Antti

Kävimme kapakkakoulun Oskun kanssa yhdessä ja valmistuimme tarjoilijoiksi. Armeijankin kävimme yhdessä samalla paikkakunnalla. Teimme kaiken yhdessä. En muista päivää, jolloin emme olisi olleet yhdessä. Olimme ystävät, parhaat kaverit, mitä olla voi.

Oskun etu- ja sukunimien etukirjaimista tulee OOH ja minun vastaavista AAH. Jotenkin tuo kuvaa meitä hyvin. Kun mesosimme ympäriinsä ja bailasimme, meno oli yhtä oohta ja aahta. Vauhtimme oli niin kovaa, että tuuli soitti korvissamme raskainta heviä.

Osku oli aivan hervoton läpänheittäjä, hänen huulensa heiluivat jatkuvasti. Ei hän muutenkaan pysynyt koskaan paikallaan, hänen ruumiinsa liikkui nukkuessakin villinä. Hän on samanmittainen kuin minä, mutta hän oli laiha, tumma ja helvetin hyvännäköinen. Minä olin vanttera, vaikka en koskaan urheilua ollut harrastanutkaan, ja tavallisemman näköinen. Muiden seurassa olin totinen ja helposti ärsyyntyvä, mutta Oskun kanssa jaksoin nauraa ja iloita elämästä. Me rakastimme toisiamme, mutta niin kuin ystävää rakastetaan. Minä olin täyshetero ja niin luulin Oskustakin.

Armeijan jälkeen Osku sai paikan yhdestä ison ketjun pizzeriasta tarjoilijana, ja minä suositun juottolan kaljahanan napinpainajana. Työ haittasi hieman vapaa-ajanviettoamme, mutta ei sentään estänyt sitä. Ryyppäsimme olan takaa ja parantelimme sitten oloa jommankumman luona. Sekoilimme muitten kavereiden kanssa ja kehittelimme älyttömiä kuvioita, joista en edes kehtaa kertoa, kun nyt hävettää ja kaduttaa sen verran.

Sitten – olimme 22-vuotiaita – sinä typeränä iltana menimme kutsumattomina yhden misun kotibileisiin. Jouduin tappeluun jonkun idiootin kanssa – tai ehkä se idiootti olin minä. Minä vetelin sitä jätkää lättyyn ihan hulluna, kun Osku syöksyi kimppuuni ja repi minua irti.

- Vittu, lopeta! Nyt lähdetään helvettiin täältä, hän kirkui korvaani.

- Minä tapan tuon kusipään, karjuin raivona.

- Et saatana tapa! Nyt mennään!

Varmaan kukaan muu kuin Osku ei olisi saanut minua yhtään minnekään siinä mielentilassa. Hänen sallin retuuttaa itseni pihalle ja edelleen takaisin keskustaan päin. Hän haukkui minut perusteellisesti, mutta minä jatkoin vain kiihkoissani – helvetin hormonit – uhoamistani. Yhdessä puistossa Osku sitten pysähtyi ja veti täysillä litsarin poskeeni. Tyrmistyin ja pysähdyin kuin seinään.

- Lopeta, Ana! Mä en kestä, kun sä olet tuommoinen, Osku huusi ihan oudon näköisenä.

- Mitäh?

- Mua rupee pelottaan, kun sä kiihkoat tuolla lailla ja tappelet ihan ilman järjen hiventä.

- Osku hei, ei sun tartte koskaan pelätä mua. Mä en ikinä tekisi sulle mitään pahaa, hätäännyin hänen kauhisteluaan.

- En mä sitä. Mutta jos sulle tapahtuu jotain. Joudut vankilaan tai sut tapetaan, Oskun huulet alkoivat vapista ja sitten hän loikkasi minun kaulaani. – Mä rakastan sua.

- Hei, ei tässä mitään hätää. Ei sentään tarvi alkaa homostella, taputtelin rauhoittavasti hänen selkäänsä, mutta sitten tunsin, kun hänen huulensa rupesivat hamuamaan minun kaulaani ja korvalehteä.

- Mä olen homo, Osku sopersi poskeani vasten.

- Just joo ja mulla on pillu, naurahdin.

- Ei kun ihan totta ja mä oon hulluna sinuun, hänen äänensä vaimeni melkein kuulumattomiin ja hän puristautui vielä tiukemmin minuun kiinni.

- Lopeta jo, murahdin häkeltyneenä ja tönäisin hänet irti itsestäni. – Pientä rajaa, pliis.

Hän seisoi siinä edessäni hämärässä illassa pää painuksissa. Katuvalot ulottuivat vaivoin siihen puiston kohtaan. Joitakin autoja suhahteli ohi pensaiden takana. Hitaasti ja saatanan kivuliaasti se asia tunkeutui minun aivoihini. Pääni aloitti matkan ihan outoon galaksiin, jossa kaikki tähdet ovat jäisen huurteen peitossa. Inhoon ja vihaan vääristyvät huuleni kuiskasivat:

- Voi vittu, se on totta.

- Joo. Mä en voi sille mitään, hän nyökkäsi ja nosti sitten ymmärrystä rukoilevan katseensa silmiini.

Mä löin Oskua naamaan, käännyin ja kävelin pois. Ensimmäisessä risteyksessä vilkaisin vielä takaisin puistoon. Hän seisoi siellä paikallaan, piti kättä poskellaan ja tuijotti perääni. Kun hän huomasi minun katsovan, hän lähti juoksemaan toiseen suuntaan. Minun tuli niin paha olla.

En saanut mentyä kämpille. Kävin yhdessä räkälässä vetämässä kaljan, mutten kyennyt istumaan paikoillani pitempään. Kävelin pimeneviä katuja monta tuntia sekavassa mielentilassa. Vihani kyllä häipyi nopeasti. Mutta sijaan tuli muita tuskaisia tunteita. Häpesin ja kaduin katkerasti, että olin lyönyt Oskua. Olisin voinut leikata nyrkkini ranteesta irti. Inhosin itseäni tekoni takia, en ollut edes koiran paskakikkaran arvoinen.

Silti huusin sisälläni isoon ääneen, etten halua, että Osku on homo. Se ei ole reilua! Osku on liian hyvä tyyppi hinttariksi! Osku on minulle liian tärkeä! En halua menettää häntä! Menettää? Niin, en mä voi olla sen kanssa, jos se kyylää vain persereikiä! Muuten kaikki luulee minuakin joksikin vitun ruskean reiän ritariksi. Tai jos sen on pakko olla homo, niin voisihan se olla sitä hiljaa, ihan salaa. Oliko sen pakko sanoa se ääneen? Eihän minun olisi tarvinnut sitä tietää. Me olisimme voineet jatkaa ihan niin kuin ennenkin.

Aamulla herätyskello vaati minua ylös jo seitsemältä, kun minun piti mennä avaamaan se juottola yhdeksäksi. Olin nukkunut levottomasti vain lyhyissä pätkissä. Hampaita pestessäni muistin, että Osku oli sanonut rakastavansa minua ja olevansa hulluna minuun. Huokaisin ja huuleni vapisivat holtittomasti niin, että hammastahnan vaahtoa tursui leualleni. Huuhdoin naamani ja purin hampaat yhteen leukani kipeiksi, etten olisi ulvonut suoraa huutoa. Osku, kyllä minäkin rakastan sinua, mutta eri tavalla.

En paneutunut töihin täysillä. Tein kaiken mekaanisesti. Yritin epätoivoisesti keksiä, mitä minun nyt pitäisi tehdä. Puolen päivän aikaan sanoin itselleni, että vitut, nyt soitat Oskulle ja pyydät anteeksi. Käsket sen olla muille niin paljon homo kuin haluaa, mutta minulle vain paras ystävä. Sanoin työkaverille, että pidän paussin. Otin kupin kahvia ja menin takahuoneeseen. Kädet täristen valitsin Oskun numeron ja odotin hermona, mitä hän sanoo. Valitsemanne numero on poistettu käytöstä. Häh? Olin sekoillessani ottanut väärän numeron. Yritin uudestaan. Valitsemanne numero on poistettu käytöstä.

Valahdin tuolilla ihan veltoksi. Mitä tämä on? Pikku hiljaa tajusin, että Osku on ensimmäiseksi aamulla sulkenut liittymänsä. Niin, mutta onhan hänen täytynyt hankkia uusi tilalle! Soitin jännittyneenä numerotiedusteluun. Salainen numero. Totuus valkeni hitaasti kuin olisin ryöminyt ylös jäistä ylämäkeä. Osku ei halunnut kuulla minusta enää mitään. Hän halusi sulkea minut elämänsä ulkopuolelle. Ei! Vittu, ei! Minä en halua! Heitin kahvikupin seinään raivoissani – ja kohta siivosin sen häpeissäni. Mutta kauhu jäi puristamaan luitani: Älä hylkää minua, Osku.

Iltapäivällä töiden jälkeen juoksin keuhkot repeämäisillään sinne pizzeriaan. Osku oli henkilökohtaisiin syihin vedoten pyytänyt sen päivän vapaaksi. Hyppäsin taksiin ja otin kyydin Oskun asunnolle. Rimputin ovikelloa epätoivoisena minuuttitolkulla. Hän ei avannut tai sitten ei ollut kotona. Istuin pitkään rappukäytävässä hänen ovensa lähellä ja odotin, jos hän tulisi pian kotiin. Ei tullut.

Maleksin kotiin pettyneenä ja lohduttoman surullisena. Mietin, mitä minä olisin tehnyt, jos paras ystäväni olisi lyönyt minua sen takia, mitä olen. Tietysti olisin lyönyt takaisin, mutta kaipa minäkin olisin sitten pannut välit poikki. Voi, Osku, tule ja hakkaa minut vaikka paskaksi, mutta älä hylkää minua! Lähetin hänelle sähköpostin ja pyysin anteeksi ja vannoin, ettei se homous haittaa yhtään, että hän on edelleen rakkain ystäväni. Hän ei koskaan vastannut. Jotenkin ymmärsin häntä.

Kuukausien myötä alistuin tilanteeseen enkä yrittänyt enää tavoittaa häntä, mutta ilo katosi elämästäni. Minä myös rauhoituin, en enää sählännyt ympäriinsä. Lakkasin käytännöllisesti katsoen kokonaan ryyppäämästäkin. Tajusin myös, ettei minulla ollut muita kavereita, siis ketään todella läheistä. Olin yksin. Ainoat ihmissuhteeni olivat työkaverit. Aloin käydä salilla, mitä en koskaan aiemmin olisi uskonut ryhtyväni tekemään. Ennen olin suhtautunut urheiluun ja kuntoiluun lähinnä idioottimaisena pellepoikien puuhasteluna. Nyt se tuntui istuvan yksinäiseen elämääni paremmin kuin hyvin.

Sitten yhtenä alkuiltana töissä olin pinoamassa puhtaita laseja pöytätasolle viinahyllyn alla. Olin selin asiakkaisiin. Vilkaisin peiliin pullojen takana. Osku lähestyi tiskiä jonkun kaverin kanssa! Sain hirveän hepulin. Lasit kilisivät tärisevissä käsissäni. En saanut henkeä. Sydämeni yritti ulos rinnasta. Ilo ja pelko poukkoilivat päässäni. Minun Oskuni! Jumalauta, mitä minä nyt teen! Osku pysähtyi tiskille ja rupatteli iloisesti sen tyypin kanssa.

Hirmuinen onni pyyhkäisi lävitseni ja naamani puhkesi hymyyn. Käännyin:

- Helvetti soikoon! Moi!

- Ai, hei, Oskun iloinen ilme katosi mustaan aukkoon. – Kaksi isoa keskaria.

Hän kääntyi juttelemaan kaverinsa kanssa. Tämä oli aika iso ja vankka kaljupää nahkatakissa, ehkä joku portsari. Välissämme satoi pakkaslunta pimeänä talviyönä. Laskin heille kaljat sanattomana ja ilmoitin hinnan mutisten. Osku maksoi. Kun ojensin vaihtorahat, hän ei ottanut niitä käteensä, joten laskin ne tiskille. Muut hän laittoi minuun vilkaisemattakaan lompakkoonsa, mutta erotti niistä yhden kolikon. Hän painoi etusormensa sen päälle ja työnsi sen hitaasti minua kohti. He kääntyivät pöytiin. Se kolikko oli kymmensenttinen. Sen arvoinen minä hänelle olin, hän halusi sanoa. En pannut sitä mynttiä tippikassaan. Jätin sen siihen tiskille ja toivoin, että joku vieras ottaisi sen. Mutta nieleksien hyväksyin Oskun nöyryyttävän eleen.

Jonkun ajan päästä se kaveri tuli hakemaan lisää kaljaa. Täytyin heille tuopit. Se tyyppi katsoi minua pitkään ja sanoi sitten:

- Tunnetko sä hyvinkin ton Oskun?

- En nyt tiedä. Me käytiin kapakkakoulu yhdessä, sopertelin epämääräisesti.

- Vähän viilee meininki noin niin kuin koulukavereiden väleiksi, hän yritti vitsailla.

- Osku on hyvä tyyppi! Se on paras, ärähdin.

- Joo joo, nou hätä. Eihän se mulle kuulu, hän peruutti ja palasi istumaan.

Lähdin plokkauskierrokselle rätti kourassa. Oskun ja sen kaverin pöydässä yritin hidastella. Kasasin laseja muka huolellisesti ja rupesin pyyhkimään olemattomia jälkiä pöydän pinnasta. Odotin ja toivoin, että vaihtaisimme edes muutaman sanan. Mutta minuun katsahtamattakaan Osku nousi ja sanoi ystävälleen, että hän ei kestä vaan on pakko päästä kuseen niin, että pikku poikien pisuränni rämisee. Luovutin. Olkoon.

He joivat vielä joitakin tuoppeja. En viitsinyt enää hikoilla edes silloin, kun Osku kävi hakemassa kaljoja. Hoitelin homman asiallisesti naama peruslukemilla. Minua ei kiinnostanut tarkkailla enää Oskun ilmeitäkään, olisiko niissä näkynyt jotain tuntemuksia. Leikitään sitten tätä kylmän tylyä peliä, jos kerran haluat, ajattelin katkerana. Mutta sitten, kun he lähtivät pois, Osku kääntyi pikaisesti katsomaan tiskille. Silmämme kohtasivat. Vaikka siinä oli sentään joitakin metrejä etäisyyttä, sydämeni oli murtua, sillä näin Oskun katseessa pohjatonta surua. Henkäisin syvään. Olin syöksymässä hänen luokseen kaapatakseni hänet syliini, mutta he olivat menneet. Seisoin tyhmänä keskellä salin lattiaa.

Vähän aikaa tuon tapahtuman jälkeen aloin seurustella yhden tytön kanssa, joka oli pyörinyt silloin aiemmin samoissa porukoissa. Vuoden kuluttua menimme naimisiin. Sitä kesti kaksi ja puoli vuotta. Siinä avioliitossa oli vain yksi hyvä puoli. Tyttäremme Ninni, elämäni tärkein asia. Muuten se suhde oli nuorten, aikuista leikkivien typerysten pelleilyä. En halua edes muistella sitä elämäni vaihetta. Mutta edelleenkin, kun Ninni viettää aikaa minun luonani, olen maailman onnellisin mies.

Kun palasin takaisin vapaan poikamiehen elämään, aloin taas treenata salilla ja lenkkeilläkin suorastaan ryppyotsaisena. Ehkä se himokuntoilu auttoi minua kestämään yksinäisyyttäni. Olin edelleen töissä siellä halvassa juottolassa. Tosin olin alkanut miettiä, että siinäkin suhteessa voisi olla muutoksen aika. En vain keksinyt, mihin seuraavaksi pyrkisin.

Oskua ajattelin silloin tällöin ja suoraan sanoen kaipasin häntä. En ollut nähnyt häntä tai kuullut hänestä mitään vuosiin. Erään kerran vapaapäivänä tulin salilta ja minun teki mieli pihviä. Poikkesin hyväksi tietämääni ruokapaikkaan. Siellä ei ole erikseen hovia, vaan paikkansa saa valita vapaasti. Heitin kassin pöydän viereen ja riisuin nahkatakkini tuolin selustalle. Valitsin ruokalistalta pihvin ja mietin viinin. Tarjoilija tuli viereeni.

- Joko olette päättänyt, mitä haluatte tilata, kysyi kylmän kireä ääni.

Osku! Henkäisin syvään, kalpenin, jäykistyin enkä uskaltanut katsoa häntä. Tuntui, että jos nyt käännän silmäni häneen, se paljastuukin joksikin toiseksi tai utupilveksi. Änkytin tilaukseni. Hän lähti viemään sitä eteenpäin. Komensin itseni rauhoittumaan, hengittämään tyynesti. Sanoin, että nyt puhut kaikki Oskun kanssa, kerrot kuinka olet häntä ikävöinyt. Kun hän toi viinin, puristin tuolin reunoja, tuijotin pöytäliinan ryppyyn ja kuiskasin:

- Osku…

En tiedä, miten olisin jatkanut siitä, mitä olisin sanonut. Eikä sillä ole väliä, sillä hän häipyi siitä salamana. Huokaisin ja tunsin itseni typeräksi. Miksi minä vieläkin jaksan yrittää, toivoa. Anna olla. Joitakin asioita ei kerta kaikkiaan voi korjata, vaikka mikä olisi. Minua rupesi jo ärsyttämään omat tunteeni.

Sitten Osku toi pihvini. Hän asetti sen eteeni oikean olkapääni sivuitse ja mumisi korvaani:

- Kävin runkkaamassa siihen homospermat kastikkeeksi. Hyvää ruokahalua, Ana.

Jähmetyin. Hän ojentautui seisomaan viereeni. Aivan rauhallisesti nousin ylös. Otin takkini ja puin sen päälle. Poimin kassini lattialta. Poistuin sanaa sanomatta. Kun aukaisin ovea, minun oli pakko kääntyä niin, että näin Oskun. Hän nojasi molemmin käsin pöytääni ja roikotti päätään annokseni päällä. En nähnyt häntä sen jälkeen puoleentoista vuoteen...