Koodi-puhelin
Työpaikkakiusaus
Hannes

Työskentelen keskisuuren kaupungin taloushallinnossa kirjanpitäjänä. Kun kerron tämän, niin yleensä ihmiset ajattelevat harmaita ja ikävystyttäviä asioita, synkkiä pilviä sateen uhkaa kunnanvaltuuston kokousta. Olen jo hyvinkin tottunut siihen, ettei työni häikäise loistokkuudellaan lähimmäisiäni. Mutta minä itse rakastan sitä. Minä pidän numeroista ja siitä, kuinka ne liikkuvat kirjanpidossa samalla kuvaten monenlaisia tekoja ja toimia, joita tehdään kuntalaisten hyväksi. Nuo summat kertovat päiväkodin rakentamisesta lapsille, noilla vedettiin viemärit laitakaupungin ikivanhojen omakotitalojen mummoille ja niin edelleen. Minkä tahansa organisaation toimintaa voi kuvata loppumattomana liikkeenä, kaaoksena, ja silloin kirjanpitoa voi ajatella keinona hallita tuota kaaosta, jäsentää liikettä ja lopulta tilinpäätöksessä muuttaa kaaos järjestykseksi, pieneksi kosmokseksi.

Aina kun innostun pohdiskelemaan kirjanpitoa näin syvällisemmin, niin pöytäseurueeni puutuu kahdessa minuutissa. Seuraa kolmenlaisia reaktioita. Yhdelle tulee aivan hirveä pissahätä ja hän syöksyy vessaan vähintään viideksitoista minuutiksi. Toinen kaivaa esille kännykkänsä ja pahoittelee, että hänen on pikaisesti soitettava, sillä hänen isoäitinsä on New Yorkissa kuolemaisillaan isorokkoon. Kun hänelle huomauttaa, että maapallolla ei enää esiinny kyseistä tautia, hän kohauttaa olkapäitään ja huokaa isoäitinsä aina olleen poikkeustapaus. Kolmas puolestaan nukahtaa istualleen ja kopauttaa otsansa pöytään. Minusta ihmiset voisivat yrittää edes teeskennellä kiinnostuvansa harmaistakin syvällisyyksistä.

Kai se johtuu myös minun persoonastani. Minä nimittäin olen harmaa ja ikävystyttävä, oikea keskiverto. Keskimittainen, keskiruskea tukka, siniharmaat silmät. En ruma enkä komea. Minun ääneni ei ole sointuisa, minä kähisen. En ole lihaksikas enkä lihava, vaan pikemminkin laiha ja sitkeä lihainen. Harrastan pitkänmatkan juoksua. Aion juosta kahden vuoden päästä ensimmäisen maratonini. Työkaverini huomauttivatkin sen sopivan minulle hyvin, sillä olen kuulemma niitä harvoja, jotka eivät ikävysty sillä matkalla, koska laskettavana on niin monta kilometriä.

Harmaudestani on kuitenkin se etu, että olen muille jokseenkin näkymätön. Se taas tarjoaa minulle huomattavan vapauden ajatella ja puuhata omiani. Ihmiset, jotka huomataan ja ovat tikkuna toisten silmissä, joutuvat jatkuvasti sovittamaan elämäänsä toisten odotusten mukaan. Minun ei tarvitse välittää, mitä muut minusta ajattelevat, koska he eivät ajattele minusta mitään.

Haittapuoli on sitten se, että seksielämäni on laimeanpuoleista. Kun menen Tampereelle tai Helsinkiin homobaariin ja asetan itseni oikein tyrkylle tai yritän suoraan vokotella jotakin tyyppiä, niin minua ei huomata. Vaikka tarttuisin baaritiskillä komeaa miestä kurkusta ja ravistelisin häntä voimieni takaa, niin hän katsoisi minun olkapääni yli ja hymyilisi jollekin komistukselle selkäni takana.

En minä silti aivan kokematon miesten välisissä ole. Pisin suhteeni kesti kaksi vuotta. Se varmaan onnistui siksi, että Karikin on harmaa, insinööri nimittäin. Seksimme ei muuten ollut pätkääkään harmaata ja ikävystyttävää, pikemminkin aikamoista ilotulitusta. Karikin ihmetteli minua, että kuinka näin ikävystyttävä mies voi olla sängyssä niin kiihkeän ja rajun intohimoinen. Niin on kyllä Karikin. Suhteemme on nykyään osa-aikainen, sillä Kari joutui muuttamaan työn perässä kauas pohjoiseen. Tapaamme vain lomilla.

Mutta olen tasaisen tyytyväinen harmaaseen elämääni. Erityisesti viihdyn työpaikallani. Minulla on kertakaikkisen upeat työtoverit, ja ilmapiiri toimistossamme on tosi raikas. Kannustamme ja tuemme toisiamme kaikessa, missä voimme. Silloin tällöin minutkin huomataan. Joskus satun näet olemaan jonkun tiellä, kun hän rynnistää vauhdilla käytävillä ja syntyy törmäys, jossa hän pudottaa tärkeät paperinsa. Tai tauolla joku läikyttää kahvit minun housuilleni.

Parasta on kuitenkin lähin esimieheni, naisten nainen Sanna. Hän on seksiä tihkuva elämänilon kuningatar ja raikuvan naurun herttuatar. Kun hänen äänensä raikaa toimistossamme, on suorastaan riemu tehdä koneen ääressä pikkutarkkoja tilivientejä. Hän on nelikymppinen miehenkipeä vanhapiika, joka jakaa rasiaansa kaikille miehille, jotka haluavat, ja haluttomat miehet hän pakottaa nauttimaan siitä. Siis oikea horatsu, joka harrastaa seksuaalista häirintää aina, kun pienikin tilaisuus tulee.

Toimistollamme kaikki tietävät minun homoudestani. En ole koskaan pyrkinyt salaamaan sitä, mutta muut kiinnostuivat siitä pieneksi hetkeksi Sannan ansiosta. Olin nimittäin kerran hänen huoneessaan selittämässä erästä havaitsemaani ongelmaa. Seisoin oven suussa tuohtuneena huitoen käsillä asiaani. Yhtäkkiä Sanna alkaa tuijottaa minua silmät pystyssä ja parahtaa:

- Hannes, sinähän olet mies!

Käteni pysähtyivät ilmaan kauniiksi kuvioksi ja lauseeni katkesi kesken, kunnes sain kähistyä:

- Ni-iin. Tuo on kyllä totta. Eikä varsinaisesti mikään uutinen minulle.

- No, miksi minä en sitten ole vielä nainut sinua!

- A-ahaa. Tuota… Hei! Ehkä se johtuu siitä, että minä olen homo.

- Oletko sinä homo?!

- Juu-uh.

- Luojan kiitos! Minä jo luulin, että minulla on alkanut vaihdevuodet.

Siltä istumalta hän juoksi toimiston läpi ja kailotti kaikille, ettei hänen tarvitsekaan naida Hannesta, koska se on homo. Palasin huoneeseeni ja kohta oveni ohitse vaelsi hitaasti koko henkilökuntamme kurkkien huoneeseeni ystävällisesti hymyillen. Sen enempää homouteni ei tovereitani ole kiinnostanut.

Noin vuosi sitten vanha kunnon Erkki, harmaampi kuin minä, jäi eläkkeelle. Hänen tilalleen palkattiin Juha. Juha ei ole harmaa. Hän on reilusti päätä pitempi kuin minä eli hänen tuuheat vaaleat hiukseensa hipoivat oven kamanaa hänen kulkiessa huoneesta toiseen. Ainakin se näytti siltä, kun katsoin häntä lattianrajasta. Ja miten hän kulki? Keinui rennosti ja viettelevästi kuin kissa, vaikka on lihaksikkaampi kuin Kalifornian kuvernööri. Alkuun minä onnistuin aina kompastumaan omiin jalkoihini, kun näin hänen liikkuvan. Isolla ruumillaan ja persoonallisuudellaan hän täytti urheiluhallinkin, niin ettei muille jäänyt edes ilmaa hengitettäväksi. Hän harrastaa jääkiekkoa, koripalloa ja jalkapalloa. Ja hän oli komea. On tietysti vieläkin, mutta siitä myöhemmin.

Ja mikä merkittävintä, hän huomasi minut melkein heti. Hän katsoi minua vaaleansinisillä, ihanilla silmillään ja sanoi hei. Toki siihen vaikutti sekin, että Sanna tuuppasi Juhan huoneeseeni ja käski minun opastaa Juhaa toimistomme työtavoille. Sitten se ilolintu iski minulle silmää kuin toispuoleisen kasvohalvauksen saanut, jotta ymmärtäisin selittää Juhalle, mikä on tärkein työvelvollisuus.

Vaikkei Juha olekaan harmaa, hän on täysverinen kirjanpitäjä, eikä hänen opastamiseen montaa päivää mennyt. Sinä aikana ehdin kuitenkin päästä perille hänen luonteestaan. Hän on paskiainen. Hän on kaikkea, mitä minä en ole. Hän on värikäs. Hän on iloinen, kaikin puolin huumorintajuinen ja nauraa paljon. Hän hulluttelee kaikkien kanssa. Hän on kaikille ystävällinen. Hänellä on aina aikaa toisille. Hän ihan oikeasti kuuntelee kaikkia, auttaa kaikkia. Hän on älykäs. Hän on niitä totaalisen ällöttäviä, kaikkien rakastamia, täydellisiä ihmisiä, jotka saavat toisen tuntemaan itsensä mitättömäksi surkimukseksi.

Valloittavalla persoonallaan hän huomioi minutkin aina, kun näki. Kun aamulla tulin töihin, käytävä raikui hänen pirteyttään:

- Hei, Teppo, hei! Vietitkö villin yön, Teppo?

- Minä olen Hannes ja nukuin todella hyvin, kiitos.

- Hahaha. Hyvä juttu, Teppo! Hieno vitsi, Teppo!

Kokouksissa hän saattoi keskeyttää puhujan ja kaikkien hämmästykseksi kysyä, mitä mieltä Teppo on. Ja olihan minulla useinkin jotakin vakavaa huomautettavaa, mutta vielä useammin Juha keskeytti minut alkuunsa ja hoki, että Teppo on oikeassa, Tepolla on näkemystä.

Kun tulin arkistohuoneesta syli täynnä vanhoja mappeja, Juha tanssahteli edessäni kuin koripalloilija, joka yrittää estää pallonkuljettajaa etenemästä. Ystävällisesti hän kyllä auttoi minua keräämään lattialle levinneet mapit.

Erään kerran Juha oli menossa suoraan töistä iänikuista jääkiekkoaan pelaamaan. Hän valmistautui huitomalla mailallaan paperitolloa pitkin käytävää. Tietenkin minulle iski juuri silloin jumalaton kusihätä ja lähdin juoksemaan kohti vessaa. Minä pääsin melkein perille, kun Juha taklasi hurjana karjuen minut seinää vasten. Henkeni salpautui ja kaikki luuni rusahtivat tuusan nuuskaksi. Lysähdin lattian rakoon. Mutta vaikka Juha huitoi mailallaan edessäni ja yritti kaivaa paperitolloa altani, pääsin konttaamaan pakoon hänen haarojensa välistä. Ehdin WC-pöntön eteen viimeisellä sadasosasekunnilla. Itse asiassa olin niin nopea, että harkitsin siirtymistä maratonilta pikamatkoihin.

Ei siis kulunut puolta päivääkään, etteikö Juha jossakin välissä olisi ollut hyväntahtoisesti hakkaamassa minua selkään jättiläismäisillä yläraajoillaan. Tai kaverillisesti takomassa kyynärpäillään minua kylkeen. Iltaisin tutkin peilin edessä päivän mustelmia, ja mieleni oli synkkä.

Näin mentiin pari kuukautta. Aloin jo etsiskellä eri lähteistä parhainta keinoa murhata läheinen työkaveri. Silloin Sanna kutsui minut huoneeseensa vakavaan puhutteluun.

- Teppo… äh… Hannes, olen syvästi huolissani.

- Mikä hätänä?

- Mitä sinun homotutkasi sanoo? Onko Juha homo?

- Häh? Kuinka niin?

- Kaksi kuukautta on mennyt eikä Juha ole eleelläkään vastannut minun viehättäviin eroottisiin kutsueleisiini. Eikö se tarkoita, että hän on homo?

- En tiedä. Minä kytken tutkani pois päältä, kun tulen töihin.

- Voi rakas Hannes, etkö sinä voisi kytkeä sitä päälle ihan pikkuisen ja ottaa selvää asiasta? Ymmärräthän, että minun naisellinen itsetuntoni on vaarassa horjahtaa rotkoon.

- En varmasti! En vaikka saisin sydämeni kyllyydestä jyystää Juhan persettä pesäpallomailallani.

- Hannes! Juhan ja sinun keskinäiset seksifantasiat eivät kiinnosta minua, mutta sitä minä en tiennytkään, että sinä pelaat pesäpalloa.

- En minä pelaa pesäpalloa…

- Kai sinä tiedät, että meillä tytöillä on pieni kiva puulaakijoukkue. Voisit tulla kesällä mukaan.

- Aaargh…Minä vihaan haavoittumisia, kuolemisia ja kunnareita!

Kyllä minä sen tutkani pikkuisen kytkin päälle ja aloin seurata Juhaa sillä silmällä. Ihan täyttä varmuutta en saanut ja arvelin tutkani pitkän puutteen aikana menneen epäkuntoon. Kerran olin aika lähellä saada selvyyden asiaan. Olin ahtaassa monistuskopissamme kopioimassa isoa nivaskaa papereita, kun Juha tunki ison ruhonsa sinne. Happi loppui heti. Hän taivutti itsensä selkäni yli ja nojasi toisella kädellä seinään. Hän pörrötti harvoja hiuksiani toisella lapiokourallaan ja höpisi korvaani, että Tepoltahan sujuu monistaminenkin ihan kivasti. Silloin minuun iski piru. Kohotin takapuoltani kohti Juhan nivusia. Ilman himoa, pelkässä testausmielessä! Mutta piru petti minut. Astuin vahingossa Juhan varpaille, ja hän hyppäsi karjahtaen syrjään. Minä sysäsin xeroxin tummuussäätöä ja aloin monistaa mustia papereita. Kun vein niitä Sannalle, en voinut kertoa muuta kuin että Juhalla on yllättävän arat varpaat.

Toukokuussa meille järjestettiin seminaari, jossa selitettiin, kuinka uusi lainsäädäntö vaikuttaa meidän kirjanpitomenettelyihimme. Tietenkään sitä ei järjestetty ihan yksinkertaisesti meidän kokoushuoneessamme. Ei, samaan yhteyteen oli pakko kytkeä työkykyä ylläpitävä ryyppäysristeily öisellä Itämerellä. Sanna hehkui himoa viikon etukäteen, mutta toimistomme miehistä mukaan lähti vain Juha ja minä. Tietenkin minun piti jakaa hytti tuon jättiläisen kanssa.

Seminaari itsessään oli antoisa ja tärkeä. Sen jälkeen Juha ilmoitti, että ennen illallista me miehet menemme saunaan. Yritin ilmoittaa hänelle, että minä en ole mies, en ollenkaan. Että mene sinä mies vain ihan itseksesi. Mutta eihän hän kuunnellut kähinöitäni. Hän tarttui minua kravatista ja kiskoi mukaansa. Näin jälkeenpäin ajatellen se oli erinomainen ratkaisu.

Pukuhuoneessa Juha melskasi, kailotti ja naureskeli rehvakkaaseen tapaansa. Teppo sitä ja Teppo tätä. Minun harmaat, pienet aivoni alkoivat ärtymyksestä muuttua tulipunaisiksi. Minä riuhdoin vaatteita yltäni hammasta purren. Lopuksi repäisin kalsarit kintuistani niin, että kalu heilui sinne tänne. Silloin Juha mykistyi.

Tässä lienee paikallaan kertoa, että minulla on valtavan iso penis. Velttona se roikkuu puolessa reidessä ja seisokissa se noin kolmekymmensenttisenä ulottuu melkein palleaani. Joudun aina käyttämään hyvin löysiä housuja, sillä harmaassa näkymättömyydessäni viihtyvänä pelkään joutuvani piinallisen huomion kohteeksi.

Nyt sitten jouduin Juhan hellittämättömän huomion kohteeksi. Hän vaikeni äkisti ja jätti suunsa sillä lailla jännästi ammolleen. Hänen ryhtinsä lysähti kasaan. Mielenkiintoista, että niin isosta miehestä saa noin vain aika pienen oloisen. Hänen kirkkaat, siniset silmänsä alkoivat harittaa harmaan sameasti. Huokaisin ja marssin löylyyn.

Kesti hyvän tovin ennen kuin Juha seurasi perässä. Hän laahasi jalkojaan tarmottomasti, ja hänen kouransa viistivät lattiakaakeleita. Hänen silmänsä olivat jähmettyneet mitään näkemättömään tuijotukseen. Hän istui kyyhöttämään lauteiden nurkkaan. Hän ei vilkaissutkaan minuun eikä sanonut minulle sanaakaan. Tunnustan, että niistä löylyistä nautin sydämeni kyllyydestä. Häpeän myöntää, mutta taisin hieman hyräillä nuotin vierestä jotakin ikävystyttävää iskelmääkin.

Illallisella työtoverit ihmettelivät, kun Juha oli niin vaitonainen ja näykki ruokaansa pieninä suupaloina. Minä en lähtenyt yökerhoon hillumaan, vaan menin reippaasti hyttiini, ja Juha kipitti kiltisti perässäni. Hytissä hän istahti pienelle jakkaralle edelleen täysin mykistyneenä. Piruuttani päätin mennä nukkumaan alastomana. Kun riisuin ja pujahdin peiton alle, Juhan suusta kuului vain kummaa korahtelua. Siihen ääneen sitten nukahdin. Kun aamulla heräsin, Juha istua nökötti samalla pallilla samassa asennossa. Kysyin, miksei hän ollut mennyt nukkumaan. Hän vain mumisi jotain, ettei häntä ollut väsyttänyt.

Palasimme arkeen ja töihin. Kertaakaan en enää kuullut Teppo-nimeä. Juhan tila koheni sen verran, että kuulin huoneeseeni hänen edelleen hauskuttavan työtovereitamme. Mekastus oli välillä sietämätöntä. Mutta minulla oli keinoni. Jos pinnani kiristyi liikaa, minun ei tarvinnut muuta kuin tepastella Juhan näköpiiriin. Heti hänen huulensa alkoivat heilua äänettömässä tuulessa, sinisilmät lukittuivat ihailemaan muinaista näkyä ja tuo atleetti luhistui lattialistan viereen. En toki kiduttanut häntä koko ajan. Totaalista valtaa tulee aina käyttää säästeliäästi, muuten se lopulta menettää tehonsa.

Vähitellen Juhan ja minun yhteyden huomasivat muutkin. Tuota pikaa seisoin taas äreän Sannan edessä.

- Hannes, olen syvästi pettynyt sinuun. Miksi sinä teit tämän minulle?

- No minkähän jäynän minä tällä kertaa näin järkyttävän mielikuvituksellisena ihmisenä olen onnistunut sinulle tekemään?

- Sinä olet ruiskuttanut minun vereeni polttavaa mustasukkaisuuden myrkkyä ja sinä vain pilailet asialla. Senkin… senkin tunnoton, paatunut…homo! Pesäpalloilija!

- Pesäpalloilija! Tuo oli verinen loukkaus! Mutta etkö voisi selittää, mistä sinä oikein puhut?

- Hah, muka tietämätön! Sinä et saanut selville, onko Juha homo vai ei. No, siitä minun toiveeni ja märät uneni heräsivät. Turhaan, niin turhaan. Salakavalasti minun selkäni takana sinä sait Juhan rakastumaan itseesi.

- Täh? Onko Juha rakastunut minuun?

- Pölvästi! Sokeako sinä olet? Miten sinä sen teit?

- Minä en ole tehnyt muuta kuin vetänyt sen omahyväisen roikaleen pilvissä leijuvan itsetunnon maan pinnalle.

- Etkä sinä siis rakasta Juhaa?

- En todellakaan.

- No kuule, voisitko vihjata hänelle, että hän syvästi homorakkaudessaan pettyneenä voi vapaasti painaa suloisen päänsä minun lämpöisille rinnoilleni?

En tietenkään voinut. Rupesin kuitenkin tarkkailemaan Juhaa. Ja täytyy myöntää, että hänen käyttäytymisensä aika selvästi muistutti toivottomasti rakastuneen oireita. En tehnyt asialle mitään. Eihän Juha rakastanut minun harmauttani vaan kaluani. Minun ei tehnyt vähimmässäkään määrin mieli antautua suhteeseen Juhan kanssa. Ei ennen pikkujouluja viiden kuukauden kuluttua.

Tonttujuhlamme järjestettiin kaupungin viihtyisimmässä ravintolassa. Ihan suotta, sillä aterian jälkeen porukalle olisi kelvannut pahin sikalakin, kunhan viinaa olisi ollut. Juomisvaiheessa kaikki vaeltelivat pöydästä toiseen elleivät sitten ruuhkautuneet tanssilattialle. Paitsi minä. Minä istuin paikallani ikävystymässä totuttuun tapaani, eikä kukaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Paitsi Juha. Hän kiersi salissa spiraalia kohti sen ydintä, jossa minä mökötin. Matkalla hän humallutti itsensä vahvaan heilurimaiseen liikkeeseen. Viimein hän onnistui horjumaan pöytäni viereen.

- Hei Hannesshh. Shaanko ishtua pöytääshi?

- No olepa hyvä, Juha.

Hän rojahti velttona istumaan vastapäätäni ja yritti saada kyynärpäänsä pysymään pöydällä. Hänen viinan kostuttamat huulensa yrittivät tavoitella korvalehtiä. Hän katsoi minua lammasmaisesti pää kallellaan niin, että hän lopulta alkoi kokonaan kallistua tuolilta. Sain hänestä otteen ennen kuin hän putosi lattialle.

- Kiitosh Hannesh. Shinä olet hyvä ihminen.

- Joopa joo. No kuinkas se on Juhan ilta sujunut? Onko Juhalla ollut hauskaa?

- E-ei. Juhalla on ollut pashkamainen ilta. Helvetin pashkamainen.

- No voi voi, sehän ikävää.

- Hannesh, shaanko puhua shuoraan? Niin kuin miesh miehelle?

- No yritä nyt sitten. Ehkä se onnistuu.

- Anna minä koshken shiihen. Ole kiltti, pliish! Minä en keshtä enää. Anna minä pidän shitä kädesshäni edes viisi shekunttia. Mitään muuta en pyydä.

Sitten hän purskahti itkuun. Enhän minä mikään julmuri ole oikeasti, ja Karinkin viime käynnistä oli jo kaksi kuukautta. Puutteen raskaan pehmentämänä lupasin Juhalle, että totta kai hän saa koskea sitä ja pitää kädessään. On todella mukavaa ilahduttaa ihmisiä. Juha selvisi saman tien ja hänen ryhtinsä palasi entisiin upeisiin mittoihin. Suostuin lähtemään hänen luokseen parin korttelin päähän. Ravintolan ovella tunsin lapaluitteni välissä inhottavia pistoksia. Sanna se sieltä heitteli tikareita selkääni.

Juha asui näppärässä kaksiossa. Olohuoneen nurkassa oli pieni kuntosali ja makuuhuoneessa leveä futonpatja. En kuitenkaan ruvennut sen kummemmin ihastelemaan asuntoa. Kiskaisin housujeni vetoketjun auki ja kaivoin kaluni esiin. Ojensin sitä Juhaa kohti ja kehotin häntä olemaan reipas palomies ja tarttumaan tukevalla otteella letkuun. Tukevalla ja tukevalla, hänen kouransa viuhtoi kuin kolibrin siivet, mutta hänen ilmeensä ja hengityksensä kertoivat kyllä onnellisuudesta. Iskin kourani hänen hiuksiinsa ja kiskaisin pään alas. Purin hänen huuliaan, suutelin häntä vimmaisesti. Juha vain ynähteli sekopäisenä. Riistäydyin irti ja aloin repiä vaatteita hänen yltään. Puristelin hänen hauiksiaan, löin pari kertaa nyrkillä hänen komeita vatsalihaksiaan ja läpsin paljastamiani pakaroita. Kun Juha oli kokonaan alasti, vetäydyin ihailemaan tuota komeaa titaania. Ajattelin kuin aasiori hevostammaa katsoessaan: Onhan se iso, mutta niin pantava. Työnsin Juhan makuuhuoneeseen ja kamppasin hänet patjalle. Seisoin siinä vieressä ja hitaasti riisuin itseni. Se miehenroikale inisi epämääräisiä kiimaääniä. Sitten hyökkäsin hänen kimppuunsa kaluni täydessä kukoistuksessaan. Purin, nuolin ja näykin hänen ihostaan joka ainoan neliösentin. Hyörin hänen päällään vikkelästi kuin väkkyrä, mutta kestävänä kuin maratoonari. Lopulta en enää kyennyt hillitsemään itseäni, vaan työnsin hänen ketaransa pystyyn. Ihailin ruusunnuppu-persereikää ja karjuin, että liukkaria ja vähän vitun äkkiä. Juhan käsi viuhahti kuin musta mamba ja noukki patjan päädystä geeliputkilon. Hölväsin ainetta runsaasti kalulleni ja reikään. Asetin terskan reiälle. Juha vikisi:

- Nussi minua! Anna palaa! Tunge se minuun!

- Täältä tulee ja tästä saat, uhosin, mutta eihän siitä mitään tullut. – Vittu, ei se mahdu. Sinä olet liian tiukka.

- Enkä ole, en en! Kyllä se mahtuu. Työnnä rajummin, Juha parkui niin epätoivoisesti, että hyppäsin koko painollani hänen päälleen ja niin vain koko kaluni solahti saman tien hänen sisuksiinsa.

- Oooh. Voi luoja, pane minua…

Minähän rynkytin. Karjuimme toisillemme kiimaisia rivouksia. Hikipisarat lentelivät ja ikkunat höyrystyivät. Juha käytteli persettään kuin olisi ikänsä harjoitellut geishapalloilla. Välillä hän rukoili armoa, mutta minä en antanut. Juha kerkesi heittämään mällinsä kahdesti ennen kuin minä kiihdytin itseni lopulliseen raivoisaan laukkaan. Ja sitten täydellinen räjähdys. Kullin räjähdys ja tajunnan räjähdys. Se oli menoa, huh.

Pääpiirteissään Juhan itsetunto palautui entiselleen. Toimistollakin iloittiin entisen iloisen Juhan paluusta. Sanna hiukan irvisteli katkerana Kaarinana, mutta löysi pian vihjauksestani naapuriosastolta useitakin saalistettavia. Aina parin päivän välein huomasin Juhossa lieviä luhistumisen merkkejä. Silloin kiiruhdimme heti töiden jälkeen hänen luokseen hoitamaan oireet pois päiväjärjestyksestä.

Minun ikävässä harmaudessanikin on tapahtunut pieni muutos. Tähän saakka olin aina käyttänyt harmaan pukuni kanssa tumman sinistä kravattia, jossa on hillittyjä harmaita pilkkuja. Nykyään käytän joka päivä oranssia solmiota.

Copyright © Koodi.net 2003-2021 - Tietosuojaseloste - Palaute