Konsta

Konsta
Mies se voi tulla paskiaisestakin

Tää juttu tapahtui jotain vähän yli kymmenen vuotta sitten. Mää olin silloin yhdeksäntoista ja kävin amiksessa sähköasentajalinjalla. Kesälomalla olin töissä kuntakeskuksessa yhdessä kodinkone ja –elektroniikkaliikkeessä. Vapaa-aikoina auttelin isää ja äitiä kotitilalla – siihen aikaan en kylläkään vapaaehtoisesti niin kuin tänä päivänä.

Mun isä oli ja on vähän kahjo. Hän vaatii, että osa tilan tuotannosta pitää hoitaa ikivanhoilla menetelmillä, tiedättehän heinäseipäät, jauhinkivet ja oman perheen voi kirnuttiin itse. Okei, onhan siinä kauniitkin puolensa ja isän filosofia oli jotain perinnetaitojen säilyttämisen tärkeydestä sähkökatkojen varalta tai jotain. Mutta se on hemmetin työlästä ja vie aikaa. Onneksi suurimmaksi osaksi sovellamme tuotannossa uudempia menetelmiä ja teknologiaa; olen luvannut isälle tehdä sähkön omin käsin jos Fortum ja Vattenfall menisivät nurin.

No siis, meillä oli pari pirun pitkää sarkaa timoteita, jotka kuivattiin heinäseipäillä ja kuskattiin sitten latoon metsän laidassa. Huvittavaa, että niihin heinätöihin oli suorastaan tunku naapureita ja sukulaisia talkooperiaatteella. Jotain hemmetin romanttista nostalgiaa koko juttu. Olis pitänyt varmaan vaatia osallistumismaksu niiltä hulluilta. Vaikka oli se aika hauskaakin, äiti kuskasi kahvit ja sahdit pellonpientareelle ja juttu lensi porukan kesken.

Silloin heinäkuussa niihin heinätöihin tuli pariksi viikoksi ihan jo perinteisesti myös mun enoni. Hän oli melkein valmis arkkitehti (olemme tehneet yhteistyötä jo parissa projektissa, kun valmistuin pari vuotta sitten DI:ksi). Enosta liikkui vähän villejä juttuja, oikea hulivilihulttio – siis selvä idolini. Hän oli siihen aikaan jotain kaksvitonen, vain kuusi vuotta mua vanhempi.
Meidän suvussa on perinteenä suuret ikäerot sukupolven sisällä ja pienet niitten välillä eli vanhempanakaan ei malteta lakata lisääntymästä. Puhumattakaan siitä että on tapana aloittaa jo nuorena, vanhempanikin olivat saaneet minut kahdeksantoistavuotiaina. Sitten menikin neljätoista vuotta ennen kuin tuo ihana räpätäti, pikku siskoni syntyi. Niin ja äiti on siis kaksitoista vuotta veljeään vanhempi. Oikeastaan eno on aina tuntunut musta enemmänkin isolta veljeltä, joka opetti mulle kaikkea mahdollista. Takuulla tarkoitus ei ollut kuitenkaan opettaa sitä, mistä tässä tarinassa kerron, sen opin häneltä vahingossa.

Ehkä ensin ennen kuin mennään asiaan, pari sanaa minusta silloin yli kymmenen vuotta sitten. Meillä päin ainakin siihen aikaan maalaispojalla oli vain kaksi mallia, jollaiseksi kasvaa, joko urheiluhulluksi lihaskimpuksi tai läskiksi hissukaksi – ja mää en ole vieläkään lihava enkä hiljainen. Mua sanottiin pahapäiseksi, mutta en mää ollut pätkääkään paha oikeasti, niiltä seisomilta olisin päässyt taivaaseen. Olin pikemminkin omapäinen, itsepäinenkin ja sinnikäs, luulisin. Ehkä vähän uhmakaskin ja siksi kai sekaannuin kavereitteni kanssa joutaviin sählinkeihin ja tappeluihin. Tosin niitten nyrkki- ja painikisailujen jälkeen me jätkien kanssa nauroimme, että maailma raikui. Semmoinen mää oli silloin noin suurin piirtein. Vaikka arvelen, että se ärhäkkä suupaltti koviskuori vain peitteli tyyppiä, joka aivan hermona pelkäsi olevansa homo, mulla oli nimittäin hiukka levottomia ajatuksia miehistä, vaikken olis halunnut.

Mutta noin yleisemmin sen luonteenlaadun samoin kuin kookkaan vantteran vartenikin, niin ja tuuhean pellavapehkon päälaelle, olin kyllä perinyt isältä. Niin että älkööt mulle urputtako. Paitsi äiti joka saa komentaa. Tosin siksi ettei häntä mitenkään saa hiljaiseksi. Siis selvyyden vuoksi, rakastan vanhempiani ja ymmärtääkseni he mua – vieläkin.

Tuossa korskeassa yhdeksäntoista iässä olin tietty tulvillani testosteronia ja muuta nuoren miehen kiimaa. Vaan siitä huolimatta kaluni oli korkkaamaton. Tai siis mitä nyt ahkerasti omin käsin hinkattu. Jep, pillua tai persettä en ollut pannu. Osin se kai johtui siitä, niin kuin jo vihjaisinkin, etten oikein tiennyt kumpaa halusin. Ja miehekkään karvaperseen himoa ei sopinut kylillä huudella. Niinpä pieni herkkä sieluni oli sisältä hermostunutta seksuaali-identiteettihyytelöä, vaikka ulospäin esiinnyin polleana paskapäänä.

Siitä talkooporukasta täytyy nostaa esiin vielä yksi henkilö, tämän tarinan toinen päähenkilö suorastaan. Hän oli kylän toiselta laidalta nuori isäntä Jorma – hei, ihan totta, tämä ei ole vitsi. No jaa, ehkä on parempi, että kutsun häntä Joreksi. Joka tapauksessa hän on enoni ikäinen ja he ovat tunteneet toisensa pikku kakarasta asti. Ovat tosi hyviä kavereita. Joressa on yksi paha vika, hän on aivan saatanan komean näköinen. Eihän siitä mitään isoa numeroa koskaan kukaan tehnyt, mitä nyt ohimennen pantiin merkille, kuiskittiin ja naureskeltiin kateuksissamme. Mun mielestä eno ja mää emme mitenkään ole perseestä revityn näköisiä, mutta Mister Universum kisoissa häviäisimme kirkkaasti Jorelle – ehkä sijoittuisimme toiseksi ja kolmanneksi.

Ja sitten viimein siihen perjantaipäivään ja heinätöihin. Sieltä kesätöistä mulle oli luvattu vapaata niiksi päiviksi, kun mua tarvittiin pellolla. Toista viikkoa oli ollut tosi hyvät kelit, välillä suorastaan hellettä. Heinät olivat kuivuneet seipäillä ja tuona perjantaina toisen saran seipäiltä heinät oli saatu kuskattua latoon. Mää olin ollut siinä porukassa, joka nosteli hangolla heinät seipäiltä enon ajaman traktorin – ei siis sentään perinteisen hevosen – peräkärryyn, jolla Jore otti pölyävää rehua vastaan. Ladossa oli sitten kaikkein nuorinta väkeä polkemassa heiniä tiiviimmäksi, jotta niitä mahtuisi paremmin ja enemmän. Talkoot jotenkin onnistuvat innostamaan ihmiset rehkimään hulluna ja hiki silmissä kirvellen, veristä kilpailua työmoraalin ylistämiseksi. Toisaalta tunnelma oli korkealla, välillä vähän ronskitkin herjat lentelivät ja nauru raikasi. Ja sahti maistui niin kuin kahvitkin pullineen ojanpientarella.

Kun sarka oli putsattu, siirryttiin porukalla meille puolen kilometrin päähän talkoosapuskalle ja saunakin oli halukkaille tarjolla. Kaikki eivät edes mahtuneet pirtin pitkän pöydän ääreen, mutta silti touhukas äiti kerkesi huomaamaan, että eno ja Jore puuttuivat joukosta:
- Missäs ne kaksi sälliä oikein luuhaavat?
- Jos se paska traktori on taas levähtänyt pellolle ja ne pöljät on jääneet sitä korjaamaan, mutisin soppaa suu täynnä.
- Siivoa suusi, isä murahti eikä tainnut tarkoittaa sitä soppaa. – Mene sanomaan niille, että jättävät sen koneen sinne ja tulevat syömään. Tärkeimmät asiat ensin.
Tietenkin ärisin vastalauseita, mutta äiti killisti silmänsä siihen malliin, että juoksin pihalle ennen kuin hän aukaisi suunsa ja hyppäsin pyörän selkään. Kiroillen sotkin polkimia pellon laitaan.
Traktori seisoi ihan tyynenä vähän matkan päässä ladosta, mutta tyyppejä ei näkynyt missään. Manasin, että saatana pitääkö niitä helvetin jätkiä vielä alkaa etsiäkin, ja uhmailin palaavani kotiin. Päätin kuitenkin kurkata latoon. Muutaman metrin päässä oviaukosta kuulin yhtäkkiä vähän kummaa puuskutusta ja matalilla kireillä äänillä päästeltyjä kirouksia, joiden rinnalla omani olivat olleet enkelten puhetta. Säikähdin, olivatko ne jätkät ruvenneet tappelemaan oikein kunnolla, niin hyvät ystävykset. Kurkkasin ovenpielestä – sellaisesta kulmasta, että heidän olisi pitänyt kääntää päätä reilusti minut nähdäkseen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että jumalauta, kunnon painimatsihan siellä oli käynnissä. Jore oli kontallaan heinissä ja eno hänen selässään. Ja paskat, sekunnissa tajusin, mistä oli kyse. Molemmilla oli housut puoli reidessä, enon pakarat huhkivat vauhdilla ja selvästi hänen kyrpänsä souti Joren perseessä. Siellä oli meneillään rankemmanpuolinen miehekäs pano.

En tiedä, mikä ällikkä on, mutta sillä multa lyötiin ilmat pihalle ja silmät kävivät puolen metrin päässä kuopistaan. Mun jalat alkoivat tutista saappaissa, että varret läiskyivät. Kuolaa tulvahti suuhun. Vaan selvähän se, että ihmisten intiimeihin hetkiin täytyy suhtautua hienotunteisesti. Ei niitä passaa jäädä röyhkeästi nokkaa kaivellen ihmettelemään. Niinpä peräännyin huomiota herättämättä ja aika pitkään hengittämättä. Kun viimein sain kiskaistua happea keuhkoihin, ajatustoimintakin taas käynnistyi – tietysti vain rajoitetusti, kun olin niin kiihtynyt ja tuskin yllättäen kiihottunutkin. Ja kyllä mua hävettikin, poikien puolesta, mutta myös oma hurmioitumiseni. Silti päässäni poukkoili: Mitä vittua, mitä tää on! Mitä mää nyt teen? Huudanko mää niitä lopettamaan? Vai marssin takaisin talkoosopalle ja selitän, ettei pojat vielä kerkiä tulla, kun traktorin pakoputkessa on jynssättävää? Traktori! Jepulis, silloin minuun iski pikku piru. Saatana, mää säikäytän niiltä paskat housuihin – tai ehkä reisille, jossa ne housut roikkuivat. Hiivin traktorille ja painelin äänimerkkiä raskaalla kädellä ja huutelin hihitellen sen metelin sekaan:
- Pooojaaaat! Sopalleee! Talkooväki kaipailee nättejä pärstiänne!
Kyllä elävän elämän komediat ovat paljon hauskempia kuin telkkarin sketsiohjelmat. Jätkät tulivat hetken kuluttua ladosta housut ylhäällä ja teeskennellen kuin mitään ihmeitä ei olisi tapahtunut: kaunis päivä tänään, onko tullut kalaa. Ja naamat silti hikisinä ja punaisina ja synti paistoi taivaaseen asti. Ei silti, teeskentelin määkin niin kuin mitään en olisi nähnyt. Enhän mää nyt olis siinä voinut hönkäistä hymyssä suin, että oliko hyväkin pano. Ja sitä paitsi mun pää oli niin sekaisin ja hämmennyksissä, taisinpa olla vähän kateellinenkin, etten arvannut mitään erityistä tehdä. Kolmisin siinä sitten irrotettiin se peräkärry ja pojat tulivat sapuskalle traktorilla ja minä ajoin pyörällä edeltä. Minulla oli totisesti paljon ajateltavaa.
Ruokapöydässä olin tosi vaitonainen, mutta siinä vilskeessä ja hälinässä kukaan ei kerinnyt onneksi kiinnittää minuun mitään huomiota. Päässäni sekoili melkoinen ajatusten ruuhka. Oli kiimaisia näkyjä ladosta, ivallista naurua, häpeää ja himokasta kateutta, että minäkin haluan. Olen varma, että poskieni väri vaihteli kalman valkoisesta helakan punaiseen. Jalkani ainakin vispasivat pöydän alla kuin tehosekoitin. Silmänurkasta kyttäsin enoa ja Jorea, mutta ne perkeleet osasivat teeskennellä tosi taitavasti maailman luontevimpia äijänkutaleita.

Myöhemmin Jore kieltäytyi saunasta. Hän jutteli enon kanssa pihalla pitkään ennen kuin hyppäsi moottoripyöränsä selkään ja kaahasi kotiinsa. Illemmalla, kun muut halukkaat olivat löylytelleet, me enon kanssa kapusimme kaksistaan lauteille. Mua hermostutti pirusti. Vaikka sukulaisiaan ei kai kukaan ajattele sillai seksuaalisina olentoina, en voinut olla vilkuilematta enoa sillä silmällä. Hitto, kyllä tuolla pärställä ja näyttävällä vartalolla komeine lihaksineen saisi kellistettyä vaikka kaikki vastaan tulevat pillulliset, miksi se Joreen oli iskenyt. Kyrpäkin oli ainakin samanpituinen kuin mun melkoinen, vaikka mun oli selvästi paksumpi. Miksi tuo eno oli siis homoksi ruvennut? Paljonpa mää tiesin. Niin kuin homoutensa voisi muka valita.

Mää mietin kuumeisesti, miten osaisin alkaa kautta rantain kyselemään homoilusta, mutta enhän mää tietenkään lopulta uskaltanut. Jumalauta, mää olisin vain niin halunnut tietää! Varmaan ihan kai siksi, että olisin tajunnut, mikä mää itse olin, miksi mun päässä oli semmoisia mielihaluja kuin oli. Mää aloin olla siinä lauteilla hikoillessani hiusjuuria myöten täynnä tosi pahaa kiukkua. Itseäni kohtaan pääasiassa, mutta vähän enoa ja Joreakin. Miksi ne pääsi nussimaan miestä ja mää en edes kokeilemaan! Eno rupatteli kevyesti niitä näitä, niin viattomasti kuin ei koskaan olisi jyystänyt kenenkään paskaluukkua. Mää murahtelin vain äkeitä urahduksia. Lopulta enokin huomasi mielentilani:
- Mikä sua vaivaa?
- Vittu, ei mikään!
- Murkku!
- Haista paska, karjaisin ja loikkasin pukuhuoneeseen.
- Konsta hei, tiedäthän sää, että sää voit aina jutella mun kanssa!
Just joo! Rakas eno, nyt kun mää tiedän, että sää oot yks vitun homo, niin voitko kertoa, olenko mää kans? Onko se periytyvää, armas sukulaiseni? En käynyt tuvassa edes sahtia janooni hörppäämässä, vaan painelin suoraan pehkuihin.

Nukuin aina kesäisin pihapiirissä olevassa puotirakennuksessa. Se on kaksi kerroksinen ja punamullalla maalattu. Se on ikivanha – en edes tiedä kuinka mones isoisoisoisä sen aikoinaan pykäsi. Molemmissa kerroksissa on neljä huonetta, alhaalla varastoja kaikelle tarpeettomaksi jääneelle museoroinalle lähinnä, yläkerran luukkuja käytetään kesäisin just nukkumatiloina. Huoneet on matalia niin, ettei tällainen roikale pysty seisomaan kuin kumarassa, mutta makuuasennossa nuorelle miehelle siellä oli hyvää rauhaa tutustua oman ruumiinsa ulokkeisiin.
Siellä minä siis sitten kieriskelin vällyjen alla mieli sekaisin. Väillä mutisin kirouksia aivan raivona kaikelle, mitä maailmassa on, varsinkin homoudelle. Välillä huokailin kaipuusta saada joskus peuhata ja kieriskellä ympäriinsä jonkun sällin kanssa. Ja kyllä mää suoraan sanoen tuhersin itkuakin, että mikä mää oikein pohjimmaltani oon, mitä mää haluan ja uskaltaisinko mää ikinä. Joo ja tunnustan, että koura oli koko ajan kalsareissa ja möyhensin varustuksiani. Yöllä aika myöhään kuulin enon kömpivän omaan kämppäänsä.

Seuraavan päivän onnistuin käyttäytymään ihan siivosti vaikkakin vaisummin kuin tavallisesti. Aamukahvilla eno katsoi pöydän yli mua kysyvästi. Mää onnistuin venyttämään toista suupieltä anteeksipyytävästi. Hän nyökkäsi ymmärtävän näköisenä. Hillitsin itseni, mutta mielessäni murisin, että mitä vittua sääkin luulet ymmärtäväsi helvetin homo.

Heinätyöt sillä viimeisellä saralla sujuivat taas sutjakkaasti. Tunnelma oli korkealla ja jopa mää räkätin välillä maha kippurassa ja heitin muutaman herjan. Tosin välillä keskityin rehkimään raivoisan mykkänä. Iskin hankoa heiniin hurjana kuin olisin teurastanut vihollisia jossain muinaisessa talonpoikaissodassa. Tuntui itse asiassa hyvältä, olin muka niin kovaa jätkää.
Eno ja Jore tekivät samaa hommaa kuin edellisenä päivänä. Mulkoilin Jorea salaa kulmien alta ja manailin, että mikä sääkin luulet olevasi, yks peräsuoli. Olet niin helvetin komea olevinasi… Ja silloin minulla jysähti! Se tuli salamana kirkkaana taivaalta. En tajua, miten rohkenin päästää päähäni sellaisen ajatuksen. Siis tän: Vitut, määhän vielä itsekin panen tuota jätkää. Jossain välissä. Ei tänään, mutta takuulla vielä tänä kesänä. Odotahan vain, saatanan sälli! Ihme miten hyvälle tuulelle mää tulin saman tien. Hyvä etten itsekseni ruvennut naureskelemaan.

Illalla Jore jäi saunomaan. Menin löylyihin hänen ja enon mukana. Meillä oli helvetin hauskaa, heitettiin ihan tyhmiä juttuja kaikesta muusta muttei seksistä. Mää kylläkin tein itsestäni täysin pellen. Muka huomaamattani pullistelin lihaksiani, heiluttelin ja kouraisin ohimennen muutaman kerran omasta mielestäni näyttävää kaluani. En tainnut tehdä poikiin minkäänlaista vaikutusta, en ainakaan nähnyt mitään reaktioita. Mutta tunnelma oli siitä huolimatta rento ja vapautunut. Myöhemmin jätkät lähtivät kahdestaan Joren prätkällä jonnekin, naimaan arvattavasti. Se vähän puristi tuolta mustasukkaisuus- ja kateuspuolelta, mutta ei pahasti, kun saatoin hehkutella sen päätökseni kanssa, jonka olin tehnyt Joren suhteen.

Sunnuntai oli lepopäivä. Illalla eno lähti kotiinsa. Pihalla hän vielä kahden kesken vannotti mua tulemaan joku viikonloppu Tampereelle. Tehtäisiin kuulemma pitkä kapakkakierros ja ryypättäisiin perseet olalle raskaimman mukaan. Mielissäni lupasin tulla, kun tiedossa oli niin synnitöntä menoa. Meninkin elokuun puolella, mutta vähän toisissa merkeissä.

Maanantaiaamuna pyöräilin taas töihin, vain noin viisi kilometriä. Työmatkalla jouduin ajamaan Joren kotitilan ohi. Yritin aina kurkkia, näkyiskö kaveria missään. Vain pari kertaa kahden viikon aikana onnistuin heilauttamaan hänelle kättä ja hän moikkasi takaisin ihan ystävällisesti. Kehittelin kaiken aikaa monenlaisia mielikuvia, minkälaista meidän naiskentelumme tulisi olemaan. Aika rajuja ja villejä juttuja kuvittelin. Kiimani alkoi olla aika punaisella millä mittarilla tahansa mitattuna. Mutta turhauduin perusteellisesti, kun en keksinyt, miten lähestyisin Jorea tai mitä sitten sanoisin. Sitä vain ihmettelen, etten enää lainkaan epäröinyt, ettenkö haluaisi hässiä nimenomaan miehen kanssa. Seksi-identiteettiäni koskevat epäilyt olivat kummasti tiessään ihan kokonaan. Tai enhän mää sitä silloin tullut ajatelleeksi, vaan vasta myöhemmin. Silloin olin vain niin helvetin kiimassa, että se peitti kaikki muut ajatukset ja epäilyt.

No sitten, sen kahden viikon päästä lauantaina saunan jälkeen kiskaisin nahkatakin niskaan ja pyöräilin illansuussa keskustaan yhdelle huoltoasemalle. Meillä oli tapana tavata siellä kavereiden kanssa. Iästäni huolimatta en viitsinyt käydä kummassakaan paikallisessa kapakassa, kun niissä roikkui vain aikuisia ja kännikaloja, jotka lässyttivät kaikenlaisia typeryyksiä ja utelivat yksityisasioita. Huoltsikalla ei näkynyt vielä ketään kavereita, mutta ajelin siinä joutessani ympyrää parkkipaikalla. Olin luottavainen, että tyypit alkaisivat valua paikalle, kunhan selviytyisivät lauantaisaunastaan.

Sitten, jumalauta, Jore kaarsi prätkällään siihen huoltsikan pihaan. Tuli tankkaamaan. Hyvä etten kaatunut pyöräni kanssa. Jorella oli nahkaiset ajokuteet päällä ja se lisäsi hänen seksikkyyttään tuplasti – en ole silti mikään nahkafetisisti. Merkillisiä kuumien ja kylmien väreitten aaltoja kulki lävitseni aina haaroihin asti, ihoa kihelmöi: Nytkö, nytkö? Mitä mää teen? Mitä mää sanon? Kylmän hilpeäksi tekeytyen ajoin siihen Joren lähelle ja nojasin toisella kädellä sen mittarikatoksen pylvääseen. Jore näytti ilahtuvan. Moikattiin ja juteltiin joutavia ystävällisessä hengessä. Kun tankki tuli täyteen, Jore pukkasi pyöränsä huoltamon sisäänkäynnin viereen. Katsoin kuolaten hänen leveää selkäänsä, jolle nahkatakki kiristyi, hyvä ettei repeytynyt, ja kapeaa lantiota, joka notkahteli askelten myötä. Hoin itselleni, etten jumalauta saa päästää tätä tilaisuutta karkuun, ja hermostuksissani huikkasin:
- Tarjootko kahvit?
- Jaa. Onko rahat loppu?
- Ei, mutta… tuota… muuten vain ajattelin.
- No mikäs siinä. Pitääkö pullaakin olla?
- Eiii…
- Ei hemmetti, kyllähän me nyt viinerit otetaan, hän naurahti ja marssi sisään, minä innoissani perässä.

Jore maksoi bensat ja sumpit. Muita asiakkaita ei ollut, mutta valitsimme silti syrjäisen ikkunapöydän. Purimme pullaa, hörpimme kahvetta ja hän kyseli minun töistäni. En mää muistaakseni mitään tolkullista juuri suusta saanut, viinerin murusia lähinnä. Pöydän alla mun jalat vispasivat taas niin, että kermavaahto olisi syntynyt hetkessä, tosin taisin pikemminkin kirnuta spermaa palleihin. Olin siis niin kiimaisen hermona, niin hermona. Toisaalta, olin eka kertaa elämässäni ihan tosissani pokaamassa itselleni seksipartneria! Kellä semmoinen sujuvasti heti sujuu. Vielä kun se jätkä kehtasi pitää sillä komealla pärställään niin velmun iloista ilmettä. Ja sitten ennen kuin ehdin sitä oikeastaan ajatella, se lipsahti suustani:
- Tuota, silloin meillä niissä heinätalkoissa…
- Niin?
- Joo niin, siis mää näin enon ja sut siellä ladossa…
- Jaa-aa.., Jore jäykistyi, kalpeni ja silmät muuttuivat varoviksi, epäluuloisiksi.
- Siis kun, tuota, eno pani sua perseeseen, sain kuiskattua, vaikka kauhu kuristi kurkkuani.
Hiljaisuus. Kylmäkoneet hurisivat tiskin takana, keittiöstä kantautui etäistä puheensorinaa, yksi auto ajoi huoltamon ohi. Jore painoi katseensa alas, kämmenet alkoivat sivellä hajamielisesti pöydän mäntypintaa. Mää vapisin kauttaaltani ja hikeä tuntui pursuavan joka huokosesta. Hoin itselleni, että älä nyt jätkä hermoile, ole kerrankin mies ja vie homma loppuun, näytä sille, mihin susta on. Sitten Joren kourat siinä pöydällä puristuivat nyrkkiin ja hän nosti päänsä. Jumalauta, miten kylmät silmät mua katsoivat. Oli vähällä tulla pissat kalsareihin.
- Entäs sitten, hän kähähti kireistä leuoistaan.
- Sitä vaan, nieleskelin vaikka yritin näytellä ylimielistä paskiaista. – että ajattelin, että määkin aion panna sua. Siis niin ku…
- Täh, Jore pudotti leukansa rinnuksille niin, että olin hörähtää nauruun. – Mitä vittua sää sönkötät, hyypiö?
- No, kais nyt tiedät. Meinasin, että mentäis jonnekin ja sää niin ku antasit mulle persettä, sopertelin kuin mikäkin idiootti.
- Haista kuule paska, vitun kusipää.
Mulle on harvoin sanottu mitään niin sydämen pohjasta tullutta. Yritin hieman hymyillä, mutta huulissa oli joku elohiiri. Jore nousi hitaasti seisomaan, joi kupista loput kahvista ja sen enempiä puhumatta marssi ulos. Hyvä ettei sylkäissyt mun päälle, vaikka toisaalta siitä katseesta lensi räkääkin pahempaa mun vaaleille kutreilleni.
Sekunnin istuin siinä typertyneenä, mutta kun olen sen luonteinen kuin olen, niin enhän mää niin helposti periksi anna, kun jotakin päähäni saan. Ryykäsin Joren perään. Hän istui juuri pyöränsä päälle. Kumman kiukkuisena tarrasin tiukasti hänen käsivarteensa ja sähähdin:
- Vittu, säähän annat mulle persettä tai mää hakkaan sut ja kerron kaikille, minkälainen mies sää oikein olet.
Jore pyyhkäisi mun käteni pois ja käänsi katseensa minun silmiini. Vieläkin puistattaa, kun muistelen sitä. Se tuijotus oli täysin tyhjä. Ei mitään ajatusta, ei tunnetta. Tosi pelottavaa. Mutta en mää silti periksi antanut. Pullistin rintakehää ja vaivihkaa taivutin käsivartta ja jännitin hauiksen äärimmilleen nahkatakin hihassa niin kuin että täältä kyllä pesee jos tarvis. Vittu, että mää onnistuin olemaan tyhmä, miksei maa nielaissut mua silloin. Hetken kuluttua Jore veti kypärän päähänsä ja ajohanskat käteen. Hyvin selvästi ja tyynesti hän silti sanoi:
- Tiedätkö sen meidän rantaniityn ja sen ladon siellä?
- Joo. Tietenkin, hämmennyin puheenaiheen vaihdosta.
- Tavataan siellä kahden tunnin päästä. Se on niin syrjässä, ettei siellä liiku tähän aikaan ketään.
- Jaa joo. Miksei nyt heti, söpötin yllätettynä.
- Tyhmä. Mää käyn hakemassa kotoa kortsuja ja liukuvoidetta, kun ei sulla niitä kumminkaan ole. Ja käyn saunassa.

Samassa hän kaasutti tiehensä. Kortsuja ja liukuvoidetta? Helvetti, mistä minä saatoin mistään tietää, että miesten välisissä panoissa tarvitaan jotain välineitä? Kyllä nolotti. Olin varma, että Jore nauraa partaansa sydämensä kyllyydestä kokemattomuudelleni. Hetken häpeää ähkittyäni kuitenkin innostuin: ei mutta täähän meni hyvin! mää pääsen paneen! eka kertaa elämässäni! Olin vähällä vetäistä jonkun voitontanssin siinä huoltsikan pihalla.

Kaksi tuntia? Miten viettäisin aikani? Lähdin nopeasti pyöräilemään ympäriinsä, ettei kavereita ehtisi tulla sinne huoltoasemalle ja jumittaisi mua sinne ties kuinka pitkäksi aikaa. Pari tuttua tyyppiä näin maleksimassa, mutta heilautin heille vain kättä ja kiidin nopeasti eteenpäin. Hihitin mielessäni, että voi pojat jos tietäisitte, että teidän kaverinne heittäytyikin nyt homoksi ja sen kyrpä menettää kohta neitsyytensä. Kyllä mää olinkin onnellinen. Pikaisesti kävin grillillä syömässä pari käristemakkaraa sinapilla.

Varsin pian tuntui, että olin ajanut jo jokaisen tienpätkän siellä kylillä, ja kun mieli poltteli – ja haarovälissä varsinkin kuumotti – päätin mennä sinne rantaniitylle, vaikka olisin reilusti etuajassa. Matkaan ei mennyt kuin kymmenen minuuttia. Se paikka on tosiaan syrjässä meidän kylältä ja muutenkin suojassa metsän sylissä. Sinne johtaa vain sellainen mitätön peltotie. Jätin pyörän nojaamaan ladon seinään ja tarkistin paikan. Lato oli tyhjä, kun Joren porukat eivät harrasta perinneheinänkorjuuta.

Olin aivan kertakaikkisen innoissani. Ja uhosin mielessäni, että aioin olla semmoinen panomies että… että Jorelta kärventyy persekarvat. Leikin kovista ja huidoin ilmanyrkkeilyä kuin paraskin ottelija. Välillä äidyin punnertamaan parinkymmenen sarjoja. Siinä kävi nolosti, kun tartuin ladon oven yläkamanan lautaan ja rupesin vetämään leukoja. Lauta tietysti irtosi ja mää putosin perseelleni. Mutta mää vain nauroin ja tein kuperkeikan taaksepäin. Sitten iski epäilys. Entä jos Jore ei tulekaan? Jos se vain kusetti mua? Vaikka se oli vain ajatus, tunsin itseni julmasti petetyksi. Onnistuin suuttumaan ja vannomaan, että jos Jore tosiaan tekee oharin, mää totisesti pieksän sen joskus pimeällä. Aloin harppoa edestakaisin ja puhisin tuimaa vihaa.

Silloin kuulin moottoripyörän äänen! Jee, Jore oli sittenkin tulossa! Olin vähällä riehaantua, mutta äkkäsin nopeasti, että tosi mies käyttäytyy tällaisessa tilanteessa tosi viileesti. Jore ryttyytti prätkällään hitaasti ladon oven eteen. Rauhallisesti hän riisui kypäränsä, mulkaisi mua ja nousi pyörältä. Sanaakaan sanomatta hän astui ohitseni latoon. Käännyin hänen peräänsä. Hänen ilmeensä oli suoraan sanoen loukkaavan halveksiva, kun hän murahti:
- Oletko sää koskaan pannu ketään? Naista tai miestä?
- Niin no, siis… en, häpesin tunnustaa kokemattomuuteni, mutta yritin vähätellä. – Ketä täällä viitsis panna?
- Vissiin mua?
- Joo, niin, sua, nikottelin ja vihasin itseäni, kun en osannut olla niin maailman miestä kuin halusin.
- Valitettavasti sää et nyt kuitenkaan pane mua.
- Täh? Mitä tää nyt on? Säähän lupasit.
- Mää mitään luvannut. Käskin vain sut tänne. Ja nyt, jätkä, mää annan sulle tasan kaks vaihtoehtoa. Yksi: Se oletkin sinä, joka tarjoo persettä mulle. Kaksi: Tai mää hakkaan sut paskaksi. Ymmärrätkö?

Mää putosin täysin kärryiltä. Roikotin haaviani apposen auki. Eihän tämän, helvetti soikoon, näin pitänyt mennä. Koska mää olin niin saatanan typerä paskapää, rupesin kehittämään tolkutonta raivoa. Heristin sormea Joren nenän edessä ja karjaisin:
- Saatana, sustahan ei ole mua hakkaamaan! Mää pieksän sut niin, että sää kerjäät mun kyrpää säälittävään paskareikääsi!
Jore otti yhden askelen mua kohti ja ennen kuin ehdin tajuta mitään, nyrkki iskeytyi mun palleaan. Jumalauta, se ei ollut mikään sievä näpäytys. Se oli helvetin kova tälli. Mun keuhkot lensi ulos, keskivartalo halvaantui, taivuin somasti kaksin kerroin ja siitä vielä polvilleni. Siis niin ku kerroin, mää olin kavereitteni kanssa sählännyt ja nahistellut vaikka kuinka paljon, mutta kukaan niillä main ei takuulla kyennyt iskemään niin lujaa. Mun kurkusta kuului vain epämääräistä vinkunaa, kun yritin saada sisääni edes muutaman happiatomin.
- Tuo oli esimakua siitä, mitä tarkoittaa, kun mää hakkaan jonkun paskaksi. Mutta sulla on siis se toinenkin vaihtoehto. Annat persettä. Valitse, Jore kumartui lähemmäs mua, tarttui ajohanskakourallaan mua leuasta, puristi poskeni lommolle ja hymyili pirullisesti. – Koska mää olen armelias luonne, voisin antaa sinulle kolmannenkin vaihtoehdon. Pyydät nätisti anteeksi halveksittavan nulikkamaista käytöstäsi, painut kotiin etkä edes unta uskalla minusta nähdä.
Voi paskat, ajattelin mahaani pidellen, tämä ei mene nyt ihan mun miehekkäiden toiveideni mukaan. En mää tuolta tyypiltä ja sen nyrkeiltä kyllä turpaankaan halunnut. Kotiin meno oli ihan hyvä vaihtoehto, mutta sen jälkeen saisin lopun elämäni kantaa häpeän taakka niskassani. Silmäluomien alla tuntui jo katkerat kyyneleet. En perkele rupea itkemään tässä! Mitenkähän… eihän se ihan sitä olisi, mitä olin kiimassani kuvitellut… toisaalta olishan se seksiä kumminkin. Nostin päätäni, katsoin nöyrästi Jorea ja kuiskasin.
- Sattuuko se? Se perseeseen pano?
- Ei niin paljon kuin turpaan veto.
- Tuota… olisitko sitten tosi varovainen?
- Mää rasvaan sun reikäs ja kullini niin hyvin, ettet edes huomaa, kun mää tungen sun sisään. Ja sun pitää muistaa hengittää syvään ja rentouttaa sulkijalihas.
Mikä vitun sulkijalihas? Ai niin, se on varmaan siinä aukon suulla. Tää oli aika synkkää menoa, mutta näköjään tässäkin saattoi oppia jotain. Niin sitten päätin suostua pantavaksi. Jore nosti mut yllättävän hellästi ja varoen ylös. Pikkuisen pallea niskoitteli – muuten, vielä parinkin päivän päästä – mutta selvisin jaloilleni. Jore silitti mun hiuksia ja hymyili. Sitten hän kietoi kätensä mun ympärille ja rutisti mut väkevään halaukseen. Hämmennyin aikalailla, mutta arastellen uskalsin kiertää omat käteni hänen nahkatakkinsa selkään. Mää olen varma, että mun sisältä kuului naapurikylään asti kumma rytinä. Joitain paskamaisuuden ja oman homouteni pelon patoja siellä vain sortui ja hirmuinen onnen aalto pyyhkäisi sisuskaluni sekaisin. Tuntui niin hemmetin hyvältä olla sen jätkän kanssa sylikkäin.

Jore alkoi näykkiä mun korvalehteä ja mumisi jotain, josta en saanut selvää. Sitten hän työnsi kielensä korvaani, mikä tuntui aluksi inhottavalta, mutta kun hän sitten imaisi kevyesti, mun aivot meinas rynnistää mielihyvästä hänen suuhunsa. Hitto, että se kaikki alkoi tuntuakin hyvältä! Joren kieli lähti vaeltamaan mun leuankaarta, hän nappasi leuankärjen hampaisiinsa ja murisi kuin karhu. Mua nauratti. Ja sitten me suudeltiin, ensin tunnustellen, sitten aivan hulluina. Hänen toinen kouransa laskeutui puristelemaan pakaroitani ja lantio hinkkasi voimalla mun etumusta. Mun kaluni innostui aivan uudenlaisesta kokemuksesta, mutta siihen sattui, kun se yritti päästä seisomaan
farkuissa. Tuntui, että mä sekoan ihan just. En olisi ikinä voinut uskoa itsestäni, että saattaisin olla niin onnellinen väkevän miehen käsittelyssä, minunhan se piti tässä maailmassa olla se, joka vie.
Jore käänsi mut ympäri, avasi farkkujen vetskarin ja kiskoi ne kalsarien kera polviin. Hän puri mua niskaan niin, että sattui. Kun parahdin kivusta, hän tarttui tukkaani ja pyöritti mun päätä.
- Nyt alkoi, Konsta-poju, vähän rajumpi meno. Saat vikistä ja valittaa niin paljon kuin haluat, kukaan ei kuule ja mää kiihotun siitä, hän huohotti korvaani. – Nojaa seinään ja levitä jalat. Mää valmistelen sun reikäs.

Mää vähän pelästyin sitä puhetta, että aikooko se sittenkin hakata mut vai mitä nyt seuraa. Tottelin kuitenkin, ja hän kyykistyi taakseni. Vahvat kourat leipoivat pakaroitani ja levittelivät niitä. Äkkiä tunsin, kuinka kieli alkoi lipoa perseaukkoani ja tunkea sinne sisään. Säikähdin, mutta jestas kun se alkoikin tuntua hyvältä. Sitä kesti vain vähän aikaa, kunnes tunsin, miten hän huolellisesti levitti reikään sitä liukkaria. Se tuntui niin mukavalta, että nytkähtelin ja hyrisin mielihyvästä.
Sitten kuului rapinaa. Silmänurkastani kurkkasin, kun Jore avasi kortsupakkauksen, kumitti täysillä sojottavan kalunsa ja liukasti sen. Kourat tarrasivat perseposkiini ja peukalot tunkeutuivat aukkooni levittämään sitä. Siinä samassa tunsin jonkin ylimääräisen, siis terskan, reiällä. Henkäisin syvään ja se paksu kullinpää olikin jo sisälläni. Hiukka se kirpaisi, vai olisiko oikea sana kirveli. Joren kädet siirtyivät etupuolelleni nivusiin ja se kyrpä alkoi ängetä sitkeän hitaalla päättäväisyydellä sisääni. Se ei sattunut ollenkaan niin paljon kuin olin pelännyt, mutta jotenkin se tuntui hullunkuriselta, huvittavalta. Mutta kun Jore pääsi niin perille kuin päästä voi, se tunne muuttui aivan huikeaksi.

Mää vain ulisin uu-uu-voivoi-uu, niin mahtavaa se oli.
Jore puuskutti, että tässä oli se kiva osuus, että nyt tulee tosi miesten vaihe. Hän kiskoi taas mua tukasta niin, että kyyneleet meinas tulla. Kyrpä alkoi riehua perseessä edestakaisin aivan hurjana. Väliin se sattui niin helvetisti, että mää vain irvistelin tuskasta, huusin, kiroilin, koko ruumis sai älyttömiä sätkyjä. Väliin olin taivaassa niin kauniissa ja ihanassa, ettei milloinkaan, saatoin vain inahdella, hymistä ja valuttaa kuolaa huulilta. Ajattelin jotain sen tapaista, ettei haittaisi vaikken koskaan pääsisi panemaan yhtään karvapersettä, kunhan tätä nannaa saisin usein.
Aivan liian pian mun makuuni Jore alkoi karjahdella, että vittu saatana nyt tulee, nyt tulee. Ja tuli, muutamilla niin rajuilla työnnöillä, että mun pää iski ladon seinään. Sitten vielä pari jälkisätkyä ja hän oli valmis. Hän vetäytyi ulos, ja minä käännyin reidet vapisten katsomaan häntä. Okei, vähän nyyhkytin. Mutta en kivusta tai sellaisesta, vaan onnesta ja siitä harmista, että se loppui jo. Jore heitti kortsun nurkkaan, pyyhkäisi kaluaan kalsareihin ja veti nahkahousunsa ylös.
- Vittu, Konsta, et sää mikään paskempi pantava ollutkaan. Haluutko, että mää katon, kun sää runkkaat?
- Täh? Ai nytkö, sain vikistyä silmät ristissä jälkihurmiossa.
- Kai sää tästä sen verran tykkäsit, että mällit haluat heittää?
- En mää tiedä, mutisin, vilkaisin kullini puoliseisokkia ja sipaisin sitä erityisemmin innostumatta. – En mää taida. Ei nyt just huvita.
- Joskus käy niin, kun saa kunnolla kyrpää.
- Joo, vittu, mää ainakin sain. Pää ihan sekaisin.
- Hyvä homo susta tulee. Ja varmaan ihan kunnon mieskin.
Jore taputti mua poskelle ja marssi ulos ladosta. Kiskoin farkkuja ylös ja menin perästä. Jore starttasi pyöränsä. Vilkaisin ympäristöön, ettei ulkopuolisia vain näkynyt, ja korotin vähän ääntäni:
- Tota, koska me voitais ottaa uusiksi?
- Jaa, enpä tiedä. Täytyy ensin neuvotella sun enos kanssa, Jore sanoi ja veti kypärän päähänsä.
- Mitä! Et kai sää sille kerro! Sa tappaa mut!
- Tai mut. Kuulepa nyt, poju, sun enollas ja mulla on sellainen suhde, että me saamme käydä nussimassa vieraita sillä ehdolla, että kerromme etu- tai jälkikäteen kaikki.
- Jumalauta, se kertoo isälle ja äidille! Kaikki saa tietää!
- Vitun kakara, että sää oot tyhmä. Sun eno ja mää ollaan miehiä. Me ei puhuta ulkopuolisille.

Jos et halua, että muut saa tietää, niin pidä oma turpas kiinni.
Samassa hän lähti. No joo, kun hetken ajattelin, niin toki tajusin, etteivät jätkät tietenkään kellekään mitään puhu, mutta riittävän karmeaa oli sekin, että eno ylipäätään saisi tietää. Mitä se sanoo? Ei varmaan tykkää. Ehkä suuttuu, halveksii mua tai nauraa mulle. Ja onhan se häpeä, että läheinen sukulainen saa tietää, millaisia vitun perverssioita nuori siskonpoika harrastaa. Tuli vähän levoton olo. Niin levoton, että kun viimein pääsin kotiin luukkuuni vällyjen alle, en onnistunut muistelemaan panoa Joren kanssa edes niin pitkään, että olisin pystynyt runkkaamaan.
Olin varma, että eno soittaa mulle. Odottelin puhelua tulisilla hiilillä ja olin kauhuissani. Ei soittanut sunnuntaina. Maanantaina töissä vilkuilin jatkuvasti äänettömällä olevaa kännykkää, mutta ei ollut tullut soittoa. Se tuli vasta, kun olin kuuden jälkeen pyöräilemässä töistä kotiin. Pysähdyin tienpientareelle. Ja sitten sitä tuli, yhtä vittu perkele saatana tekohomo persereikä kusipää ja sitä rataa. Pelkkää kiroilua, ei järkevää lausetta ennen kuin ihan lopuksi: ’Ja saatanan poika, sää tuut ens viikonloppuna Tampereelle ja me puhutaan tää juttu tai mää tuun leikkaan sulta munat!’ Huh, huh, kaikkea se kiva kasvava poika joutuukin kokemaan.

Mulla oli seuraava lauantai vapaata, joten hyppäsin Tampereen bussiin jo perjantai-iltana. Äiti yritti marmattaa, että sinne menen vain ryyppäämään, kyllä hän veljensä tuntee, mutta isä sanoi, että täytyyhän miehen välillä päästä irrottelemaan. Kunpa olisitte tienneet sen irrottelun! Matkalla mulla ei ollut perhosia vatsassa, vaan jotain helvetin paljon raskaampaa ja kylmää. Huokasin tosi raskaasti ennen kuin uskalsin soittaa enon ovikelloa. Kun eno päästi mut sisään, hänen naamallaan ei ollut hymyn häivettäkään, sain vastaan vain tympeän mulkaisun mutta sentään käteeni kylmän olutpullon.

Hän istutti minut semmoiseen omituiseen sohvaan (arkkitehdin ’taiteellinen’ kämpä, nääs) ja asettui itse säkkituoliin. Ja sitten se loputon tentti alkoi. Mistä helvetistä mää olin saanut päähäni, että mää joku homo olisin? Kuinka kauan mulla oli ollut semmoisia tuntemuksia? Tajusinko mää, että nuori voi ajatella niin, vaikkei olisikaan, siis ikään kuin vain tutkailla itseään? Tiesinkö etukäteen hänen homoudestaan? Miksi mää olin keksinyt yrittää iskeä kynteni Joreen ja ennen kaikkea miksi mää tein sen niin moukkamaisella ja syvästi loukkaavalla tavalla? Tajusinko mää, kuinka halveksittavasti mää olin toiminut? Mää yritin vastata kaikkiin kysymyksiin niin todesti kuin osasin, mikä ei ollut aina ihan helppoa, kun tyhjentäviä vastauksia ei aina ollut.

Se tilanne oli suoraan sanoen ihan kauhea, mutta oli se myös puhdistava, en olisi halunnut olla muualla. Kurkkua kuristi, leuka vapisi ja kyyneleet valuivat tämän kovan pojan poskille, mutta mitä kauemmin sitä kesti, sitä kevyemmäksi oloni tuli. Tuntui niin hemmetin hyvältä kertoa niistä pelottavista asioista, jotka olivat piinanneet mieltäni ja joita olin yrittänyt epätoivoisesti torjua ja piilottaa itseltäni ja muilta.

Sen loputtoman kuulustelun ja jokusen oluen jälkeen eno istui viereeni, kietoi käden kaulaani ja veti minut kainaloonsa. Mun t-paitani etumus oli jo ihan märkä suolaisesta vedestä. Mää vain jatkoin tyrskähtelyä ja lohduttoman itkun pidättelyä, mutta siinä enon hellässä huomassa oli hemmetin turvallinen olo. Eno pörrötti mun tukkaa ja sanoi pehmeällä, vähän kiusoittelevalla äänellä:
- Älä nyt, Konsta, suutu, mutta mun mielestä Jore teki sulle ihan oikein. Mitä mieltä itse olet?
- Joo. Kyllä mää sen ansaitsin. Hävettää niin. Ja kaduttaa.
- Kaduttaa? Etkö sää pitänytkään siitä?
- Ei ku… Kai mää pidin.
- Kai? Etkö sää tiedä? Ehket sää olekaan homo, eno selvästi härnäsi mua.
- Ei ku pidin! Pidin aivan helvetisti. Se oli aivan mahtavaa, terhakoidun julistamaan väärinkäsitysten välttämiseksi. – Mää olen ihan varmasti homo! Umpihinttari! Vielä kun pääsis joskus itse panemaan!
- Hoi hoi, hiljennäs vähän vauhtia. Ja muista tämä aina: seksissä täytyy aina ja iänkaikkisesti kunnioittaa sitä toista osapuolta. Mitään et saa tehdä vastoin toisen tahtoa. Kyse on kahden ihmisen välisestä sopimuksesta ja luottamuksesta. Ja aika usein myös rakkaudesta.
- Joo, mää luulen, että mää tajuan sen nyt. Hehe, Joren nyrkki toi sen opin kyllä perille. Ja sää, eno. On ollut niin hyvä puhua tässä.

Eno rutisti mua kunnolla ja sanoi, että mää oon aivan loistotyyppi ja että joku sälli saa musta vielä hyvän miehen. Jösses, että tuli hyvä olo, punastuin ihan. Ajatella, mut hyväksyttiin tämmöisenä – tai olinhan mää nyt vähän muuttunut – ja ennen kaikkea hyväksyin itse itseni.
Se ilta meni sitten kaljoitellessa ja jutellessa. Eno kertoi omasta homoudestaan, miten hän oli pelännyt sitä itsessään teininä. Kuinka hän oli lopulta hyväksynyt sen, kun olivat lapsuudenystävänsä Joren kanssa löytäneet toisensa tässäkin asiassa. Hän kertoi heidän suhteestaan ja sen kiemuroista – eipä ole miesten välinen suhdekaan aina ruusuista. Kuulin muista homoista ja heidän elämäntavoistaan. Sain tietää kaikenlaisista mahdollisista tavoista, joilla miehet voivat rakastella. Kävimme pikaisesti läpi erilaisia perversioita ja fetissejä, joilla piristää rakkauselämää. Eno varoitti seksitaudeista, alkoholismista ja itsetuhoisuudesta. Järkytyin, että niin monet homot olivat tehneet itsemurhan, kun eivät olleet lopulta uskaltaneet kohdata itseään tai eivät olleet kestäneet ympäristön paineita ja vihamielistä suhtautumista. Eno vannotti mua olemaan aina rehellinen itselleni ja kulkemaan pää ylpeänä pystyssä maailman silmien edessä. Eno sanoi, että ainoa keino selvitä, on sisäinen vahvuus ja se ettei rupea nöyristelemään. Silti ei kuulemma ole mikään pakko ruveta julistamaan maailmalle homouden ilosanomaa, kyllä sitä saa kaapissakin elää, jos elää ilman häpeää.
Me sijattiin mulle vuode siihen sohvalle. En meinannut saada unta. Oli niin paljon ajateltavaa. Mietiskelin elämääni siitä eteenpäin. Mitä tulisin kokemaan? Löytäisinkö mukavia kavereita? Syntyisikö jonkun kanssa sellainen suhde kuin vaikka enolla ja Jorella? Haaveilin sellaisesta seksistä, että kumpikin olisi aina sekä pantavana että panijana – tätä olen onnistunutkin lähes aina toteuttamaan. Pohdiskelin, uskaltaisinko kertoa homoudestani kotiväelle. Se hermostutti aika lailla enkä tehnyt sitä vasta kuin parin vuoden jälkeen. Näine mietteineni liu’uin hiljaksiin unten maille.
Aamulla, kun heräsin, ajattelin heti: Tämä on uudenlaisen Konsta-pojan onnellisen elämän ensimmäinen päivä. Naiivia eikä tämä aina ihan onnellisissa merkeissä ole mennyt, mutta siltä se silloin tuntui. Aamupalalla eno kyseli tuntemuksiani, ja minä vakuutin kaiken olevan loistavasti, paremmin kuin koskaan.

Lähdimme kaupungille ostoksille. Yhdestä pikku kaupasta ostin muuten aivan upeat motoristin bootsit, pirun kalliit, mutta niin hyvät että käytän niitä vieläkin silloin tällöin. Olin niistä jumalattoman ylpeä ja mielestäni hemmetin kova jätkä. Enokin kehui mua komeaksi. Hän tarjosi minulle hienossa ravintolassa lounaan, siis ei mitään pizzaa.

Iltapäivällä, kun palasimme kämpille, Jore ilmestyi sinne heti kohta. Hän oli tullut prätkällä ja oli siinä nahkapuvussaan. Mua vähän nolotti, sekin että hän oli musta edelleen hiton seksikkään näköinen. Pojat halasivat ja suutelivat hellästi. Mää löin heti tainnoksiin sisälläni päätään nostavan kateuden ja hymyilin jätkille. Sitten Jore irrottautui enosta, katsoi sillai pienesti ja arasti hymyillen mua.
- Mitä jätkä, hän kysyi.
- Mitä tässä. Ihan hyvää kuuluu, kakistelin.
- Tuota, et kai tykkää enää paskaa siitä, mitä tapahtui? Mää pyydän anteeksi.
- Jore! Ei, ei! Et sää saa pyytää anteeksi! Mää pyydän sulta, mää oon todella pahoillani mun paskamaisuudestani, mää parahdin ja vahingossa jatkoin. – Sitä paitsi määhän tykkäsin siitä.
- Joo, niin määkin tykkäsin. Sulla on hyvä perse, Jore naurahti.
- Mitä vittua, karjahti silloin rakas enoni ja kävi Joren kimppuun. – Sää saatanan jätkä, et rupee nauttimaan toisten äijien perseistä, vaikka panisitkin niitä.

Tyypit aloittivat niin riemukkaan nahistelun ympäri olohuonetta, etten mää voinut kuin nauraa sydämeni pohjasta. Ne olivat kuin terhakkaat koiranpennut toistensa kimpussa ja hihkuivat hurjia uhkauksia raisuista tavoista, joilla vielä panisivat toista. Ajattelin, että voi kun määkin löytäisin joskus tuollaisen hauskan ja riehakkaan kaveruuden. Ja olenhan mää löytänyt, vaikka se vuosia veikin.

Illalla pojat veivät mut Mixeihin, siihen Tampereen homobaariin. Jumankauta, että mua jännitti ja pelotti ja olin toisaalta ratketa innosta. Tietenkin mää hermostuksissani rupesin esittämään siellä sitä paskamaista, polleaa kovista. Sain heti enon kyynärpäästä kylkeeni ja käskyn olla ihan normaali. Jorekin nauroi, että voin ottaa ihan rauhallisesti, sillä he kyllä suojelisivat mua, jos joku yrittäisi iskeä mua. Ei mulla muita ongelmia tullut kuin kaksi vanhaa, lihavahkoa äijää, jotka vuorollaan vokottelivat mua mukaansa pirun sitkeästi ja lääppivät tosi inhottavasti. Jätkät sanoivat, ettei semmoista tosiaankaan tartte sietää, että minun pitää sanoa kohteliaasti mutta ehdottoman jämäkästi, että ei kiinnosta ja pidä ne vitun käpäläsi irti minusta. Ja se tehosi. Muuten tapasin tosi mukavia kavereita ja tanssinkin parin kanssa, mikä oli aluksi ihan hölmön tuntuista, hassua. Yhden komistuksen kanssa suutelin vessan edessä ja tunsin suurta houkutusta lähteä hänen mukaansa, vaan en vielä uskaltanut ja vetosin siihen, että vieraspaikkakuntalaisena olin riippuvainen seuralaisistani. Mutta eka kerraksi homobaarissa se oli kaikkiaan hieno kokemus.

Seuraavana päivänä sain lainata enon kypärää ja pääsin kotiin Joren kyydissä. Suloisen äitini söpö nenä tunkeutui nyrpistellen naamani eteen haistelemaan vanhan viinan lemuja, mutta kun ei muutenkaan löytänyt minusta krapulan jälkiä, hän taputti minua poskelle ja kehui, että kiltti poika. Isä marmatti, että mikä poikaa vaivaa, kun ei ollut kaatokännejä vetänyt. Meillä se kukkii tuo huumorin kukka.

Seuraava talvi meni ilman seksiä, jos runkkailuja ei lasketa. Muutaman kerran kävin Tampereella juhlimassa enon ja Joren kanssa. Keskityin käymään loppuun ammattikoulun. Kun keväällä valmistuin sähköasentajaksi, eno hankki mulle työpaikan ja pienen vuokrayksiön Tampereelta. Vähän vanhempani rypistelivät otsaansa muutolleni, mutta isä totesi, että toisaalta totta helvetissä miehen tarttee itsenäistyä. Kävin kotona melkein joka vapaillani auttelemassa tilan töissä. Niihin heinätalkoisiin en päässyt nyt osallistumaan kuin parina päivänä. Eno ja Jore olivat siellä joka päivä.

Loppukesästä tutustuin Mixeissä Anttiin, ensimmäiseen jätkään, jota sain panna, ja hän mua. Mahtava elämys, täytyy tunnustaa, ihan kiljuen sanon sen. Meillä oli semmoin on-off –suhde noin kolme vuotta, mutta sitten lopetin sen, sillä Antti on levoton sielu enkä oikein pysynyt hänen perässään. Hänen ansiostaan tutustuin kuitenkin moniin muihin jätkiin, joista osan kanssa vietin hienoja hetkiä sängyssäkin.

Eno ilmoitti mulle, että koska ilmeisesti olin kaikesta huolimatta kohtalaisen fiksu äijä, minun oli aloitettava aikuislukio. Ihme kyllä sen enempiä mukisematta tein niin ja hankin valkolakin puolessa toista vuodessa. Kotona ei meinattu uskoa juttua todeksi. Edelleen enon painostuksesta hain ja pääsin teknilliseen korkeakouluun (nyk. yliopisto). Nyt kotona ei vain iloittu. Vanhempieni silmissä näin myös tuskaa. Isä ilmaisi huolen syyn arvelemalla, että mää en nyt sitten vissiin jatkaisi talonpitoa. Mää järkytyin. Itsekeskeisessä onnessani en ollut tullut edes ajatelleeksi tuota asiaa.
Asia on nykyään järjestyksessä. Olemme perheen sisällä sopineet, että nyt 17-vuotias pikkusiskoni ottaa tilan hoitaakseen. Hän on hirmuinen tarmonpesä ja aivan upea pimu. Hänellä on jo nyt isän kauhuksi selvät suunnitelmat, miten tilaa laajennetaan enemmän karjanhoitoon. Minäkin olen luvannut olla aina apuna, kun tarvitaan. Teknologiaepäluuloista isääkin olen lohduttanut, että kun musta nyt tulee sähköinsinööri niin talosta ei sähkön tule puuttuman. Yksi sivujuonne, joka todistaa, että piirit ovat maaseudulle ihan yhtä pienet kuin suurkaupungissa; siskoni seurustelee vakavissaan Joren nuorimman veljen kanssa. He aikovat mennä naimisiin heti, kun täyttävät kahdeksantoista. Jore, eno ja mää olemme tosi iloisia. Vanhemmatkin ovat punastellen nielleet ajatuksen, kun he nimittäin itse tekivät saman tempun – ja minut – aikoinaan.

Pari vuotta ennen kuin valmistuin, hämmästyksekseni törmäsin kurssikaveriini Villeen yksissä tuttujen homobileissä. En tosiaan uskonut silmiäni. Ville on helvetin miehekäs korsto, vähän semmoinen koviksen oloinen kuin minäkin olin ja vieläkin joskus olen. Siitä pitäen olemme eläneet yhdessä ja kun valmistuimme, perustimme kimpassa suunnittelufirman. Me ihan oikeasti rakastamme toisiamme. Seksikin on aivan upeaa ja molempia tyydyttävää. Toki me nahistelemmekin – niin kuin eno ja Jorekin aina vain – mutta emme sentään verissä päin. Tuliset taistelumme päättyvät aina hulluun rakasteluun ja suureen nauruun, joka ravistelee koko maailmaa.
Kaikissa kunnon tarinoissahan on aina lopuksi ylevä opetus. Niin tässäkin: mies – ja homo – se voi tulla paskiaisestakin. Vai mitä?