Ile

VAROITUS: Tässä tarinassa kusipäisillä äijillä on isot lihakset ja pienet kalut, tässä on kovien miesten rajuja yhteenottoja, tässä seksi on säälittävää söhellystä. Kauniista ja kivoista asioista kuten upeasta ja hellästä rakastelusta sekä isoista kyrvistä pitävien kannattaa heti hakeutua mukavampien tarinoiden pariin.

Olen Ilkka – Ile vain. Olen 27 vuotta. Olen 195 cm, ja painoa on reilusti yli 100 kg, mutta joka ainut gramma on tiukkaa lihasta ja jykevää luuta. Olen sekä omasta että muiden mielestä vähän helvetin hyvännäköinen. Tumma siilitukka päälaella, siniset synkät silmät, vähän nykerö nenä, leveä suu ja hyvät hampaat, jämerä leuka ja isot nyrkit. Ja lihaksissa siis löytyy.

Olen myös vaikea luonne, tyly ja sulkeutunut, mutta helposti raivostuva. Koetan koko ajan näyttää niin pahantuuliselta, ettei kukaan uskaltaisi lähestyä minua. Se on viisainta, sillä turhat urputtajat saavat minulta hyvin helposti turpaansa. Luonnettani selittää kaksi lapsuuden kotiani kuvaavaa sanaa: viina ja väkivalta. Vihani ei ole sammunut kokonaan vieläkään. Murrosiässä päätin, että koskaan enää yksikään tyyppi ei lyö minua tai muuten vittuile rankaisematta, varsinkaan eivät isäni kaltaiset säälittävän surkeat miehen irvikuvat tai humalassa miesvihaansa ruikuttavat katkerat naiset. Rupesin treenaamaan kuin hullu. Olen käynyt läpi suurin piirtein kaikki kamppailulajit. En tehnyt sitä urheilun takia, vaan siksi, että sisälläni riehuvalla aggressiivisuudella olisi purkautumisvälineitä. Kai vissiin kokoni ja mykän uhkaavuuteni takia minun ei ole toisaalta montaa kertaa tarvinnut tapella.

Kyllä minä silti uskallan tunnustaa, että se kiehuva aggressiovyöhyke suojelee itse asiassa pientä ydintä, jossa asuu pelokas ja herkkä poika. Sitä poikaa vain on haavoitettu niin monesti, etten halua altistaa sitä enää epäluotettavien ihmisten vahingoitettavaksi. Voin minä silti senkin myöntää, että usein yksin ollessani huokailen kaipuusta, toisen miehen ikävästä. Kun joskus törmäisi johonkin hyvään kaveriin, joka pystyisi olemaan luottamuksen arvoinen. Toki olen huomannut, että niin naiset kuin miehetkin vilkuilevat minua tuon tuosta sillä silmällä. Ja kännissä saattavat tulla iholle asti itseään tarjoamaan. Kännissä! Se onkin vihon viimeinen tapa lähestyä minua! Eivät ne minussa sitten montaa sekuntia olekaan roikkuneet.

Olen siis erakko. En ollut harrastanut vielä kertaakaan seksiä toisen ihmisen kanssa. Yksin vain runkkailin pientä kaluani. Ja ihailin lihaksikasta vartaloani peilistä – voiko ihminen olla naurettavamman yksinäinen. Minulla oli muutama kaveri salilta ja kamppailutreeneistä, mutta pidin välimme etäisinä. Joskus kävin heidän kanssaan kapakoissa katsomassa, kun he vetivät kaljaa ja lörpöttelivät hilpeinä päissään. Onhan siinä äijämeiningissä jotain kadehdittavaakin, mutta en ehdottoman raittiuteni vuoksi oikein pääse siihen mukaan.

Sitten viime syyskuun alkuun. Olen vartija. Olen kylläkin kouluttautunut ihan toiselle alalle, mutta kun yksi potkunyrkkeilytuttuni ehdotti opiskelurahojen tienaamista vartiointifirmassaan, ajauduin näihin hommiin. Olen käynyt jopa vartijakurssinkin. Ihmisten kuunteleminen ja ymmärtäminen työnä ei tuota minulle läheskään niin suurta tyydytystä ja jopa seksuaalisuutta lähentelevää nautintoa kuin se vallantunne, jota tunnen kulkiessani ihmisten joukossa mustissa haalareissani ja työsaappaissa. En häpeä tätä yhtään ja olen analysoinut läpeensä tämän tunteeni alkusyyt, että sikäli tämä on avointa ja rehellistä. On hienoa nähdä, kuinka ihmiset ryhdistäytyvät kunnon kansalaisiksi ison yrmeän olemukseni havaitessaan ja silmät pälyillen suoriutuvat nopeasti matkoihinsa. Joskus voisin kyllä ottaa vähän löysemmin, ihmiset eivät nimittäin uskalla edes todellisessakaan pulassaan turvautua apuuni.

Kesällä meille oli tullut töihin Jari. Jos en olisi nähnyt hänen sinänsä komeaa naamaansa, olisin voinut luulla törmänneeni kaksoisveljeeni, niin samankaltaisia me olemme rakenteeltamme, pitkiä leveäharteisia lihaskimppuja. Tämä pulipää on iso synkän oloinen karju, joka uhkuu pelottavaa, vain vaivoin hillittyä voimaa. Hän on vain kaksi vuotta minua vanhempi. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, hän kätteli kyllä jämäkästi, mutta hymyn häivekään ei vilahtanut hänen kasvoillaan, ei kyllä minunkaan. Pikemminkin hän katsoi minua syvältä kulmiensa alta, että ’mikä vitun tyyppi sinäkin luulet olevasi’. Tajusin, että tämän kaverin kanssa minulla tulee vielä ongelmia. Aina kun sen jälkeen kohtasimme, kumpikin käyttäytyi kuin kiimassaan uhitteleva tappelukukko. Tai kuin lauman uhoava johtajauros, joka tietää, että tuon kilpailijan kanssa on vielä otettava rajusti yhteen ja näytettävä sille paikkansa. Seinät eivät riittäneet, kun levittelimme harteitamme ja pullistelimme rintakehää toisillemme. En ole kysynyt, tajusiko hän, että elekielellämme me itse asiassa harrastimme kunnon miesuhoa ja haastoimme toisiamme tappeluun, ottamaan mittaa toisistamme.

Yksin ollessani minulle alkoi tapahtua kummia. Rupesin oikein odottamaan, koska pääsisin osoittamaan Jarille, mikä mies minä oikein olen. Sen tappelun mahdollisuus ei pelottanut minua yhtään. Olin varma ylivoimaisuudestani. Kiihotin itseäni kuvittelemalla, kuinka me kävisimme toistemme kimppuun ja minä pieksäisin hänet siinä taistelussa perusteellisesti. Samalla, kun nämä mielikuvat vilistivät päässäni, tapasin runkata kiihkeät mällit kivikovaksi jämähtäneestä pikkuisesta kalustani. Mielessäni kyllä välähti, että tällaiset väkivaltaiset seksuaalifantasiat eivät ole ihan tervettä. Se sieluni pikku poikahan kaipasi oikeasti luotettavaa ja turvallista miestä, jolle voisi osoittaa hellää, huolta pitävää rakkautta, ja saada sitä myös.

Ensimmäinen yhteinen työkeikka meillä oli Jarin kanssa silloin syyskuussa terveyskeskuksessa perjantaina. Muustakin syystä mutta myös siksi, että siedimme niin huonosti toistemme läheisyyttä, kuljimme yksinämme eri puolilla taloa. Sitten iltapäivällä tuli hälytys, että päivystyksessä tarvittiin vartijoita. Mielestäni Jarin piti olla siellä, mutta lähdin sinne kuitenkin nopeasti.

Siellä yksi idiootti huumehörhö raivosi ja paiskoi kalusteita muiden odottavien potilaiden ja henkilökunnan kauhuksi. Hän kiljui, että hänen on päästävä heti lääkäriin jonon ohitse. Minä vihaan sellaisia itsekeskeisiä minä-minä-paskiaisia, en anna niille minkäänlaista ihmisarvoa. Hillitsin kuitenkin itseni. Hetken ihmettelin, missä helvetissä Jari oli. Kun se riehuva sekopää näki minut, hän rauhoittui heti ja peräytyi nurkkaan ulko-oven lähellä. Hän vikisi surkeana:

- Älä, älä tule. En minä mitään tarkoittanut.

- Mutta yhtä sun toista kuitenkin teit, sähähdin äkäisenä kireiden leukojen välistä.

- Poliisi on tulossa, yksi sairaanhoitaja huikkasi selkäni takaa.

Samassa se hyypiö pinkaisi kohti ulko-ovea. Loikkasin hänen peräänsä ja kaadoin tuulikaappiin. Painoin polvella hänen selkäänsä ja väänsin kädet taakse. Jari ilmestyi viereemme ja pani kaverille käsiraudat. Hän raivosi matalalla, hiljaisella äänellä:

- Vittu, että nämä surkimukset ottavat minua pannuun. Ensin ollaan kuin maailman omistajat ja rähistään tavallisille ihmisille, mutta kun mies tulee vastaan, niin löysät paskat tulee housuun saman tien. Säälittäviä pelkureita! Tekisi mieli potkia niiltä loputkin aivot helvettiin!

- Ei saa lyödä! En minä tee enää mitään. Olen ihan iisisti, se tyyppi ruikutti peloissaan.

- Missä helvetissä sinä piileskelit, tiuskaisin Jarille.

- Vitut piileskelin. Eikä kuulu sinulle, hän ärähti kiukkuisesti.

Välillämme haisi tosi pahasti vaaralliset tunteet, raivo lähes. Onneksi poliisit tulivat ja ottivat sen räyhääjän haltuunsa. Oli kuulemma heidän vanha tuttunsa ja luultavasti huumereseptiä lääkäreiltä huijaamassa. Äkäisesti toisiamme mulkoillen Jari ja minä hajaannuimme taas tahoillemme pariksi tunniksi. Loppuaika sujui rauhallisesti. Minulla oli aikaa kuvitella taas kaikenlaista, mitä Jarin ja minun kesken olisi voinut tapahtua. Aloin kiihottua niin, että harkitsin pikaisia runkkuja vessassa.

Työpäivä loppui ja kerroimme Jarin kanssa iltavuoroon tuleville päivän tärkeimmät eli suhteellisen rauhallisen menon. Pojilla perjantai-ilta tulisi olemaan paljon vauhdikkaampi, kun kännisiä tappelijoita alettaisiin kiikuttaa verisinä päivystykseen. Olin vaihteeksi iloinen, että minulla oli koko viikonloppu vapaata. Jari ja minä ajoimme firman auton toimistolle ja jätimme lyhyen raportin tapahtumista, kun poliisit ottaisivat varmaan yhteyttä sen hyypiön takia. Kun olimme pukuhuoneessa vetämässä siviilejä päällemme ja olimme vasta vain kalsareisillamme, Jari mumisi:

- Kun sinua kerran niin helvetisti kiinnostaa, missä viivyin, niin olin just vääntämässä paskaa.

- Mahtavaa. Kerro vielä, minkä väristä pungersit, tuhahdin.

- Vittu jätkä, sinä kukkoilet vähän liikaa!

- Jaa minäkö? Kukahan täällä eniten elvistelee paskakasan päällä!

- Saatanan kusipää!

Hän tönäisi minua rajusti rintaan. Horjahdin, mutta sain huitaistua häntä poskeen. Siitä se ensimmäinen tappelu sitten lähti. Muutaman iskun jälkeen horjuimme pukuhuoneessa sylipainissa. Yksi kaappirivistö kaatui. Sen enempää ei ehtinytkään tapahtua, kun muita kavereita tuli repimään meitä irti toisistamme. Olin niin raivoissani, että ne minussa roikkuvat kaverit tuntuivat pelkiltä kärpäsiltä, mutta ymmärsin nopeasti, että nyt tilannetta ei saa päästää pidemmälle, vaikka kuinka kiehuin. Tuijotimme Jarin kanssa toisiamme silmät hurjina palaen ja vihasta puuskuttaen. Esimies tuli siihen huutamaan naama punaisena:

- Saatanan idiootit! Jos teidän täytyy tapella keskenänne, niin tehkää se vapaa-ajallanne ja, jumalauta, jossain muualla kuin töissä. Ja niin ettei ulkopuolisia ja varsinkaan ei meidän asiakkaita ole näkemässä.

Kun lähdin töistä, Jari seisoi ovisyvennyksessä odottamassa minua. Satoi vettä rutkasti. Mulkaisin ohimennen työkaveriani. Hän virnuili ylimielisenä ja kuiskasi:

- Olisi pari päivää vapaata. Kiinnostaisiko?

- Ilmoita missä ja milloin, tokaisin lyhyesti.

Kävelin sateessa autolleni enkä vilkaissutkaan taakseni. Silti Jarin haaste kiihotti minua jumalattomasti. Ajaessani hieroin farkkujen etumusta aina, kun sain käteni irti vaihdekepistä. Kotona syömisestäkään ei meinannut tulla mitään, kun mietin, kuinka tosissaan Jari oli sen uusintaottelun kanssa. Kuuden maissa häneltä sitten tuli tekstiviesti. Hän ehdotti sitä iltaa kahdeksalta, kun olisi jo aika pimeää. Paikka olisi kaupungin laidalla oleva aika hiljainen pienteollisuusalue. Hulvahdin silmän räpäyksessä täyteen adrenaliinia. Innostuin täysin. Vilkaisin ikkunasta. Vettä tuli taivaan täydeltä. Mietin hetken, että pitäisikö minun pyytää Jari kämpilleni. Lähetin tekstiviestin ’Sataa vitusti’. Hän vastasi saman tien ’Onko jätkä sokerista?’. Hermostuin, mutta viestitin vain ’Aika ja paikka käy’.

Kävin ihan kuumana. Maltoin kuitenkin vetää pienet treenit. Lämmittelin hyppynarulla ja sen jälkeen venyttelin lihakset ja notkistin nivelet perusteellisesti. Lopuksi huhkin kevyesti käsipainoilla. Kävin edessä olevaa matsia läpi mielessäni. Jari oli varteen otettava vastustaja, tietojeni mukaan harrastanut ainakin painia. En saisi suhtautua häneen liian kevyesti.

Kuivasin itseni pyyhkeeseen, suihkun täytyisi odottaa lopullista hikeä. Ryhdyin pukeutumaan. Harkitsin laittaa säärisuojukset, jos tappelu menisi potkimiseksikin, mutta luovuin niistä kuitenkin. Vedin jalkaan vanhat, jo vähän risaiset farkut. Ei haittaisi, jos ne menisivät pilalle tuolla märässä illassa. Lahkeet tungin kumisaappaiden varsien sisään. Nahkatakin päälle kiskoin sadetakin siltä varalta, että Jari oli valinnut ottelupaikaksi ulkoilman. Sitten vielä käsiin mustat nahkahanskat, joiden selkämyksessä ja rystysissä oli pienet pehmusteet. Harkitsin, pitäisikö soittaa muutama kaveri todistajaksi, mutta luovuin. Tuumasin, että minun puoleltani tämä sai olla vain meidän kahden välinen juttu, mies miestä vastaan.

Ajelin teollisuusalueella hitaasti, kunnes näin Jarin auton pysäköitynä syrjäiseen kulmaukseen alueen laidalla. Siellä oli melkoisen hämärää. Pysäköin Jarin perään. Hänkin näytti olevan yksin. Panin lompakon, kotiavaimet, kellon ja kännykän hansikaslokeroon. Nousimme autoistamme samaan aikaan. Hänellä oli nahkatakki, farkut ja lenkkarit. Hän katsahti saappaitani ja sanoi jotakin, jota en kuullut. Hän aukaisi takaluukkunsa ja ryhtyi vaihtamaan itselleen myös saappaita. Minä heitin sadetakkini etupenkille, kun sade tuntui laantuvan. Laskin perseeni konepellille ja ristin käteni rinnalle:

- Miten ajattelit tämän homman?

- Vedetään toisiamme turpaan ja katsotaan, kumpi on mies.

- Okei. Kai homma loppuu siihen, kun toinen antautuu tai menettää tajuntansa?

- Sopii. Mutta ei sitten muita sääntöjä.

- Joo ei. Menemmekö johonkin sisään vai missä meinasit?

- Tuon hallin takana on ennen tuota metsän laitaa ruohottunut entinen pelto. Kai se käy?

- Tulee paskainen matsi, mutta mitäpä tuosta.

Kun hän sai saappaat jalkaansa, lähdimme marssimaan pellolle. Siellä oli ihan pimeää. Eipähän toisaalta satunnaiset ohikulkijat näkisi mitään. Olin ihan kiihkona, täynnä mieletöntä uhoa, ja kaikki mahdolliset hormonit testosteronia myöten riehuivat veressäni. Ja ihan saman haistoin kyllä Jaristakin. Ruohikossa asetuimme vastakkain taisteluasemiin. Vittu, että se jätkä näytti kovalta, mutta ei täältäkään armoa annettaisi, päätin kiihkeänä jyskyttävän sydämeni tahtiin. Tappelu kesti pitkään. Jälkeenpäin kellon perusteella arvioin meidän kamppailleen noin puoli tuntia, ilmankos olimme lopussa aivan poikki. Vaikka ottelu oli rajunpuoleinen, ei tarvitse pelästyä, mitään isompia vahinkoja ei sattunut. Veri vähän lensi molemmilta, muutama mustelma ja naamat lievästi turvoksissa seuraavana päivänä. Homma meni pääasiassa painiskeluksi märässä ja multaisessa ruohikossa. Saimme kyllä hikoilla ja huohottaa niin, että räkä lensi. Nahkatakit natisi ja saappaat mylläsivät maata. Nautin aivan saatanasti siitä peuhaamisesta, enemmän kuin ikinä. Se oli siinä ja siinä, ettei pikku veikkani ampunut mällejä painimme sekaan. Olin kuitenkin huutaa helpotuksesta ihan muusta syystä, kun viimeisellä rutistuksella sain painettua Jarin niin tiukasti multaan, että hän taputti antautumisen merkiksi.

- Vittu, kunto petti, hän huohotti.

- Sama täällä. Mutta olipa mahtava tappelu, puuskutin hänen päällään.

- Joo, niin oli.

Minusta, tai oikeammin kalustani, tuntui Jari siinä allani vähän liian kiihottavalta. Nousin nopeasti ylös ja tarjosin kouraani taisteluparilleni. Hän tarttui siihen, ja kiskaisin hänet pystyyn. Kertakaikkisen voipuneina tuijotimme hetken toisiamme nokat melkein toisiaan hipoen. Tunsimme toisen raskaan hengityksen kasvoilla. Äkkiä Jari levitti kätensä ja kaappasi minut tiukkaan halaukseen. Hämmennyin aika lailla, mutta arasti nostin omat käteni hänen ympärilleen. Hänen leveää nahkatakin selkäänsä oli aivan mahtavaa silittää ja taputtaa. En ollut koskaan halannut miestä tai ketään muutakaan, ainakaan vapaaehtoisesti. Jari tuntui niin täydeltä, elävältä siinä syleilyssä. Hän puhisi hiljaa korvaani:

- Hitto, että sinä olet kova jätkä. Tosi hieno tyyppi.

- Joo, niin sinäkin, kuiskasin epävarmana, sillä tajusin haluavani enemmän. – Luulin, että olisit täysi kusipää.

- Minä olen ja aion olla jatkossakin, hän naurahti.

- Ollaan sitten yhdessä, hymyilin ja haroin hänen siilipäätään.

Jari vetäisi päätään taaksepäin ja katsoi läheltä silmiini oudon totisena. Sitten hän painoi varoen huulensa minun huuliini. Sain sähköiskun. Minua suudeltiin! Tuo minun veroiseni mies suuteli minua! En osannut tehdä mitään. Seisoin täysin jähmettyneenä. Katsoin parin sentin päässä oleviin Jarin silmiin. Ne paloivat selvästi epätoivoisesta himosta. Äkkiä hän tajusi minun hölmistykseni. Hän kiskaisi nolona päänsä irti huulistani ja aikoi sanoa jotakin, kai pyytää anteeksi. En antanut hänelle siihen tilaisuutta. Salamana puristin hänen päänsä kourieni väliin ja suutelin häntä. Raivona, hulluna, haltioituneena. Tungin kieltäni hänen huuliensa väliin, puskin koko miestä taaksepäin. Häneltä pääsi suuhuni ynähtäviä puuskahduksia kuin kesken jääneitä sanoja. Sitten hän antautui vastaamaan suudelmaani, kietoi kätensä ympärilleni ja rutisti kuin aikoisi ottaa minut hengiltä. Minun sieluni nousi pimeälle iltataivaalle ja riemuissaan katsoi, kuinka kaksi isoa helvetin väkevää nahkatakkista miestä – kaiken huipuksi yltä päältä mudasta paskaisina – puristautui kiihkeään syleilyyn pellolla, saappaat syvällä mullassa.

Horjahtelimme kiimaisina huohottaen sinne tänne. Minulla seisoi jo aivan täysillä. Olin pakahtua. Kaadoin Jarin peltoon alleni. Aloin hinkata lantiotani häntä vasten. Suumme vaihtoivat kuolaa mielipuolisina, kielet tappelivat kuin me äsken. Jari väänsi minut päältään ja alkoi takoa lantiollaan alapäätäni. Työnsin vastaan melkein sillassa ja puristin vahvoilla reisilläni hänen kupeitaan. Hänen vartalonsa jännittyi, ja hän puuskutti leukaani:

- Vittu, minulta tulee! Minä olen niin helvetin herkkä!

- Anna tulla, saatana! Tämä on mahtavaa!

Hän rynkytti mällinsä niin rajulla voimalla, että olin romahtaa sillastani. Kun hän oli valmis, paiskasin hänet takaisin alleni ja kiihdytin itseni hurjaan paukutukseen. Sylki roiskui kiristyneiden leukojeni välistä kipeiden valitusten mukana, kun laukaisin paksut nesteet housuihini. Jäimme siihen makaamaan aivan voimattomina ja hengitystä tasoitellen. Emme puhuneet, emmekä katsoneet toisiimme.

Kun viimein könysimme ylös ja puistelimme itsestämme pahimpia roskia, vilkuilimme varoen toisiamme kuin toisen kommenttia peläten. Jari rykäisi kevyesti ja virnisti arasti:

- Että tämmöistä sitten.

- Joo. Melkoinen tappelun lopetus, kakistelin.

- Heh, ei paskempi. Melkein yhtä mukavaa kuin turpaan mättäminen.

- Joo, vähintään, jos ei parempaakin. Vaikka…

- Mitä?

- Ei kai me tästä muille juoruilla?

- Ei helvetissä! Meidän juttuhan tämä vain on. Ja sattuuhan sitä tämmöistä.

- Niin…, mutisin ja mietin melkein hädissäni, oliko tämä ollut Jarista joku vahinko.

Lähdimme takaisin autoillemme. Minun teki helvetisti mieli avautua ja kertoa, kuinka paljon minä olin nauttinut äskeisestä. Halusin kerjätä, että emme jättäisi juttua tähän vaan uusisimme sen pian. En saanut suutani auki. Autoilla seisoimme hetken vaivautuneina eikä kumpikaan osannut ottaa jäähyväisiä. Onneksi Jari sai kysyttyä:

- Tuota… Otetaanko matsi joskus uusiksi?

- Totta vitussa! Sinä olet ainoa, josta on minulle vastusta, puuskahdin riemuissani.

- Entä… se jälkipeli?

- Helvetti, mikä tappelu se on, jota ei käydä lopuksi tarkkaan läpi.

- Kyrvät pystyssä?

- No, en tosiaan ajatellut pelkkää lässyttämistä leuat kipeinä, naurahdin, ja Jari kopautti nyrkillä kevyesti olkavarteeni leveästi hymyillen.

Istuimme autoihimme. Kaivoin hansikaslokerosta tavarani ja panin ne taskuihini. Nyt vasta oikein huomasin, kuinka multainen ja märkä olinkaan. Vilkaisin naamaani peruutuspeilistä, verta ja mutaa siilitukkaa myöten. Hymähdin tyytyväisenä, että tältä tosi miehen pitääkin näyttää, täytyy vain varoa, etten rappukäytävässä pelästytä naapurin mummoja. Jari pääsi lähtemään ensimmäisenä. Hän huiskutti kättään avoimesta ikkunasta. Vastasin väläyttämällä valoja. Hitto, että elämä hymyili auvoisesti. Kaksi isoa miestä kaasutteli kotiin silmät onnesta ja riemusta hehkuen, ainakin minä tein niin.