohti keskustaa. Osa jäi nurmikolle heittelemään frisbeetä. Minun oli siirryttävä lähemmäksi, jotta erotin Paulin. Hän oli juuri nousemassa pyöränsä selkään. Tiesin, ettei minulla olisi mitään mahdollisuutta seurata, kun hän lähtisi. Hän jatkoi kohti Väinölänniemen kärkeä ja minä poljin perässä, minkä jaksoin. Hämmästyksekseni hän hidasti ja kääntyi pienelle polulle. Hän lukitsi pyöränsä ja jätti sen maahan. En tiennyt mitä tehdä. Lopulta rohkaisin mieleni ja lähdin perään. Löysin Paulin istumasta huvimajasta. Hän katseli järvelle, eikä huomannut minua heti.

” Pauli…” Sanoin. Hän kääntyi. Sinivihreät silmät katsoivat suoraan minuun.

” Leevi… Voi vittu Leevi…” Pauli sanoi. Hänen naamansa karahti aivan punaiseksi.

” Mä löysin sut…” Sanoin. Juuri sen verran sylki suuhuni toi.

Tuntui kuin aika olisi seisahtunut paikalleen. Pauli ei sanonut mitään, enkä itsekään keksinyt mitään sanottavaa. Ainakaan hän ei heti ajanut minua pois. Se oli varmasti hyvä merkki.