Eero

Pyöritän pientä hyvin erikoistunutta suunnittelutoimistoa. Minulla oli itseni lisäksi töissä vain yksi talouspuolen asioista ja muusta käytännön elämästä vastaava rouva, Taina. Homma pyöri näin ihan hyvin, mutta joskus olen palkannut hyvää hyvyyttäni myös työharjoittelijan, jotta tällainen opiskelija pääsisi käytännön tasolla tutustumaan alan kehitysnäkymiin.

Nyt melkein kolme vuotta sitten tulin ahneuksissani ottaneeksi ylimääräisen projektin, joka minusta riippumattomien, tavanomaisten viivästysten ansiosta alkoi mennäkin tietysti pahasti päällekkäin erään toisen työn kanssa. Taina sanoi, että tarvitsin apua. Huhtikuun lopulla tunnustin sen viimein. Mutta en halunnut mitään ensimmäisen vuoden opiskelijaa, vaan jonkun joka todella tuntee tätä minun alaani ja pystyy edes jonkin verran itsenäiseen työskentelyyn. No, eipä hätiä mitiä, kilauta kaverille, Taina nauroi. Ystäväni, muinainen rakastettuni ja opiskelutoverini Juuso kouluttaa tulevia insinöörineroja.

- Minulla on just sinulle sopiva kaveri, josta olen jo ollut aikeissa soittaa sinulle, Juuso innostui. – Hän sommittelee juuri diplomityönsä aihetta ja on kulkenut jo pari kuukautta ympäriinsä sinun väikkärisi kainalossa.

- Miten kukaan järkevä teekkari voi olla kiinnostunut niin spesifistä jutusta?

- Älä leiki vaatimatonta, kun et kerran ole. Saako siitä hommasta tehtyä diplomityön?

- Saa hyvin. Ja myöhemmin vaikka väitöstutkimuksen. Siinä on niin kiinnostavia ongelmia, että sen takia sen otinkin.

- Sinun pitäisi olla täällä tutkijana.

- Joo joo ja kitua köyhyydessä sinun laillasi. Mikä sen tyypin nimi on?

- Tuomas. Tyypin homoudesta en kyllä mene takuuseen.

- Haista. Tätä hommaa ei tehdä kyrvällä. Tähän sopii vaikka nainen.

- Tämä on kyllä ihan mies, vaikka sen kyrvästä en menekään mitään sanomaan. Pyydänkö soittamaan?

- Joo ja mahdollisimman pian.

Tämä Tuomas soitti jo iltapäivällä. Hänellä oli miellyttävän miehekäs ääni, vaikka häntä tuntuikin vähän jännittävän. Pyysin häntä lähettämään saman tien sähköpostilla henkilötietoja ja pohdintoja itseään kiinnostavista, tarjoamaani työhön liittyvistä teemoista. Ne tulivat jo parin tunnin päästä. Hän on minua vain viisi vuotta nuorempi – olen kolmekymmentäyksi – ja oli syntynyt näköjään maaseutupaikkakunnalla. Hänen analyyttiset mietiskelynsä vakuuttivat minut heti. Hän tajusi olennaisen aivan täydellisesti, oli poikaparka tosiaan tainnut tankata perusteellisesti väitöskirjaani. Koska en kuitenkaan halunnut palkata ketään jututtamatta kaveria silmätysten – näin pienessä puljussa henkilökemioiden on toimittava ehdottomasti -, soitin hänelle ja sovin haastattelun seuraavaksi iltapäiväksi.

Tuntia ennen sovittua tapaamista Taina hätisti minut leipomoon ostoksille, sämpylöitä ja leivokset. Itse hän kattoi vaatimattomista tarpeistamme tyylikkään kahvikattauksen. Hän hössötti minulle puoliäkäisenä:

- Katsokin, että käyttäydyt siivosti!

- Mikä sinua vaivaa? Ainahan minä.

- Just joo. Me tarvitsemme apua siis todella. Ja jos tämä jo valmiiksi tuntui sinusta ja Juusosta sopivalta, niin älä, herra jumala, pelästytä sitä heti tiehensä omituisilla tempauksillasi!

En minä nyt mielestäni niin kumman omituinen ole. Naiset vain höseltävät turhista ja pitävät ihan tavallisia miesten tapoja huonona käytöksenä.

Tuomas tuli viisi minuuttia etuajassa – ensimmäinen hyvä merkki. Mutta, voih, hänellä oli puku päällä, tumman harmaa, paita ja kraka, kiiltävät kengät. Taina siristi minulle silmiään uhkaavasti ja muikisti suutaan, mistä tiesin, etten saa purskahtaa nauruun. On minullakin puku toimiston vaatekaapissa, asiakastapaamisia varten. Muuten minulla on yleensä risaiset farkut, bootsit, t-paita tai college ja ehkä nahkaliivit. Kaupungilla asioillakin minulla on yleensä nahkatakki. Mieliasentoni töissä on tuolilla löhöäminen jalat pöydällä, ja kun ajattelen, kaivelen muniani tai rehkin kuntolaitteilla. Taina on uhannut videoida sen kaiken ja laittaa kotisivullemme otsikolla ’Nero työssään’.

Myönnettäköön, että puvusta huolimatta Tuomas oli näyttävän näköinen. Hän on minun kokoiseni, leveäharteinen ja solakka, vaalean siniset mutta tummaripsiset silmät. Tumma tukka oli leikattu jenkkisotilaan tapaan päältä lyhyeksi pystyksi ja muualta sängelle. Omakin tukkani on korvien päältä ja niskasta lyhyt, mutta päälaella vaaleat kiharat liehuvat tuuheana puskana.

Tuomaksen kädenpuristus oli jämäkkä. Tainalle hän hymyili kuin aurinko. Sen sijaan minua hän katsoi hieman hermostuneen oloisena niin, että kirosin mielessäni, mitähän se Juuso oli taas mahtanut minusta laverrella. Pelotellut tietysti. Ainakin Tuomas teititteli minua ja Tainaa.

Kun kahvittelimme, Tuomas vastaili kysymyksiini asiallisesti ilman takelteluja. Hän vaikutti todella fiksulta niin, että puolen tunnin kuluttua olimme jo täysin uppoutuneita innostuneeseen keskusteluun niistä kysymyksistä, jotka olivat uudessa projektissa keskeisiä. Emme edes huomanneet, kuinka vaihdoimme sinutteluun. Vein hänet omaan huoneeseeni, ja tutkimme projektin papereita päät yhdessä. Hän pystyi melkein heti esittämään oikeita kysymyksiä ja heittämään omia ehdotuksiaan. Olin haltioissani, tämä kaveri oli oikeasti älykäs – niin ja tuota… komea.

Neljältä Taina kurkkasi huoneeseen ja sanoi miehensä Markun, serkkuni muuten, tulleen jo hakemaan häntä. Sitten hän paukautti iloisesti Tuomakselle järkyttävän ison summan, jonka aioimme kuulemma maksaa hänelle palkkana kuukaudessa. Minun tukkani nousi pystyyn, silmät lensivät päästä ja suuni ähkäisi tukahtuneesti. Juoksin Tainan perässä eteiseen. Moikkasin ohimennen Markkua ja tarrasin hänen vaimonsa käsivarteen.

- Taina, mitä sinä meinaat! Minä mene konkurssiin, kähisin tuskissani – olen välillä vähän saita.

- Et mene. Otat projektista tällä kertaa itsellesi vain pikkuisen vähemmän. Ja vakavasti puhuen, Eero, katsoin äsken silmiäsi ja innostustasi, kun te puhuitte. Siitä tiedän, että tuo kaveri tuolla on juuri sitä, mitä sinä tarvitset. Hänestä tulee sinulle loistava vakituinen partneri, jos nyt et munaa itseäsi.

- Onko minulla varaa maksaa semmoista palkkaa?!

- Ainahan voi myydä Harley-Davidsonisi, Taina tahallaan kidutti minua.

- Niin köyhä en ole koskaan!

- No niin, homo, päästähän se vaimoni käsi. Et sinä sillä mitään tee, ja meidän täytyy hakea lapset, Markku virnuili ja vei minulle ilkikurisesti hymyilevän vaimon mennessään.

Markku on ainoa hetero, jolta siedän tuollaista vittuilua, sillä minä pidän hänestä oikeasti. Palasin takaisin huoneeseeni. Tuomas katsoi minua huolestuneena:

- Tuota, onko ongelmia? Kyllä minulle vähempikin palkka riittää.

- Ei! Taina on päätöksensä tehnyt. Siihen tyydymme. Mutta jumalauta, jos kolmen kuukauden päästä et vastaa niitä rahoja, niin lennät ulos tuo kraka niskassa viipottaen.

- Aha. No, jos täällä on meno niin vauhdikasta, lienee parasta jättää solmio kotiin, hän hymyili ujosti huvittuneena.

- Niin on. Pukua voit säilyttää tuolla vaatekaapissa asiakastapaamisia varten. Muuten en katsele tässä puljussa hetkeäkään pukupellejä. Ja kun pääset projektista perille, odotan sinun työskentelevän itsenäisesti. Minä teen kuitenkin lopulliset päätökset. Jos olet eri mieltä, perustelujesi on oltava aukottomat.

- Selvä, pomo. Ehdot ovat nieltävissä.

- Hyvä. Koska pystyt aloittamaan?

- Huomenna.

- Kahdeksalta on aamukahvipalaveri.

Sovimme vielä, että järjestämme ensi tilassa Juuson kanssa tapaamisen, jossa mietimme, miten kytkemme hommaan sen diplomityön. Tuomas lähti. Katsoin hänen leveää selkäänsä ja tiukkana pyöristyviä pakaroita, siis sen minkä niistä nyt puvuntakin helman alta pystyi aavistamaan. Olin tyytyväinen tähän tyyppiin, vaikka homotutkani ei värähtänytkään kuin ehkä nopeasti häipyvissä päiväunissani. Hän sentään ’tuoksui’ mukavasti mieheltä.

Aamulla kulmakarvani kohosivat aavistuksen. Tuomaksen tyyli oli vaihtunut lähes omani kaltaiseksi, nahkatakki, mustat farkut ja lenkkarit. Hymyilin mielessäni tyytyväisenä. Hän näytti niin paljon paremmalta kuin puvussa. Kahvipöydän ääressä me Taina mukaan lukien suunnittelimme päivän ohjelman. Koko päivä varattiin Tuomaksen sisäänajoon talon tapoihin. Se jäi Tainan huoleksi. Itse vaadin saada uppoutua toiseen projektiini kaikessa rauhassa, mutta sitä ennen järjestimme Tuomakselle työpisteen kahvihuone-arkistomme takaseinälle. Siellä työharjoittelijat olivat ennenkin puuhastelleet. Se vain tarkoitti, että juoksumatto ja painot piti siirtää minun huoneeseeni.

- Kuntoiletko täällä työn ohessa, Tuomas uteli vähän ihmeissään.

- En. Nämä ovat minun ajatteluvälineitäni. Kun törmään ongelmaan, joka ei ratkea saman tien, ryhdyn rehkimään.

- Täällä saa tottua jatkuvaan puuskutukseen, kun Eero ajattelee niin raskaasti, Taina ilkkui.

Nenääni nyrpistellen lähetin heidät ostamaan uutta tietokonetta, sillä arvelin, etteivät vanhan tehot riitä nuorelle teekkarille eivätkä tainneet vastata kyllä työn vaativuuttakaan. Heidän poissa ollessaan keräsin uuden projektin paperit ja laskin ne Tuomaksen pöydälle, niistä sopi aloittaa.

Olin uppoutunut vanhan työni laskelmiin työnarkomaanin intohimolla, kun kuulin heidän palaavan ja puuhailevan keskenään iloisella mielellä. Vaikka olen todella hyvä keskittymään hommiini tarvittaessa jopa keskellä vilkasta toria, niin nyt höristelin korviani vähän väliä. Ponnistelin, etten olisi mennyt heidän seuraansa. Toisaalta todistelin itselleni, että olisi ihan normaalia seurata uuden työntekijän alkuunpääsyä ja rohkaista häntä. En ymmärtänyt, miksi en halunnut tehdä niin nyt, miksi välttelin heitä. Ehken halunnut paljastaa sitä levottomuutta, jonka Tuomas minussa herätti. Ehkä olisin varomattomasti ryhtynyt ’tyrkyttämään’ itseäni.

Töitä en vain saanut enää tehtyä. Lähetin kuitenkin Juusolle sähköpostin, että olin palkannut Tuomaksen ja pyysin ehdottomaan päivää kolmenkeskiselle palaverille aiheena se diplomityö. Sitten istuin vain jalat pöydällä ja kaivelin muniani – miettimättä silti työongelmia. Ajatukseni harhailivat välillä Tuomakseen välillä muistelemaan opiskeluaikaa ja seksiä Juuson kanssa. Lopulta ärsyynnyin itseeni, tempaisin collegen pois ja aloin rehkiä painojen kanssa. Tein vain suhteellisen kevyitä sarjoja, mutta silti ihailin lihasteni työskentelyä. Puuskutin juuri penkillä selälläni, kun ovi avautui ja Tuomaksen hyväntuulinen komea pää kurkkasi sisään.

- Hei, ajattelimme lähteä syömään… tuota… Tuletko mukaan, hänen äänensä vaimeni loppua kohden ja silmät tapittivat paljasta ylävartaloani.

- Käyn myöhemmin. Menkää te vain, huohotin.

Hän sulki oven. Nousin ylös ja kaivoin työpöydän alalaatikosta ennestään likaisen pyyhkeen. Kuivasin hikeä. Olivatko Tuomaksen silmät välähtäneet? Ehkä vähäinen kiiman häivähdys? Mitä vittua minä oikein ajattelen, kirosin itseäni! Rupeanko minä himoitsemaan alaistani? Naurettavaa! Eihän tuo jätkä ole edes homo. Eihän? On se silti hyvännäköinen, siis noin niin kuin heteroksi. Lopeta, idiootti! Lähdin kantakuppilaani ja söin ison salaatin.

Kun palasin, muutkin olivat jo tulleet. Taina sanoi, että Markku oli soittanut ja perunut työmatkan takia meidän huomisen sulkapallopelimme. Olin jo toista vuotta käynyt Markun kanssa sulkapalloilemassa torstaisin kuudelta heidän vieressään olevalla hallilla. Harmistuin peruutuksesta. Sitten vilkaisin kulmieni alta Tuomasta. Olisikohan tuosta? Onko sopivaa kysyä ehti ensimmäisenä työpäivänä?

- Sinä. Oletko pelannut koskaan sulkapalloa?

- Minä? En, en koskaan, Tuomas hämmästyi.

- Haluatko kokeilla? Huomenna olisi mahdollista. Siis, jos sinulla ei ole muuta menoa?

- Ei minulla mitään tärkeää. Mutta minulla ei ole mailaa.

- Minä hoidan välineet. Lähdemme suoraan täältä puoli kuudelta.

- Menee ylitöiksi, Taina protestoi minulle. – Älä heti ala rasittaa uutta ihmistä!

- Ei minua haittaa. Noissa papereissa on riittämiin kiinnostavaa tutkimista, Tuomas hymyili hänelle.

- Hyvä, murahdin ja sulkeuduin taas huoneeseeni.

Tunsin levotonta kiihtymystä. Tyyppi suostui! Hienoa. Niin mutta entä jos hän tekikin sen vain siksi, ettei kehdannut sanoa ei uudelle pomolle? Äh, älä ala sekoilla, mies. Mitä sillä väliä, miksi suostui. Peli on vain peli, ei kannata kytkeä siihen monimutkaisia ihmissuhde- ja iskukuvioita. Pyörittelin edelleen töitä saamatta mitään aikaiseksi. Juusolta oli tullut sähköposti, jossa hän ehdotti pyytämääni palaveria kahden viikon päähän ja kutsui sitten minut syömään yhdessä miehensä kanssa uuteen ravintolaan perjantai-iltana. Vastasin suostuvani. He olivat mukava pari ja parempi heidän seurassaan kuin yksin kalu kourassa.

Iltapäivän kahvipaussilla kyselin Tuomaksen ensi tuntemuksia. Hyvin kuului sujuvan ja hän oli päässyt jo antamieni papereidenkin kimppuun. Taina oli kirjannut hänen henkilötietonsa, antanut avaimet ja perehdyttänyt hänet turvajärjestelmiimme, jotka ovat pikkuisen kimurantit, kun pelkään tietovuotoja. Tuomas tuntui hehkuvan jännittynyttä innostusta, niin kuin kaikki ensi alkuun uudessa työpaikassaan. Se tuntui minusta mukavalta, ja tulin itsekin hyvälle tuulelle.

Lähdin töistä viimeisenä. Ajelin kaupan kautta kotiin. Kävin lenkillä ja suihkun jälkeen laitoin ruokaa. Myhäilin koko illan ja mietin, miltä Tuomas mahtaisi huomenna näyttää vähemmissä vaateissa, kun olisimme pelaamassa. Vähän toruin itseäni, kun antauduin sellaisiin kuvitelmiin viattoman poikarukan suhteen. Viaton? Höh, tuskinpa vain, melkein saman ikäinen kuin minä enkä minä ainakaan voi kovasti kehua viaton olevani, himokas pervo pikemminkin. Sitten herkuttelin ajatuksella, että hän parhaillaan kotonaan runkkailisi ja kuvittelisi minua yläosattomana painoja nostelemassa. Missähän hän mahtaa asua? En tullut katsoneeksi niitä henkilötietoja. Mikä helvetti minun päätäni oikein vaivasi? En ollut koskaan aiemmin menettänyt mielenrauhaani loppujen lopuksi tuntemattoman kaverin takia. Niin mutta kun Tuomas… äh!