Antti

Minun kämpillä käperryimme Hanskin kanssa sänkyyn toistemme kainaloihin. Oli jotenkin hyvä olla. Oskunkin kanssa oli sentään avattu muutaman sanan keskusteluyhteys, vaikka aika tökeröksi se nopeasti muuttui. Sitten Hanski puolestaan avasi katastrofaalisen keskustelun.

- Saitteko te puhuttua Oskun kanssa kaiken väliltänne selväksi?

- Ei niitä vanhoja, kun väkeä alkoi tulla. Mutta puhuttiin kumminkin.

- Hyvä että alkuun pääsitte.

- Joo. Jos sitä nyt voi siksikään nimittää.

- Tiedätkö, mitä olen miettinyt?

- No?

- Sä hermostut tästä, mutta koeta jaksaa kuunnella.

- Kuulostaa pahalta.

- Mä haluan, että me nostetaan tää meidän suhde vähäksi aikaa telakalle.

- Mitä, ponkaisin istumaan ja katsoin häntä kauhuissani. – Mikä nyt on? Etkö enää välitä minusta?

- Välitän. Aivan helvetisti. Mutta minusta me tarvitsemme hengähdystauon.

- En minä tarvitse. Mikä helvetti sun henkeäs ahdistaa? Ai saatana! Mä tajuan. Se on Osku! Eikö olekin? Vittu, mä tapan sen jätkän, jos se taas pilaa mun elämäni!

- Älä! Ei se niin mene. Minä… minä en vain pysty olemaan tässä suhteessa täysin sydämin niin kauan, kun se mies on tässä meidän välissä.

- Ei se ole tässä! Osku ei merkitse mitään.

- Väärin. Ole nyt viimeinkin rehellinen itsellesi tai minulle. Kuulinhan mä, miten sä kerroit siitä mulle ja näin, kuinka te katsoitte toisianne. Te rakastatte toisianne. Mä haluan tästä pois siksi aikaa, että sanotte toisillenne ääneen sen rakkauden ja katsotte, mihin se johtaa.

- Haista paska, karjuin ja löin Hanskia. – Sä et jätä mua sen kusipään takia!

Sain turpaani. Hanski istui rintani päällä ja piteli minua aloillaan. Huusin, että sylki lensi:

- Vittu, vie sitte hammasharjaskin! Eikä takaisin ole tulemista!

- Onpas, Hanski sanoi vain kevyesti tappelusta huohottaen. – Minä tulen takaisin sinun vierellesi joko rakastettunasi tai parhaana ystävänäsi. Riippuu siitä, mihin te Oskun kanssa päädytte. Ja mitä se sitten onkin, et saa hetkeäkään pelätä, että loukkaisit minua. Minä en sinua hylkää koskaan.

Hanski kumartui ja painoi huulilleni kevyen ja minua niin saatanasti satuttavan suukon. Vapisin, kaikista mahdollisista tunteista, pelosta, rakkaudesta, kaipuusta. Hän nousi ja pukeutui. Makasin lattialla ja katsoin. Kun hän meni eteiseen, konttasin hänen perässään. Oven suusta hän vielä kääntyi hymyilemään minulle lempeästi. Kuiskasin:

- Hanski, ei tuollaista miestä olekaan. Olet aivan liian hyvä ollaksesi totta. Kunhan et varmasti hylkää minua.

- En, en ikinä. Ja otan Oskunkin toiseen kainalooni.

Hän lähti. Jäin siihen eteisen matolle polvilleni. Hyvä luoja, miten minä olen ansainnut tuon miehen? Kömmin kankeasti vessaan, kusin ja vilkaisin peiliin. Hörähdin nauramaan: Perkeleen Hanski, sä löit multa huulen turvoksiin, on mullakin siinä mies!

Heräsin aika kaihoisissa tunnelmissa. Mietiskelin vaikeana, mitä minun nyt pitäisi tehdä. Soitin pikku neiti Ninnille ja juttelin pitkään ikään kuin olisin odottanut jotain salamyhkäistä neuvoa lapsen suusta. Olin edelleen epävarma, kannattiko minun yrittää jutella Oskun kanssa. Mistä sitä paitsi? Esittää anteeksipyyntö melkein kymmenen vuoden takaisista asioista? No okei, mutta mitä sen jälkeen? Rakkaudesta en takuulla sanoisi ensimmäisenä mitään. Enhän edes ollut varma siitä tunteesta tai siitä, kohdistuiko se Oskuun miehenä vai ystävänä. Sitten minua rupesi vielä uudestaan vituttamaan, että Osku oli särkenyt minun ja Hanskin suhteen – tietenkin tietämättään. Voi Hanskin perkele sinua, mihin sotkuun minut sysäsit!

Osku soitti puolen päivän jälkeen arasti:

- Moi. Mitä kuuluu?

- Eipä mitään. Entä itselle?

- Tämmöistä. Tuota… haluaisitko tavata?

- En mä oikein tiedä, epäröin mumisten.

- Niin. Se sun Hanski soitti ja sanoi, että sua voi olla vähän vaikea houkutella.

- Ai, soitti vai? Paskiainen.

- Se vähän arveli, että sä voisit syyttää mua siitä, mitä teille tapahtui…

- Jumalauta, laverteliko se siitäkin! Vittu, emmä voi sua syyttää, kun ethän sä tiennyt, että sä hierrät meidän välejä. En, jumalauta, tiennyt kyllä minäkään! Mutta kyllä sä Hanskin mukaan meidän välissä olet.

- Olen pahoillani.

- Joo joo. Tuutko mun luo vai tavataanko jossain muualla?

- Miten olis tää meidän baari. Me avataan kahdelta eikä mun tartte olla vuorossa. Sunnuntai-iltapäivät on hiljaisia niin, että saadaan olla rauhassa.

- Okei.

Äidyin naurettavan lapselliseksi. Sommittelin hiuksiani sojottamaan geelillä sinne tänne varmaan puoli tuntia. Tarkistin säätilan, aurinkoa ja lämpöä kahdeksantoista. Valikoin ja kokeilin vaatteita ainakin tunnin ennen kuin kykenin päättämään. Sitten kaiken tohinan jälkeen vain pelkkä t-paita, jotta lihakset erottuisivat hyvin. Kauhtuneet siniset farkut, jotka kiristyivät tiukasti pakaroilleni ja paksuille reisille. Bootsit. Musta nahkatakki. Aurinkolasit. Touhu oli kuin teinipoika olisi valmistautunut elämänsä kuumimmille treffeille. Mitä helvettiä minä oikein odotin tältä tapaamiselta!

Kun astuin baariin, olin revetä hirnumaan helpotuksesta. Osku seisoi baaritiskin ääressä oluttuopin kanssa. Ja oli hänkin laittautunut! Lähes samalla tavalla kuin minä. Ne tummasankaiset silmälasit, tukka pystyssä, valkoinen hihaton paita niin, että jo aika hyviksi treenatut käsien lihakset näkyivät, mustat nahkaiset housut punaisine henkseleineen ja bootsit. Mulkoilimme toisiamme päästä jalkoihin ja kumpaakin huvitti.

- Oot vähän vitun hyvännäköinen, hymyilin hänelle.

- Et ole paskempi näky sinäkään, hän hörähti, otti minullekin tuopin ja lähti ohjaamaan meitä baarin takaosaan. Panin mielihyvällä merkille, ettei hän istuttanut meitä samaan pöytään, jossa oli kieltäytynyt ottamasta minua duuniin.

- No mitäs… Mistäs aloitetaan näin monen vuoden jälkeen, pyörittelin hermona oluttani.

- En tiedä. Kai sitä olis paljonkin, mutta jotenkin mikään ei tunnut just nyt tärkeältä, hän kakisteli.

- On yksi asia, vakavoiduin. – Mä haluan viimeinkin saada sanottua tämän jutun. Olen yrittänyt tätä kohta kymmenen vuotta.

- Mikä?

- Mä pyydän anteeksi, että mä löin sua silloin ja vihasin ja halveksin sua sen hetken. Uskotko, että jo minuutin päästä kaduin katkerasti. Halusin sanoa tän jo silloin ja monta kertaa jälkeenpäin, mutta sä et ole koskaan antanut mulle mahdollisuutta.

- Se on nyt ihan okei. Mua kaduttaa, että mä kannoin sulle kaunaa kaikki nää vuodet ja kohtelin sua niin törkeästi, kun satuttiin näkemään. Anteeksi.

- Ei mitään, kaikki okei, huokaisin helpotuksesta, kun nämä oli nyt ääneen sanottu.

- Mutta arvaa, mikä mua on vituttanut eilisillasta aika lailla, hän mutristeli suutaan otsarypyssä eikä katsonut minuun. – Mikset sä silloin aikoinaan voinu sanoa, että säkin olet homo? Kaikki olis ollu ihan toisin. Eihän meidän silti olis ollut pakko mennä sänkyyn, jos sä et halunnut mua.

- Häh? Jumalauta, mitä sä puhut? Enhän mä silloin ollu pätkääkään homo. Mä olisin varmaan tappanu itseni, jos olisin epäillytkään itsestäni semmoista, puuskutin ja pääni alkoi sumentua.

- En kuule tappanut minäkään. Ihan muuten vain sain kärsiä sun kaltaistes takia, hän kihisi kiukusta.

- Mitä sä urputat! Vittu, munko vika taas kaikki on? Mä oon tajunnu oman homouteni vasta viime kesänä Hanskin ansiosta. Ja mitä vittua mun homouteni tai heterouteni sulle kuuluu!

Iskin tuopin pöytään, ponkaisin ylös niin, että tuoli kaatui, ja lähdin harppomaan ulos, mutta poikkesinkin ensin veskiin. Kusta lorottelin raivoissani ja ajattelin, että Hanski saa maksaa tästä vaatimastaan tapaamisesta. Panen siltä vaikka aivot pellolle. Ovi riuhtaistiin melkein saranoilta. Survaisin äkkiä kaluni housuihin. Samassa Osku riuhtaisi minut niskasta ympäri ja tarrasi takkini rinnuksiin. Hän jymäytti minut seinää vasten. Hänen silmänsä hehkuivat epätoivoa ja huulet väpättäen hän sopersi:

- Vittu, Ana, sun homoutes kuuluu mulle siksi, että mä rakastan sua. Olen rakastanut kaikki nämä vuodet. Ja minuun on sattunut aivan helvetisti joka kerta, kun olen ajatellut sua tai nähnyt sut. Ja mä oon vihannut itteeni, kun teeskentelin sulle, etten anna anteeksi. Tajuatko, idiootti!

- No mitä vittua sä sitten rupeet räyhäämään mulle! Mun homouteni menee just niin, ku mä sanoin. Mä en valehtele sulle!

- Anna anteeksi, anna anteeksi. Mua niin pelottaa, hän turskahti itkuun.

- Mikä?

- Ettet sä rakasta mua.

- Voi sua. Kyllä mä sua rakastan, vaikka sä oot niin monesti särkenyt mun sydänraukkani. Et tietenkään tahallaan! Ja se oli oikein mulle!

- Voisitko sä olla mun kanssa?

Minä otin hänet syleilyyn ja heijasin häntä. Voinko minä olla Oskun kanssa? Minusta tuntui niin hyvältä, kun paha menneisyys oli pyyhitty sydämen päältä ja sain pidellä parasta ystävääni sylissäni. Niin, parasta ystävää. Huokaisin syvään, sillä tiesin tasan tarkkaan, mitä ajattelin. Tunsin sisälläni nyt vuoren varmasti, että mies, jota rakastan miehenäni, on ehdoitta Hanski. Hän on suuri mieheni, elämääni suurempi. Työnsin Oskua hellästi irti itsestäni ja katsoin häntä hellästi silmiin.

- Osku, lupaatko, ettet kiipeile seinille ja ala taas inhomaan mua?

- Sä et haluu olla mun kanssa.

- Niin. Mä olen niin onnellinen, että saan pitää sua taas rakkaimpana ystävänäni enkä mä koskaan päästä sua pois elämästäni. En, vaikka mun pitäis taas lyödä sua.

- Heh, ei tartte käyttää nyrkkiä siihen. Kyllä mä ymmärrän, vaikka toista haaveilinkin. On mennyt liian monta vuotta.

- Niin ja katsos, alkujaankin mä rakastin sua nimenomaan maailman parhaana ystävänä.

- Joo. Hanski on sitten se mies?

- Niin. Hanski on mun mieheni. Se muuten aikoi ottaa sut toiseen kainaloonsa ihan riippumatta, mitä meidän välillä tänään tapahtuu.

- On hyvä, kun on oikeita ystäviä. Oon välillä ollut aika yksinäinen.

- Enää et ole. Meistä tulee uljas kolmikko.

Juttelimme kuluneista vuosista vielä muutaman tuopin verran. Tuntui hemmetin hyvältä. Kuin maailma olisi palannut huurteisista galakseista takaisin kiertoradalleen. Sitten soitin Hanskille. Ajattelin, että kun hänen täytyy aamulla lähteä niin aikaisin töihin, on parempi, että minä menen hänen luokseen yöksi. Hän vastasi, ja kerroin tulevani, mutten sanonut muuta. Kihisköön hetken uteliaisuudesta, senkin hyvä ihminen. Kun avasin oven, hän laahusti eteiseen ja katsoi minua epävarmana, jotenkin pettymykseen valmistautuneena. Irvistin häijysti ja syöksyin hänen kaulaansa. Suutelin ja suukottelin häntä hulluna ja sönkötin väliin:

- Hullu mies, minä rakastan sinua, minä rakastan sinua!

- Vitun paskiainen, minä rakastan sinua vielä enemmän!

- Se ei ole mahdollista, kusipää!

- On, on, helvetin mulkvisti, hän huusi ja rutisti minua hengiltä. – Ai mutta miten Oskun kanssa.

- Ainahan meidän kainaloissamme on tilaa yhdelle vanhalle hyvälle ystävälle, vai mitä?

- On, ystävälle varsinkin on.

Rakastelimme hartaasti koko yön. Hän lähti töihin silmät sikkuralla, mahtoiko herätä ennen töiden loppua. Oskusta on tosiaan tullut meille läheinen ihminen. Me vietämme aika paljon aikaa kolmistaan. Ja nelistäänkin. Hilluimme monta viikkoa kesälomasta Hanskin mökillä – Ninni, Osku, Hanski ja minä. Opetimme tytön uimaan ja teimme kaikkea lapsen mielestä jännää. Ja kyllä me äijätkin nautimme. Ninnikin kysyi kerran onnessaan:

- Iskä, onko mulla nyt oikeasti kolme isää?

- On, kulta. Sulla on nyt kolme maailman parasta isää.