Hans

Heinäkuu sujui töissä kiireen merkeissä. Kaikkialla tehtiin heinätöitä ja pian sen jälkeen valmistauduttiin viljojen korjuuseen. Heti töistä päästyäni menin Jussin tilalle auttamaan.

Sinä kesänä opin paljon maataloudesta ja se alkoi jotenkin kiehtoa kaupunkilaispoikaa. Näin toki myös sen huonot / riskialttiit puolet, riippuvuuden sääolosuhteista ja sitä kautta epävarman toimeentulon, sidonnaisuuden parhaaseen loma-aikaan ja karjanhoito vaati samat työt viikonloppuisin kuin arkena . Silti tähän ympäristöön liittyvä vapaus, tietty kiireettömyys ja luonnon läheisyys tekivät minuun vaikutuksen.

Koitti syksy ja oli aika palata kaupunkiin aloittelemaan opintoja. Jussi tuli aluksi asumaan meille.

Minulla oli tilava huone, joten oli luonnollista, että tarjosin hänelle mahdollisuuden kämppään kunnes hän löytäisi oman opiskelija-asunnon, jos sitä haluaisi. Kävimme yhdessä ilmoittautumassa yliopistolla ja tutustumassa kaupunkiin. Luentomme olivat melko lähekkäin niin, että kuljimme useimmiten samaa matkaa.

Ensimmäisten viikkojen luentoni olivat melko tuttuja kouluajoista, mutta sitten alkoi tulla paljon uutta asiaa, joka vaati myös kotona lisäopiskelua ja harjoitusten tekemistä. Jussilla oli myös kotitehtäviä kiitettävästi, joten usein iltaisin istuimme kumpikin kirjoihimme syventyneinä ja huoneessamme vallitsi poikkeuksellinen hiljaisuus. Äitini joskus oikein ihmetteli, mitä ne pojat siellä tekee, kun ei mitään ääntä kuulu. Vastasin, että olemme jo oppineet lukemaan hiljaa itseksemme. Viikonloppuisin sentään meillä oli vapaata. Silloin kävimme elokuvissa ja baareissa.

Osakuntatouhut eivät meitä juuri kiinnostaneet. Joskus harvoin kävimme sielläkin bileissä, mutta meno oli mielestämme niin omituista, ettemme siitä innostuneet. Esimerkiksi tupakan savu yleisissä tiloissa oli niin sankka, että silmiä kirveli ja kävi henkeen. Jälkeenpäin kaikki vaatteet haisivat ällöttäville eikä tuuletus auttanut – ne piti pestä. Mehän emme Jussin kanssa tupakoineet, joten savu oli meille myrkkyä.

Syksyn aikana kävimme muutamana viikonloppuna vielä Jussin kotona. Autoimme mm. perunan nostossa ja kyntötöissä. Sadonkorjuujuhlat pidettiin sitten kun kaikki työt oli saatu valmiiksi. Vanhempanikin olivat mukana. Juhla oli kuin vanhan ajan suuret pidot. Pöytä notkui erilaisista ruoista, joista suurin osa oli oman tilan tuotteita. Loppuillasta, kun tunnelma oli korkeimmillaan, en voinut välttyä kuulemasta vanhempiemme keskustelua, jossa kumpikin osapuoli kehui toistensa poikia. Tiesimmehän me, että olemme ns. ”kunnollisia poikia ” . Meillä molemmilla oli päämääränä suorittaa opinnot mahdollisimman pian valmiiksi ja päästä sitten oikeisiin töihin ja tienaamaan. Olimme kumpikin ottaneet opintolainaa pankista. Sitä sai melko vähän, mutta korko oli pieni ja laina oli valtion takaama. Mitään opintotukea tai asumistukea opiskelijoille ei siihen aikaan tunnettu. Onneksi saimme kuitenkin asua vanhempieni luona – ruokakustannuksiin osallistuimme.

Kesätöistäni oli jäänyt vähän rahaa säästöön, joten ei tarvinnut venyttää jokaista markkaa (Huom! mk).Toisaalta ei ollut myöskään sellaisia menoeriä kuin kännykkälaskut, nettiliittymämaksut, ei tarvinnut olla joka ilta tapaamassa kavereita tai vuokrata videoita, käydä diskoissa jne. Elämä oli hyvin yksinkertaista ja nykymenoon verrattuna melko vaatimatonta. Mutta uskallanpa väittää, että se oli myös paljon onnellisempaa aikaa.

Joululoman Jussi vietti vanhempiensa luona ja minä kotona. Se oli elämäni siihen asti pisin joululoma. Tuntui kovin yksinäiseltä – jotenkin masennuin. Vanhempanikin sen huomasivat.

Äitini tuli joulupäivän iltana huoneeseeni juttelemaan. En jaksanut oikein innostua keskustelemaan.

Sain kuitenkin sanotuksi, ettei ole oikein mitään tekemistä, kun Jussikaan ei ole täällä. Äiti vähän ihmetteli, miten paljon Jussi minulle merkitsi. Vastasin sitä itsekin mukamas ihmetteleväni vaikka hyvin tiesin rakastavani häntä. Äiti katsoi pitkään surullisiin silmiini ja nyökkäsi : ”Taidat pitää kovasti Jussista ? ” – ”Niin pidän ” ja kyyneleet tulvahtivat silmiini. En nähnyt mitään, mutta tunsin kuinka äiti otti minut hellään halaukseensa. Hän ymmärsi minua ja tulkitsin halauksen hiljaiseksi hyväksymiseksi.

Seuraavana aamuna olin varhain aamiaispöydässä. Olin laittanut aamiaisen valmiiksi kun vanhempani saapuivat. Hääräsin vielä hellan ääressä. Isä tuli viereeni ja laski kätensä olalleni. Hätkähdin ja ajattelin, että nyt tulee sanomista. Isän käden ote olallani oli kuitenkin lempeä ja kasvojen ilme samoin. –” Pidä sinä poikani hyvää huolta siitä Jussista”, hän sanoi ja rutisti minut tukevaan halaukseen. Suuri kivi putosi sydämeltäni. Tunsin vapautuvani kahleista, joita suhteemme salailu oli minuun kietonut. Silloin tunsin samaa riemua kuin lapsuuden jouluina, kun olin saanut jonkin oikein mieluisan joululahjan. Vanhempieni tuki oli tämän joulun paras lahja !

Aamiaisen jälkeen soitin Jussille niin kuin olin tehnyt lähes joka päivä. Kerroin vanhempieni nyt tietävän meistä ja innostuksesta päätellen Jussi arvasi heidän reaktionsa. Jussi lupasi kertoa omille vanhemmilleen vielä samana päivänä. En uskonut, että hekään järkyttyisivät uutisesta, koska olimme aina olleet Jussin kanssa parhaat ja erottamattomat ystävät. Jussi soitti minulle illalla ja kertoi, että hyvin oli mennyt. Jussin isä oli ollut uutisesta hieman pettynyt, mutta tyytyväinen siihen, että Jussin rakastettu olin minä eikä joku aivan vieras. Se juttu varmaan pehmensi molempien isien asenteita.

Loppiaisen jälkeen Jussi taas palasi kuvioihin. Vanhempani ottivat hänet vastaan avosylin onnitellen. Olimme kumpikin helpottuneita kun ei enää tarvinnut varoa joka sanaansa tai tekoaan.

Rakastelimme kotona aina kun vanhempani eivät olleet paikalla.

Kevätlukukauden opiskelu sujui kuin siivillä. Meidän molempien tentit meni läpi hienosti.

Viikonloppuisin kävimme yhdessä ulkona elokuvissa ja baareissa, muttemme ”juopotelleet”. Harrastimme lenkkeilyä yhdessä, talvella hiihdimme.Myöhemmin keväällä suunnittelimme taas kesätöitä. Minulle oli jo edelliskesän kokemusten perusteella paikka tiedossa osuuskauppaan. Jussi halusi myös työpaikan, josta voisi tienata rahaa seuraavaa talvea silmällä pitäen. Hän pääsi kuntaan töihin tien rakennustyömaalle, jota urakoi ulkopuolinen firma.

Toukokuun lopussa muutimme taas maalle. Minä menin mökille ja Jussi kotiinsa.Tosin Jussi vietti yöt kanssani mökissä. Työni osuuskaupassa oli nyt jo vähän erilaista kuin edelliskesänä. Olin enimmäkseen myymälän puolella ja sain osallistua vaativampiinkin tehtäviin.

Jussi oli aluksi apumiehenä, mutta sai nopeasti siirron kuljetusporukkaan kuorma-auton rattiin. Hänellä oli paljon ylitöitä, joista kertyi myös hyvät korvaukset. Melko raskas ruumiillinen työ näkyi pian myös hänen vartalossaan. Talven aikana ennen niin lihaksikas vartalo oli solakoitunut, mutta nyt taas lihakset pullistelivat ennallaan. Sain nauttia niiden pehmentämisestä hieromalla iltaisin usein saunassa tai suihkun jälkeen sängyllä. Usein tein hänelle rentouttavan kokovartalohieronnan, jonka päätteeksi rakastelimme joskus rajusti ja joskus hellästi.

Viikonloppuisin ja joskus iltaisin autoimme Jussin kotitalon töissä. Kun Jussi oli ylitöissä, menin yksin auttamaan hänen vanhempiaan. Olin heille kuin toinen poika. Jussi oli heidän ainoa lapsensa.

Oli tosi mahtavaa tuntea kuuluvansa siihen perheeseen.

Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna Jussi kertoi minulle olevansa jo aivan uupunut työhönsä. Ylitöitä oli ollut paljon, yöunet olivat vähäiset, ruokailu oli jäänyt heikoksi. Häntä väsytti kovasti jo puolilta päivin. Iltaisin hän ei jaksanut valvoa kanssani kuin ennen. Olimme suunnitelleet lähtevämme vielä kerran sille kalareissulle. Lauantaina pakkasimme tavarat veneeseen. Soudin saareen. Jussi näytti väsyneeltä ja kalpealta istuessa peräpenkillä. Saaressa touhuilin teltan ja nuotion kanssa yksin ja Jussi katseli vierestä. Emme lähteneet ongelle. Nuotiolla paistoimme ruoat ja naukkailimme pari olutta. Juttelimme menneistä lapsuuden kesistä ja muistelimme niitä haikeudella. Menimme aikaisin nukkumaan. Jussi oli nyt niin väsynyt, ettemme edes rakasteleet. Pidin häntä hyvänä ja hän nukahti nopeasti syleilyyni. Yö meni rauhallisesti. Aamulla heräsin virkeänä ja laitoin aamiaisen nuotiolla. Menin herättämään Jussia. Hän jaksoi nousta ylös, mutta oli edelleen omituisen väsynyt. Ajattelin sen johtuvan liiasta ylityöstä. Vietimme päivän lekotellen auringossa. Jussi jopa innostui panemaan mua oikein kunnolla. Se tuntui jotenkin erityisen hyvältä.

Jälkeenpäin makoilimme lähekkäin toisiamme hyväillen.

Jussi otti puheeksi väsymisensä. Hän oli tuntenut sitä jo jonkin aikaa. Vaikka hänen pitäisi olla hyvässä fyysisessä kunnossa, häntä väsytti jatkuvasti.Lisäksi hänellä oli selittämättömiä kipuja selässä. Väitin sen vain johtuvan niistä ylitöistä ja auton ratissa istumisesta. Jussi ei sitä selitystä hyväksynyt. Hän tunsi olevansa SAIRAS ! Usein iltaisin oli ollut kuumeen tuntua. Kun katselin häntä tarkemmin, oli tunnustettava, että hän oli selvästi kalpea. Nyt minäkin huolestuin. Siihen aikaan AIDS:sta ei oltu vielä kuultukaan. Suuri huoli painoi mieltäni. Olin kuullut kaikenlaisista taudeista kuten sokeritaudista, jossa aluksi väsyttää aivan hirveästi ja sitten laihtuu ja janottaa ja kusettaa, mutta Jussilla ei ollut muita oireita kuin väsymys . Sunnuntaina lähdimme jo lounaan jälkeen pois. Sovimme, että menemme Jussin vanhempien juttusille heti.

Jussin isä soitti kunnanlääkäri tuttavalleen vielä samana iltana. Jussi pääsi vastaanotolle heti maanantai aamuna ja suoraan verikokeisiin. Iltapäivällä hän oli jo matkalla sairaalaan. Jussi soitti minulle töihin ennen lähtöään: ”leukemiaepäily”.

– Mikä se sellainen leukemia on?

– Kuulemma jokin veritauti, joka pitää varmistaa vielä lisätutkimuksilla.

- Paraneeko siitä?

- No kunhan ensin tutkivat, onko se sitä, sanoi Jussi toiveikkaana.

Lopun päivää olin aivan poissa tolaltani. Hädin tuskin pystyin hoitamaan työni. Heti työn jälkeen ajoin suoraan sairaalaan eli kotikaupunkiini. Jussin löysin syöpäosastolta. Järkytyin ja lamaannuin.

Miten pystyisin kohtaamaan Jussin. Avasin arastellen hänen huoneensa oven. Minut nähdessään Jussi ilahtui. Sairaalan vaatteissa hän näytti entistä kalpeammalta. Hänellä oli tiputuspullo sänkynsä päässä ja siitä letkut käsivarteen. Uskalsin halata Jussia kunnolla, koska huoneessa ei ollut muita.

Kun olimme tarpeeksi rauhoittuneet, Jussi kertoi, että leukemia-diagnoosi oli varmistunut luuydinpunktion jälkeen. Se tietää pitkiä ja rankkoja hoitoja eikä tiedetä selviääkö siitä.

Tunsin Jussia kohtaan suurta sääliä, mutta samalla myös syvää rakkautta. Osa säälistä oli tietenkin itseeni kohdistuvaa, koska alitajuntaisesti pelkäsin menettäväni Jussin.Sen illan vietimme myöhään yhdessä sairaalassa. Keskustelimme menneistä, miten hienoja hetkiä meillä olikaan ollut. Toki yritimme sillä epätoivon hetkellä löytää myös tulevaisuudesta jotain valoisaa. Enää oli pari viikkoa jäljellä minun kesätöitäni – sitten voisin olla Jussin tukena muutaman viikon ennen opiskeluiden alkua.

Yövyin kaupungissa ja ajoin vasta aamulla töihin. Nyt olin jo vähän rauhallisempi ja hoidin työni normaalisti. Heti vuoroni päätyttyä ajoin suoraan sairaalaan. Jussin hoidot olivat alkaneet ja hänet oli eristetty ulkomaailmasta, koska hänen vastustuskykynsä oli heikentynyt. Sen vuoksi kaikkia vierailuitakin piti välttää. Näin hänet vain ikkunan takaa. Hän näytti hyvin väsyneeltä, mutta moikkasi minua nostamalla kättään. Hoitaja kertoi, että seuraava viikko on rankka.Silloin ei voi päästää ulkopuolisia hänen luokseen, mutta ikkunan takaa voi tulla tervehtimään. Se oli myös minulle raskasta. Jussi oli niin heikkona, ettei jaksanut puhua puhelimessakaan. Kävin kuitenkin joka päivä häntä tervehtimässä.Käyntini olivat häntä kuulemma ilahduttaneet.

Lopulta 2 viikon kuluttua pääsin häntä tapaamaan. Jussi oli kalpea ja laihtunut paitsi, että kasvot olivat pyöristyneet ja pöhöttyneet. Hiukset olivat lähteneet lähes kokonaan. Onneksi olin käynyt joka päivä häntä katsomassa, joten muutos ei ollut niin järkyttävä. Nyt Jussin vastustuskyky oli sen verran palautunut, että huoneeseen saattoi päästä ulkopuolisetkin. Kuitenkin minun piti pukeutua suojatakkiin ja laittaa kasvosuojus ja myssy päähäni. Pitkästä aikaa sain pitää Jussia edes kädestä.

Sekin tuntui lohduttavalta. Hänellä oli edelleen useita tiputuspulloja ja lääkkeitä meni suoraan suoneen monella koneella. Minua tilanne alkoi jo pelottaa. Jussi suhtautui kuitenkin hoitoihin luottavaisesti. Ne olivat hänen ainoa toivonsa pelastumisesta. Jussi puhuikin niistä jo kuin ammattilaiset . ”Jätti-metot, syklot ym.” minulle täysin oudot nimitykset.

Jussi alkoi vähitellen toipua ja pääsi sitten viimein sairaalasta kotiin.Hänellä hoidot jatkuivat kuitenkin useina jaksoina, joiden aikana kunto meni aina huonoksi. Ihmettelin, kuinka monta kertaa hän jaksaa tuota menoa.Joka jaksolla aina pelkäsin lopun tulevan. Hän ei pystynyt jatkamaan opiskeluita ja minunkin tarmoni oli uupunut. Kävin luennoilla, mutta tentit menivät huonosti.Reputin usaesti ja jouduin uusintoihin. Jouluun mennessä sain kuitenkin kaikki vaadittavat suoritetuiksi.

Juuri ennen joulua Jussilla oli ollut taas yksi hoitojakso. Hän pääsi jouluksi kotiin. Hänen vanhempansa pyysivät minua heille joulun viettoon Jussin tueksi. Onneksi olin säästynyt syksyn flunssa-aallolta ja tunsin itseni edelleenkin terveeksi. Saatoin siis vastata kutsuun myöntävästi.

Kun sitten näin Jussin makaavan sängyssään kalpeana ja laihtuneena entisestään olin pudota polvilleni. Tajusin, miten rankkoja hoidot voivat olla. Nyt todella pelkäsin. Jussi puhui vain hiljaisella kuiskaavalla äänellä. Hän jaksoi vaivoin nostaa kätensä halatessani häntä. Yritin parhaani mukaan peitellä järkytystäni ja jutella tavallisella äänellä jokapäiväisistä asioista. Mutta jaksoiko Jussi kuunnella? Olikohan hänet päästetty liian aikaisin kotiin? Jutustelin Jussille opiskeluun liittyviä asioita vaikkei hän vastaillutkaan, mutta mykkänä oleminen tuntui minusta vielä kammottavammalta. Pian hän nukahti. Hengitys oli tasaista ja helppoa. Istuin vuoteen äärellä hetken ja menin sitten hänen vanhempiensa luo.

Jussin isä pyysi minut sivummalle ja alkoi kertoa Jussin tilanteesta. Hän oli saanut nyt viimeisen rankan hoidon. Jos sen jälkeen tauti ei ole lähtenyt paranemaan, ei ole mitään enää tehtävissä. Tilanne oli ollut alusta pitäen huono. Jussi kuului korkean riskin ryhmään ja lääkityksen teho oli siihen asti ollut kehno. Nyt ei voitaisi kuin toivoa parasta. Minulle selvisi tilanteen vakavuus ja olin kiitollinen, että olin saanut tulla tänne jouluksi. Vanhemmat valvoivat vuorotellen Jussin vierellä taukoamatta. Minäkin sain kyllä jakaa heidän vuorojaan. Sinä jouluna ei jaettu lahjoja – odotettiin kylläkin lahjoista tärkeintä : Jussin paranemista. Vähitellen hänen tilansa koheni. Hän jaksoi keskustella ja kuunnella juttujani päivä päivältä yhä pidempään. Ruokahalut paranivat. Toiveikkuutemme lisääntyi samassa suhteessa.

Uuden vuoden aattona ajattelimme ampua yhden raketin. Olimme valmistelleet pienimuotoista juhlaakin. Olimme kaikki melko väsyneitä ja otimme jokainen pienet iltapäiväunet. Makailin sohvalla Jussin huoneessa. En ollut kunnolla nukahtanut vaan jonkinlaisessa horroksessa kun huomasin Jussin istuvan vieressäni. Hän kumartui ylleni, otti kaulasta kiinni ja painoi poskensa poskelleni kuiskaten korvaani : ”Hyvästi rakkaani, pidä huolta vanhemmistani ja itsestäsi, minun on nyt hyvä olla”. Lause säikähdytti minut ja olin salamana hereillä. Nousin istumaan. Jussi ei istunut vierelläni vaan nukkui sängyssään. Hengitys oli pinnallista ja katkonaista. Ryntäsin noutamaan hänen vanhempansa. Palatessani Jussi hengitti enää muutaman kerran. Polvistuin lattialle hänen vierelleen ja pitelin häntä kädestä. Hänen vanhempansa tulivat viereeni alistuneina. Isä laski kätensä olalleni lohduttaakseen minua, joka nyyhkin siinä ujostelematta. He olivat ehkä valmistautuneet Jussin lähtöön paremmin kuin minä vaikka se heillekin oli tuskallinen hetki.

Viivyimme siinä ainakin tunnin. Vanhempien lähdettyä omaan huoneeseensa annoin itkun tulla kunnolla ulos. Kun lopulta rauhoituin, painoin suukon Jussin poskelle ja kuiskasin pitäväni hänen vanhemmistaan huolta tietämättä, mitä se vielä elämälleni merkitsi. Katsoin vielä hetken Jussin kalpeita kasvoja. Niiden iho oli läpikuultava ja hieman kellertävä. Kasvoilla ei ollut merkkiäkään niistä kärsimyksistä, joita hän sairastamisen aikana oli kokenut. Ilme oli hyvin levollinen ja huulilla oli lempeä hymy ikään kuin hän olisi juuri tavannut hyvän ystävän. Hain kamerani ja otin muutamia kuvia Jussista. Kolmisin sitten peittelimme Jussin valkoiseen lakanaan ja asetimme kukan hänen rinnalleen sekä sytytimme kynttilän yöpöydälle. Se ”elämän mittainen ystävyytemme ”, josta alussa puhuin päättyi tähän, mutta onneksi rakkaus jäi. Sanotaan, ettei tosi rakkaus koskaan kuole ja huomasin sen.

Vanhemmat hoitivat kaikki viralliset asiat. Saattelimme parin viikon kuluttua Jussia viimeiselle matkalle. Tilaisuus oli vaatimaton vain lähimpien omaisten ollessa paikalla. Minä ja vanhempani olimme ainoat, jotka emme olleet varsinaisesti sukulaisia. Hautajaisten jälkeen jäimme vielä viikonlopuksi mökille. Kävimme joka päivä Jussin vanhempien luona auttamassa tai ainakin juttelemassa. Minä kävin vielä Jussin haudalla ennen kotiin lähtöä yksinäni. En tiedä olinko tulossa höperöksi, mutta juttelin siinä kukkakummun äärellä Jussille ikään kuin hän olisi kuunnellut. Ainakin se rauhoitti mieltäni ja pystyin ajamaan kotiin turvallisesti.

Kevään opiskelut menivät läpi rimaa hipoen. Joka päivä Jussi oli mielessäni. Lukukauden lopulla tein sitten päätökseni. Kävin tiedustelemassa tiedekunnan vaihtoa. Halusin opiskella agronomiksi, mikä Jussistakin piti tulla. Minua oli alkanut maaseutu kiinnostaa yhä enemmän. Minulla oli tässä suhteessa onnea. Sain ikään kuin Jussin paikan. Lähdin innoissani kesälomalle mökille. Enää en mennyt kesätöihin osuuskauppaan vaan auttelin Jussin vanhempien tilalla.

Eräänä päivänä Jussin isä otti puheeksi tilan jatkamisen. Jussilla kun ei ollut sisaruksia, tila olisi myytävä kun he eivät enää jaksaisi sitä pitää. Sain ikään kuin ennakkolupauksen saada lunastaa tila sitten joskus, jos olisin vielä kiinnostunut. Silloin tunsin, että tästä asiasta Jussi oli varmasti puhunut isänsä kanssa. Myöhemmin sain tietää, että olin oikeassa. Jussi oli suorastaan pakottanut isänsä lupaamaan, ettei myy tilaa muille kuin minulle, jos sitä itse haluan.

Kului vielä vuosia opiskellessani. En pystynyt moneen vuoteen solmimaan uusia ystävyyssuhteita, koska olin henkisesti edelleen kiinni Jussissa. Minulla oli kyllä paljon hyviä opiskelukavereita, mutten ollut kiinnostunut varsinaisesti seurustelusta. En ollut kiinnostunut pojista – uutta Jussia ei ollut olemassa. Opiskelun jälkeen sain töitä kotikaupungistani. Muutin omaan asuntoon, olin mukana vapaaehtoistyössä, josta sain uusia ystäviä. Siellä tapasin Annukan, joka tuntui reippaalta, rohkealta ja sai nopeasti asiat kuntoon. Hän alkoi kiinnostua minusta samaan aikaan kuin minä hänestä. Vietimme paljon aikaa yhdessä myös tuon vapaaehtoistyön ulkopuolellakin ja niin aloimme siis seurustella. Kerroin hänelle myös Jussista ja hän tuntui ymmärtävän meitä oikein hyvin. Parin vuoden päästä menimmekin naimisiin. Nyt meillä on neljä lasta. Kaksi poikaa ja kaksi tyttöä.

Ostin Jussin vanhempien tilan, jolla nyt asumme. Nuorin tyttäremme on kolmevuotias. Aina kun käymme kirkolla kaupassa hänen kanssaan, poikkean Jussin haudalla kertomassa kuulumisia.

Nuorimmaiseni kysyi kerran : Kuka se Jussi oikein oli. Vastasin, että hän oli mun paras ystävä, jota rakastin yhtä paljon kuin häntä nyt .” Rakastatko häntä vielä?” hän kysyi .” Rakastan vieläkin ”, vastasin ja rutistin tyttöä sylissäni kyyneleitäni kuivaten.