Pauli

Minä olen harrastajanäyttelijä. Ja jos joku nyt päästää suustaan sanan harrastelija, minä tulen, otan pitsinenäliinan ja niistän siltä räkänokan. Harrastelija kuulostaa tuon lopun takia joltakin joutavalta, puolivillaiselta puuhastelijalta. Harrastajan suhde tekemiseensä on sen sijaan harras, syvä paneutuminen, kehittyminen ja kunnioitus. Amatööri – kantasana amare, rakastaa – on myös hyvä sana kuvaamaan sitä, miten suhtaudun teatterin tekemiseen.

Olen ollut mukana paikkakuntamme harrastajateatterissa seitsemäntoistavuotiaasta asti, siis viisitoista vuotta. Asun ison yliopistokaupungin naapurikunnassa. Isän puoleinen sukuni on viihtynyt täällä useamman sukupolven ajan ja minä koko ikäni. Voisi kai sanoa, että tunnen tämän pitäjän kuin taskuni enkä voi kuvitellakaan asuvani muualla. Teatteriharrastuksen ja myös työni ansiosta olen tutustunut moniin uusasukkaisiinkin. Sitä paitsi tuon suuren naapurimme ansiosta käden ulottuvilla on monipuolista tarjontaa kaikkiin tarpeisiin samalla, kun täällä voi kokea asuvansa kuin maaseudulla. Mihin siis voisin kaivata?

Tuolla yliopistolla kävin opiskelemassa historiaa ja toimin nyt kuntamme lukiossa historian lehtorina. Opiskeluaikana olin mukana muutamassa ylioppilasteatterin jutussa, mutta muuten olen ollut uskollinen omalle teatterillemme. Talvikaudella toteutamme yhdestä kahteen esitystä ja kesällä pyöritämme kesäteatteria. Meitä on parikymmentä aktiivia ja lukuisa joukko ihmisiä, jotka ovat käytettävissä tarpeen mukaan, nuorista miehistä vain on välillä pulaa.

Silloin aikoinani tulin mukaan tähän toimintaan vähän niin kuin puolipakotettuna. En aiemmin ollut vähääkään kiinnostunut näyttelemisestä, en ollut edes käynyt teatterissa, vaikka täälläpäin tarjontaa kyllä riittää. Oli vain niin, että kesäteatterissa tarvittiin nuorta miestä, ja naapurin täti houkutteli ja äiti pakotti minut mukaan, kun muuten vain makasin kotona kirjojen keskellä. Se Helena-täti on edelleen teatterimme puuhanainen, vaikkei itse haluakaan nousta näyttämölle. Arvostan näitä vapaaehtoisia, missä tahansa he pyyteettömästi toimivatkaan. Moni asia tässä maassa pyörii heidän ansiostaan.

Niin sitten vain kävi, että sinä kesänä minä lankesin loveen, rakastuin näyttelemiseen ja teatteriin. Minulle on usein ihmetelty, miksen koskaan pyrkinyt Teatterikorkeakouluun tai muuten koettanut hakeutua ammattinäyttelijäksi. En osaa sanoa. En oikein alkuun pitänyt itseäni kovin hyvänä näyttelijänä, nyt olen tietysti vuosien varrella kehittynyt kohtalaiseksi harrastajaksi. Ja voi olla, että en ehkä viihtyisi tässä hommassa, jos tekisin tätä työkseni. Harrastajateatterissa se porukka ja yhdessä pakertaminen alkeellisissa olosuhteissa on kuitenkin puolet nautintoa enkä oikein usko, että ne ovat niin tärkeitä ammattilaisille. Nykyään kun käyn paljon teatterissa, minusta lisäksi näyttää, että harrastajista löytyy paljon enemmän tekemisen iloa ja vilpittömyyttä kuin teknisesti taitavammista ammattilaisista. Ja se puhuttelee minua katsojana enemmän kuin taituruus.

Kylläpä nyt jaksankin jaaritella. No, ehkä se kertoo teille, kuinka tärkeää teatteri minulle on. Tarkoitukseni on kuitenkin kirjoittaa Harrista, porukkamme uusimmasta jäsenestä.

Olimme jo keväällä päättäneet, että ensimmäiseksi syksyllä alamme harjoitella Molieren vanhaa komediaklassikkoa Saituri – muuten, en pane noihin ranskalaisiin nimiin niitä aksentteja, kun en ikinä muista, miten päin niiden milloinkin pitää sojottaa; niin että asianharrastajat antakoot anteeksi. Kun syyskuun alussa kokoonnuimme intoa puhkuen ensimmäisiin harjoituksiin, oli ihana ohjaajamme Marjo tehnyt jo roolijaon. Minä näyttelin Saiturin eli Harpagonin poikaa Cleantea. Itse Harpagon oli vanha konkarimme Lauri. Vain toisen nuoren sankarin Valeren rooli oli miehittämättä. Valere on rakastunut Cleanten sisareen Eliseen ja saadakseen olla tämän lähellä palkkautunut Harpagonin palvelijaksi. Marjo kertoi kuitenkin, että asia oli jo hoidossa, rooliin oli löytynyt kaveri. Puuhanaisemme Helena-täti oli luvannut, että hänen veljenpoikansa tulee jo seuraaviin harjoituksiin – vaikka haulikon piippu selkään painettuna. Arvelin, että kyllä minun täytyisi tuntea tädin sukulaispojat, mutta en saanut päähäni, kenestä kaverista olisi kysymys.

Kun kokoonnuimme seuraavana tiistaina – harjoitukset ovat tiistai-, torstai- ja sunnuntai-iltaisin -, osa porukasta norkoili kulttuurikeskuksen edessä tupakalla. Minäkin viihdyn tupakoitsijoiden seurassa, vaikken itse poltakaan. Niillä on jotenkin parempi meininki ja hervottomammat jutut. Oli leppeä alkuilta ja tunnelma innostuneen odottava niin kuin aina kun uutta juttua aletaan harjoitella.

Viittä vaille kuusi pihaan kaarsi iso moottoripyörä. Sen selässä istui mustaan nahkaiseen ajopukuun sonnustautunut pitkä kaveri. Itse en ollut voinut kuvitellakaan, että uskaltaisin ajaa moottoripyörällä, mutta olen silti auttamattoman hullaantunut nahka-asuisiin motoristeihin. Ne saavat minun polveni veteliksi. En tietysti ollut koskaan onnistunut pyydystämään sellaista sänkyyni.

- Jaaha, siinä taitaakin olla uusi Valeremme, Marjo ilahtui.

Kaikkien päät kääntyivät katsomaan motoristia uteliaana. Hän nousi pyörältään varsin letkeän näköisesti ja riisui kypäränsä. Ei, mutta sehän on… sehän on… mikä sen nimi nyt on, muistan ajatelleeni. Harri! Ensimmäisen kerran olin kiinnittänyt häneen huomiota, kun olin opiskeluaikanani tehnyt lukiossamme muutaman kerran historianopettajan lyhyitä viransijaisuuksia. Hän oli ollut lukion viimeisellä. Mitä siitä jo oli? Ainakin kahdeksan vuotta. Muistin, kuinka hän pitkänä hujoppina oli lojunut velttona ja jalat suorina liian pienessä pulpetissa. Historia oli selvästi ollut hänestä erityisen tylsä oppiaine. Miten joku voi olla rakastamatta historian tarinoita!

Harri lähti tulemaan meitä kohti kypärä kainalossa ja ajohanskoja riisuen. Huh, että hänestä oli tullut miehekkään komea! Toisaalta hänen täytyi olla jo jotain 26 – 27 vuotta, kyllähän siinä iässä jo mies on. En ollut nähnyt häntä vuosiin, joten minuun iskenyt yllättävä heikotuksentunne lienee ymmärrettävä. Marjo meni Harria vastaan:

- Hei, sinä varmaan olet Harri? Minä olen Marjo, ohjaaja. Tervetuloa jengiin!

- Kiitos. Onhan tämä vähän jännää. En ole koskaan näytellyt missään, Harri ähkyi, ja minä tunsin myötätuntoa, kun hän oli joutunut tarmokkaan tätinsä kynsiin.

- Hyvin se menee, Marjo lohdutti. – Tässä on porukan röökaava osa.

Kaikki kävivät kättelemässä Harria ihan iloisina. Häntä jännitti selvästi, niin kuin aina uusia tulokkaita. Sitten hän vilkaisi minua, ja hänen kulmansa rypistyivät hieman hämärän muistamisen merkiksi.

- Moi. Minä olen Pauli eli Pali, hymyilin ja löin kättä hänen kanssaan.

- Sinä olet jotenkin tutun näköinen.

- Minä ikävystytin sinut kuoliaaksi historialla, kun olit abiluokalla, naurahdin.

- Ai joo, sinä olet se sijainen, hänen ilmeensä kirkastui. – Asut siinä minun tätini naapurissa.

- Asuin. Nykyään kämppään tuossa puolen kilometrin päässä.

Siirryimme sisälle ja Harri esittäytyi lopulle porukalle. Istuimme ison pöydän ympärille. Harri tuli viereeni, kai edes etäisesti tutun kupeessa oli turvallisempaa. Marjon pyynnöstä olin valmistanut pienen luennon ranskalaisesta yhteiskunnasta Ludvig XIV:n aikana. Hän oli Molieren suosija, kun aatelisto ja papisto inhosivat tätä irvileukaista kirjailijaa. Sitten luimme näytelmää, ja Marjo esitteli analyysiaan ja näkemyksiään tarinasta ja henkilöistä sekä kuvaili, millaiseksi hän oli ajatellut esityksen tulevan. Minun oli hiukka vaikea keskittyä, kun vieressäni natisi ja tuoksui ne nahkakuteet. Taisin eksyä välillä seksikkäisiin päiväuniin.

Vaan enpä ollut ainoa, jonka ajatukset harhailivat. Vinosti meitä vastapäätä istuva Kari kiehnäsi tuolillaan levottomana ja vilkuili vähän väliä Harria. Kari on nelikymppinen, pelottavan synkännäköinen raamikas äijä. Hän on homo, vaikka ei sitä kukaan olisi uskonut, jos se olisi ilmi tullut. Minä olin muutama vuosi aikaisemmin ajautunut pari kertaa sänkyyn hänen kanssaan. Siitä ei ollut syntynyt suhdetta, sillä Kari nyt vain ei ole mies, joka rakastuu tai johon rakastutaan. Hänelle riitti pelkkä seksi – tosin aika raju - , mutta minulle ei kovin pitkään, joten emme olleet sen koomin enää sänkyilleet. Jähmeästä ja yrmeästä olemuksestaan huolimatta Kari oli yllättävästi melko hyvä, sulavan notkea näyttelijä. Saiturissa hän näytteli vähän hölmön komissaarin roolin. Nyt siis vaikutti selvästi siltä, että Harri oli sytyttänyt Karinkin himot. Minua hymyilytti.

Kahvipaussilla kysyin Harrilta:

- Miltä vaikuttaa?

- Uh, oudolta. En ole koskaan aiemmin lukenut näytelmää. En oikein pysy kärryillä. Ääneenlukutaitokin on ihan hukassa.

- Älä välitä. Konkaritkin takeltelevat lukuharjoituksissa kuin ekaluokkalaiset, lohdutin häntä.

- Ja näytelmien lukeminen on aluksi helvetin vaikeaa. Vaatii harjaantumista, että niistä tajuaa pätkääkään, Kari murahti ja sai Harrilta kiitollisen pienen hymyn.

En tiedä, mikä piru minuun iski, mutta aloin hieman esittää siinä kahden miehen, Harrin ja Karin, välissä. Ehkä yritin härnätä Karia, kun olin huomannut hänen innostuneen tulokkaasta. Olisinko ollut vähän mustasukkainen tai kateellinen. En usko, että Harri huomasi mitään, mutta Karin ilme synkistyi entisestään. Niin siis, hän oli ainoa joka tiesi vuoren varmasti minun homoudestani. Tosin luulen, että muutkin sen tajusivat, sillä niin tarmokkaasti olin torjunut seurueemme naisten iskuyritykset.

Harjoitusten jälkeen osa porukasta lähti perinteisille parille kaljalle läheiseen pubiin. Harri ei moottoripyöränsä takia tullut mukaan. Keskustelimme innokkaasti näytelmästä, ja muutamat naiset heittivät myönteisiä kommentteja myös komeasta Valere-Harristakin. Silloin Kari, joka istui vieressäni, potkaisi terävästi polvellaan reittäni ja vilkaisi minua uhmakkaasti. Ihan kuin hän olisi ilkkunut minulle, että siitä sait senkin homo, Harri on naisten saalislistalla. Olihan se minustakin selvää, en kai minä tosissani kuvitellut Harria meikäläiseksi.

En minä silti saanut silmiäni irti hänestä. Olin harjoituksissa aina älyttömän levoton häntä vilkuillessani. Haaveilin jopa pääsystä hänen moottoripyöränsä kyytiin ja kuinka sitten kietoisin käteni hänen nahka-asuisen uumansa ympärille ja painautuisin häntä vasten moottorin voiman tärisyttäessä pyörää haarojeni välissä. Joo, joo, olihan se minustakin toisaalta aivan älytöntä, minulta aikuiselta mieheltä.

Sen verran annoin periksi hulluudelleni, että ostin Harrin kuteiden kiihottamana itselleni elämäni ensimmäisen nahkatakin. Se on lantiopituinen, musta, yksinkertainen malli, paksuhkoa nahkaa. Kotona pidin sitä päällä koko illan ja vaikutin mielestäni miehekkäämmältä kuin koskaan ennen. Takki näytti hyvältä, tuoksui mahtavalta ja natisi kiihottavasti. Runkkasin se yllä varmaan neljä kertaa yhteen menoon. Teatterillamme olin aika imarreltu, kun sekä Harri että Kari osoittivat nahkatakilleni melko erityistä huomiota. Taisin olla aika hölmö, sillä jälkeenpäin olen tajunnut, että käyttäytymiseeni tuli sen nahkatakin provosoimana miehekkään kovismaisia piirteitä. Ei silti, ettenkö olisi siitä nauttinutkin. Kaiken lisäksi nahkatakkini nosti uudenlaista arvostusta oppilaittenikin silmissä.

Harrilla ja minulla oli Saiturissa vain vähän yhteisiä kohtauksia. Niinpä istuin aina salin puolella katsomassa, kun hän harjoitteli näyttämöllä kohtauksiaan. Niin kuin aloittelijalta voi odottaakin, hänellä ei ollut mitään tajua näyttämöllä toimimisesta ja kohtauksen tilanteesta. Tunsin todellista myötätuntoa häntä kohtaan, sillä muistin omat alkuaikani, jolloin olin ollut täysi törppö ja totaalisesti pihalla. Täytyy silti antaa Harrille täysi tunnustus siitä, että hän sentään tosissaan yritti ja ponnisteli ymmärtääkseen, mitä ohjaaja-Marjo mahtoi opastuksellaan tarkoittaa.

Usein salissa oli myös Kari silmä kovana seuraamassa Harrin työskentelyä. Kerran hän istui vieressäni ja kuiskasi vittumaisesti virnistäen jonkun ajan näyttämön tapahtumia seurattuamme:

- Varo, ettei pallisi kiehu yli.

- Haista, sähähdin hänelle. – Oma vehkeesi näyttää riehuvan niin, että farkkusi repeävät justiinsa.

- Sinähän voisit tarjota siihen helpotusta. Olet aika kiihottava uudessa nahkatakissasi, hän mumisi suupielestään ja luullakseni hän jopa tarkoitti, mitä sanoi.

- Hanki itse oma nahkatakkisi, tuhahdin, vaikka hänen puheensa kutkuttikin minua mukavasti.

Emme menneet testaamaan minun nahkatakkiani, mutta seuraaviin harjoituksiin Kari sitten ilmestyi sonnustautuneena uuteen nahkarotsiin. Piru vie, että se puki seksikkäästi hänen synkän miehekästä olemustaan. Jos hän silloin olisi ehdottanut minulle paineiden purkamista, olisin varmaan raahannut hänet heti alas pukuhuoneeseen. Mutta ei hän ollut minusta kiinnostunut. Hän antautui täysin Harrin ihailulle, joka onneksi suuntautui vain uuteen takkiin. Ainakin luulin niin, sillä ei kai nahkamotoristi-hetero voinut olla kiinnostunut muusta, varsinkaan miehestä takin sisällä.

Lokakuussa Harri pani pyöränsä talviteloille ja alkoi käydä harjoituksissa jalan – hän asui vajaan kahden kilometrin päässä. Näin hänkin pääsi mukaan puolipakollisille kaljoille harjoitusten jälkeen. Siellä vasta sain kuulla hänen suunnittelevan työkseen tietokoneohjelmia – ala, joka on minulle ihan sanskritia. Hän kertoi myös, kuinka hänen Helena-tätinsä oli puhunut hänet mukaan harrastuksemme pariin. Täti oli päiväkausia kulkenut hänen perässään ja marmattanut, että hän poikamiehenä – ei siis edes tyttöystävää, panin merkille – tuhlaa vapaat iltansa aivottomaan viihteeseen ja ympyröiden ajelemiseen moottoripyörällä, että sellainen oli kuolemanvaarallista henkiselle terveydelle, että hänen ainoa pelastuksensa ihmisarvoiseen elämään oli ryhtyä näyttelemään porukassamme. Harri ei ollut pätkääkään kiinnostunut teatterista, mutta oli lopulta tuskan hikeä pursuten antautunut sitkeälle tädilleen. Tämä oli nauraen suostunut ottamaan vastuun, jos Harri – oman uskomuksensa mukaan – pilaisi osaamattomuudellaan koko esityksen. Lohdutin häntä osaamisen karttuvan tekemisen myötä ja kysyin:

- No, miltä nyt on tuntunut? Kaduttaako?

- Ei. Ihan mukavaa tämä on ollut ja jengi on tosi mukavaa ja rentoa, hän hymyili. – Vaikka tunnen kyllä itseni näyttämöllä täydelliseksi tumpeloksi. En osaa mitään.

Tästä suhteemme lähti syvenemään. Minä rupesin nimittäin Harrin henkilökohtaiseksi valmentajaksi. Eihän minulla oikeastaan ollut siihen mitään pätevyyttä, vain vuosien kokemus ja aika monta harrastajanäyttelijöille tarkoitettua kurssia, joilla olin itse saanut hyvää oppia. Varsinainen syyhän oli tietenkin se, että viihdyin niin jumalattoman hyvin sen komean nahkajätkän seurassa. Olinhan nyt itsekin nahkatakkinen tyyppi. Välttelin kylläkin visusti ilmaisemasta hänelle kiinnostukseni todellista luonnetta. Mielessäni tosin haaveilin ja kuvittelin kaikenlaista.

Seurasimme nyt aina harjoituksissa tarkasti toistemme tekemistä. Hän ottaakseen oppia, ja minä keksiäkseni ne ongelmat, joihin Harrin tekemisessä kannatti puuttua. Jälkeenpäin kävimme perusteellisia keskusteluja. Opetin hänelle läsnäolon, kontaktien ja tilanteen näyttelemisen perusteita, ajatusten ja tunteiden ilmaisemista, roolin taktiikoita, rytmiä ja niin edelleen. Hän imi tätä oppia huomattavasti hanakammin kuin aikoinaan historiaa. Ja tuloksia alkoi näkyä. Marjokin alkoi kehua ’oppilastani’ innoissaan. Olin ylpeä, ja Harrikin osoitti kiitollisuutensa minulle niin, että olin sekä hyvilläni että nolo. Jälkikaljojakin tapasi tulla niin runsaasti, että hyvä että selvisin aamulla kouluun ilman krapulaa.

Karilla oli näytelmässä sen verran vähän kohtauksia, ettei hänen tarvinnut käydä kaikissa harjoituksissa. Siksi hän ei pitkään aikaan huomannut Harrin ja minun suhteen muutosta. Kerran olimme sitten harjoitusten jälkeen pubissa, vain me kolme nahkatakkista miestä. Kari seurasi vähän ihmeissään meidän kiihkeää jutteluamme näyttelemisestä ja ymmärsi meidän aivan ilmeisesti lähentyneen toisiamme. Jos hänen normaalistikin synkeä ilmeensä voi synkistyä entisestään, se totisesti teki sen. Kun Harri lähti käymään vessassa, Kari melkein ärähti:

- Oletko sinä saanut vai itse pannut tuota jätkää?

- Älä ole hölmö. En tietenkään ja jos olisin, se ei kuuluisi sinulle.

- Sinä käyt ihan kuumana siihen.

- Niin näytät käyvän sinäkin. Tosin ihan turhaan, Harri ei ole homo.

- Oho. Paljostako vetoa?

- Mitä sinä meinaat?

- Sehän mouruaa kuin kollikissa sinun perääsi.

- Paskaa. Kuvittelet vain.

- Et ole kiinnostunut siitä vai? Harri on siis vapaata riistaa. Kiitos.

Kari irvisti pirullisesti. Olin ihan ällistynyt. Mistä Kari oli saanut päähänsä, että Harri olisi homo? Kai minä nyt sen olisin huomannut? Vai olisinko? Entä jos olin ollut turhan varovainen hänen suhteensa? Pitäisiköhän minun osoittaa kiinnostustani vähän aktiivisemmin, edes kokeilumielessä? Enpä ehtinyt. Kun Harri palasi pöytään paikalleen Karin viereen, tämä aloitti melkoisen piirityksen. Hän katsoi vain Harria, puhui vain hänelle, nojasi häneen niin, että nahkatakkien hihat natisivat vastakkain. Minua rupesi ärsyttämään, mustasukkaisuuttani kai. Pahinta oli, ettei Harri näyttänyt pistävän lähentelyä pahakseen. Teki suoraan sanoen mieli tintata kumpaakin jätkää. Kun Karin oli mentävä vuorostaan kuselle, Harri kumartui puoleeni:

- Onko tuo Kari homo?

- Ööö, kuinka niin?

- Se tunkee koko ajan kiinni ja hinkkaa polvellaan minun reittäni ihan kuumana, Harri hymyili ja nyrpisti somasti nenäänsä.

- Tunge se pois! Jos se siis häiritsee…

- Ei se nyt oikeastaan häiritse. Eikä minulla ole mitään homoja vastaan, hän katsoi äkkiä totisena suoraan silmiini.

- Joo, ei minullakaan, hönkäisin hermostuksissani ja sydämeni jätti kaksi lyöntiä väliin, mutta en sitten pystynytkään jatkamaan.

Samassa Kari palasi pöytään. Me Harrin kanssa vaikenimme vilkaisten vielä arastellen toisiimme, ja synkkä jatkoi piiritystään. Pojat intoutuivat ottamaan kaljaa kunnolla ja alkoivat päästä hilpeään tunnelmaan. En olisi millään malttanut lähteä, mutta minua odotti pitkä koulupäivä enkä halua olla oppilaiden edessä huonossa kunnossa. Kiukkua niellen jätin ne kuhertelevat nahkatakkiset äijät kittaamaan olutta.

Seuraavissa harjoituksissa Harrilla ja Karilla näytti harmikseni pyyhkivän hyvin keskenään. Mietin tuskaisen mustankipeänä, olivatko he päätyneet keskenään sänkyyn. Kari kyllä virnuili minulle pirullisen näköisenä, mutta ei vihjannutkaan, että olisi päässyt tavoitteeseensa. Harri puolestaan suhtautui minuun niin kuin ennenkin. Suoraanhan en missään tapauksessa olisi uskaltanut kummaltakaan kysyä.

Niissä harjoituksissa jouduin olemaan miltei koko ajan näyttämöllä enkä ehtinyt seurata poikia sen tarkemmin. Tauolla menin käymään pukuhuoneen vessassa. Jätkät juttelivat käytävällä. Harri seisoi kädet ristissä rinnalla selkä seinää vasten. Kari oli hänen edessään ja nojasi toisella kädellä seinään Harrin pään vieressä. Tilanne näytti pahasti intiimiltä. Minua kouraisi happamasti ja mieleni täyttyi mustista myrskypilvistä. Miehet ryhdistäytyivät minut nähdessään, ja Harri kysyi iloisen vilpittömänä, oliko kahvipaussin aika. Myönsin äreästi ja painuin vessaan. Että minua sapetti. Kun palasin kahville muiden joukkoon, Harri tuli aivan entiseen hyväntuuliseen tapaansa juttelemaan kanssani. Siitä rohkaistuin lohduttautumaan, että varmaankaan mitään ihmeellistä hänen ja Karin välillä ei ollut meneillään, ei ollut syytä menettää mielenrauhaansa.

Marraskuussa saimme roolivaatteemme. Helena-täti oli onnistunut solmimaan yhden artesaani-koulutusta antavan oppilaitoksen kanssa edullisen sopimuksen. Niinpä puvustus oli teatterissamme harvinaisen näyttävä, 1600-luvun tyylinen. Tietysti ne röyhelöiset asut herättivät meissä alkuun myös hilpeyttä. Karikin hekotteli minut roolipuvussani nähdessään:

- Miten ne miehet saattoivat silloin käyttää noin naismaisia pukuja?

- Ne miehet eivät olleet pätkääkään naismaisia, äkäinen historioitsija minussa puhkesi uhoamaan. – Ne olivat kovia äijiä, jotka olivat koko ajan tappelemassa ja haastamassa toisiaan kaksintaisteluihin ja vieläpä juuri tällaisissa asuissa.

- Vaikea uskoa, että kenestäkään noin pukeutuneesta miehestä olisi kenellekään kunnon vastusta, Kari vastasi minulle kuin olisi haastanut minua mittelemään voimia.

En sanonut mitään, mulkaisin vain tyyliin, että kyllä täältä pesee, jos on tarvis. Karilla itsellään oli komissaarina paljon vaatimattomampi asu, joten yritin uskotella hänen olevan vain kateellinen.

Kävimme niissä vaatteissa koko näytelmän läpi, ja harjoitukset päättyivät tavallista myöhemmin. Ainakin muut miehet – naisten puolelta taisi kuulua vielä ääniä – olivat jo ehtineet lähteä pubiin. Olimme Harrin kanssa kahden pukuhuoneessa vaihtamassa vaatteita. Minä istuin seinustan penkillä ja napitin paitaani vain kalsarit jalassa. Harrilla oli jo vaalea kudottu puuvillapusero ja karvakauluksinen farkkutakki sekä nahkahousut yllään. Hän seisoi edessäni peiliin kumartuneena vaaleankellertäviä hiuksiaan pörröttäen. Tuijotin paikoilleni jähmettyneenä hänen nahkaan verhottua komean lihaksikasta takapuolta. Ehkä olin harjoituksista uupunut enkä älynnyt peitellä ihailuani, tai paremminkin kasvavaa himoani. Sormeni vapisivat enkä oikein saanut nappeja reikiinsä. Harri huomasi katseeni peilin kautta ja yllätti minut piruilulla:

- Eikö olekin hyvännäköinen?

- Ääh, mitä? Mikä, häkellyin ja punastuin.

- Minun perseeni. Tekisikö mieli vähän läimiä sitä, hän hymyili peilikuvassaan hilpeänä.

- Ei kun minä olin vain ajatuksissani, sopersin ja keskityin napitukseen. Harri kääntyi ja astui eteeni. Katsoin hänen bootsiensa kärkiä ja häpeävä sydämeni rynnisti hirmuiseen laukkaan.

- Saat sinä sitä persettä katsoa. Ei se minua vaivaa, hän madalsi ääntään.

Katsoin ylös hänen silmiinsä. Hän kumartui alas minua kohti. Olen varma, että seuraavaksi olisimme suudelleet, jollei oven takaa olisi kuulunut Marjon huuto, että olimmeko lähdössä kaljoille. Ilmoitimme olemme heti valmiit, ja tilanne meidän väliltämme oli mennyttä saman tien. Paitsi, että pallini jatkoivat hermostunutta kiehumista ja huusivat: haluan, haluan...